Sen tunsi jo automatkalla, joskus ehkä Tornion jälkeen. Siis ihan fyysisesti tunsi. Maisema alkoi avartua ja autioitua. Auton ikkunasta vaihtuva näkymä vaikuttaa hengitykseen. Olkoon kuinka paljon hyvänsä pelkkää itsesuggestion tuotosta, ihan sama. Täällä on helpompi hengittää. Ja jos on helpompi hengittää, on turha miettiä, miksi näin on. Hengityksen mukana muuttuu oma olo: jotain rauhoittuu ja kevenee.

Olen aloittanut kausityöt Lapissa. Tämä on neljäs blogipostaukseni asiasta. Kirjoitin ensin hakuprosessista, sitten budjetista, kolmanneksi lähtövalmisteluista ja nyt on ensivaikutelmien kirjaamisen aika. Kerron asumisesta, töistä, ympäristöstä ja yleismoodista.

Kausityöt Lapissa ovat leppoistaja-elämäni ensiseikkailu: jätin loppukesästä vakituiset työt ja aikeeni on jatkossa elää sijoitustoiminnan tuotoilla ja tehden erilaisia tilapäistöitä.

Soluasumiseen asettumista

Tänne lähtiessäni tiesin, että asun joko soluasunnossa tai jonkinlaisessa mökissä. Tiesin saavani vähintään solun, mutta olin jonossa mökkeihin, jonne pääsevät täällä jo aiempina vuosina työskennelleet, jo aikaisemmin paikkansa töissä varmistaneet tekijät.

En päässyt mökkiin, pääsin soluun. Tarkemmalla ajattelulla se on ehkä mukavampi vaihtoehto. Asun sittenkin mieluummin kerrostalossa ja vähän enemmän muiden ihmisten parissa, autiutta on ympärillä aivan riittävästi muutenkin.

Tulen saamaan kaksi kämppäkaveria. Huojennuksekseni en asu puolalaisen Jorgen kanssa, jota edellisessä postauksessani solukaverikseni uumoilin. Työnantajallani on linja: naiset asutetaan naisten ja miehet miesten kanssa. Ehkä tämä sukupuolilinjaus on tässä ajassa poliittisesti epäkorrekti, olkoon. Minua se silti huojentaa.

On ollut hitusen hämmentävää, kuinka paljon soluasumiseen asettuminen on herättänyt varautuneisuutta sosiaalisessa kuplassani. Vaikka olen laskenut leikkiä kauhukämppiksistä, uskoin silti, että aina halutessaan sopeutuu. Ja näin on tapahtunut: yhteisasuminen sujuu hyvin. Koska en halua blogiini laverrella ulkopuolisten asioista, jätän uudet asuinkumppanini varjoihin tämän ensimaininnan jälkeen.

Puhdasta, pelkistettyä ja kasaria

En osaa sanoa mitä soluasunnolta odotin. Ehkä pelkäsin asunnon olevan nuhjuinen, pahan hajuinen ja sellainen maan tasolla oleva, matalasokkelinen, tasakattoinen sumppu. Näihin ennakko-odotuksiin peilaten asunto on iloinen yllätys. Asun uskoakseni noin 70-luvun alussa rakennetussa kerrostalossa, eli vanhanaikaista elementtiasumistahan tämä on: tällaisia nopeasti pystytettyjä taloja on Suomi puollollaan.

Asunto on kuitenkin putipuhdas, tämä on pesty niin hyvin, etten itsekään osaisi paremmin. Lattia, ovet ja jokainen laatikonpohja hohtaa puhtauttaan. Seinät ovat vastamaalatut. Tilaa on paljon: iso olohuone, ruokailutila, suuri keittiö, erillinen suihku ja wc omassa tilassaan. Ja kolme hyvän kokoista makkaria. Koska tulin ekaksi, varasin itselleni takimmaisen huoneen toiveenani rauhallisuus. Ikkunat halusin myös järven puolelle.

Kalustus ja kuosit henkivät toki vahvasti menneitä vuosikymmeniä ja – noh, ajan patinaa. Jos elinympäristön suhteen olen tehnyt loikan kauniiseen ja avaraan maisemaan, on majoitusratkaisu taas melkoinen aikamatka omasta lapsuudesta tuttuun tyyliin ja kuoseihin.

Kaikki on kuitenkin asumisrintamalla erittäin hyvin. Asuminen on halpaa ja koti on puhdas ja hiljainen. Eli omat tärkeimmät kriteerit täyttyvät.

Budjetti täsmentyy

Olin laskenut kulubudjettini sen varaan, että maksan asumisestani minulle ilmoitetun suurimman mahdollisen vuokran, 230 euroa. Kahden kämppiksen myötä asumiskulut pienentyvät 155 euroon kuukaudessa, kun asunnon vuokra jaetaan kolmen, eikä kahden henkilön kesken.

Lisäksi huomaan, etten saa tässä ympäristössä rahaa kulumaan harrastuksiin tai vapaa-aikaan, johon olin sitä budjetoinut 100 euroa kuukaudessa. Luonnossa liikkuminen on ilmaista. Henkilökuntaetuna pääsee hotellin leffateatteriin ilmaiseksi, joten minusta tuli kertaheitolla elokuvaentusiasti.

Saan siis titrailla kuukausittaista kulubudjettiani alaspäin ja pääsen menoissani totuttuun, alle tonnin kuukausikulutukseen. Ekana Lapin kuukautena kaikki kuluni, etelän asumismenot mukaan lukien näyttävät jäävän alle 900 euroon.

Yksi pelko sentään on

Ainoa merkittävä huoleni liittyy työmatkoista selviämiseen. Ihana sähköpyöräni on oivallinen kumppani: se avustaa tehokkaasti polkemistani täällä mäkisessä maastossa. Minulla ei kuitenkaan ole osaamista pyöräni huoltoon, eikä sitä tunnu olevan kovin lähellä muuallakaan. Ja sitä paitsi, milläs lähdet kuljettamaan pyörää jonnekin korjattavaksi? Vielä fillaririntamalla kaikki on hyvin, mutta pyöräily on siis seikkailuni heikoin lenkki, niin kivaa kuin se kauniissa maisemissa onkin.

Auroa notification!

Kesken kirjoittamisen puhelin piippaa. Murulaisen asensi siihen viime töikseen revontulien todennäköisyydestä ilmoittavan sovelluksen. Nyt se kertoo, että mikäli taivas on kirkas, voi seuraavan tunnin aikana nähdä revontulia. Ikävä kyllä taivaan peittää tiivis pilviverho. Uskon kuitenkin, että pääsen revontulia vielä ihailemaan. Olen joskus niitä häimeinä nähnyt etelämmässä, nyt odotan kunnon ilotulitusta.

Miten uusi työ on alkanut?

Jos taivaalta palataan takaisin sorvin ääreen, niin haluan korostaa, että huoleni huonoista työoloista on osoittautunut turhaksi. Kaikki asiat liittyen työsuhteen ehtoihin, palkanmaksuun, työaikoihin, esihenkilötyöhön, perehdyttämiseen ja työympäristöön on hoidettu moitteetta. Tämän voin sanoa 13 esihenkilövuoden jälkeen: en löydä parannettavaa.

Jokainen firman vaatteissa töitä tehnyt tietää, että uudet työvaatteet ovat aina jännityksen paikka. Uudelle, puoleksi vuodeksi töihin tulevalle saatetaan sitä paitsi kaivaa päälle jotain aika monen tyypin päällä kulkenutta. Ilokseni sain ekana työpäivänä päälle pakasta vedetyt, minulle tilatut mukavat ja sopivat työvaatteet. Tämän asian arvon ymmärtää vain asiaan vihkiytynyt.

Teen työtä kauniissa ympäristössä, reilussa porukassa, minua on autettu ja rohkaistu. Minut, etelän kummajainen on otettu hyvin vastaan. Työtä on asiallinen määrä ja kaikki on sillä rintamalla hyvin.

Osaan, jaksan, uskallan ja pystyn. Tämäkin oli yksi asia, jota jännitin: entä jos vain luulen pystyväni fyysiseen työhön? Toimistotyöläisestä on sukeutunut ”oikean” työn tekijä ja esihenkilörooli on (uskoakseni) pysynyt romukopassa. Lyön innolla kättä lippaan ja hoidan vain oman leiviskäni.

Työssäni nautin erityisesti kahdesta asiasta: sen jälki näkyy heti ja vastuuta on niukalti, eli stressiä ei lainkaan. Sain työrintamalla juuri sitä mitä halusin.

Kontrasti herättää miettimään

En oikein tiedä miten asiasta kirjoittaa tai mitä siitä ajatella. Ehkä ensimmäistä kertaa törmään kotimaassani näin konkreettisesti elintaso- ja luokkaeroihin. Asun täällä työjaksoni aikana toki siististi, puhtaasti ja väljästikin. Mutta silti elinympäristöni on jo vuosikymmeniä sitten parhaat päivänsä nähnyt ja koruton. Ja täältä elementtitalosta pyöräilen siivoamaan hotellia, jossa on järjettömän kaunista, hienoa, viihtyisää ja tunnelmallista.

Kaikki on hotellilla kohdallaan, miljöö on lomailijan unelma. Ravintolassa ruokalista on korkealaatuinen ja puitteet vaikuttavat. Sisustusvalinnat henkivät luksusta ja palvelualttiiseen kohtaamiseen panostetaan. Kaikesta huomaa, että on haluttu tehdä laatua ja miellyttää matkustajaa. Tässä on onnistuttu erinomaisesti olematta kuitenkaan pröystäilevä. Ympäristö on hyvällä maulla luotu ja ylellinen.

En moiti enkä kyseenalaista mitään, kunhan havainnoin. Ja havaitsen, että luksuskokemusta on tuottamassa monta henkilöä, joiden palkalla ei koskaan käydä syömässä tai yöpymässä tämän tason kohteissa. Korjaan: henkilökunta-alennukset oman ketjun palveluihin omat merkittävät. Silti päivääni mahtuu kaksi todellisuutta: soluasumisen koruton arki ja lomakeskuksen ylellinen ympäristö.

Minun, elämän lellimän, hyvän kodin teräväpäisen kasvatin on vaivatonta tehdä havaintoja. Olen täällä vain seikkailemassa, joten voin ulkopuolisena, kumpaankaan leiriin kuulumatta tutkailla ympäristöäni ja sen eri ilmiöitä.

Jollain lailla hävettää, en aivan tiedä miksi

Voisin koulutuksellani valita työn, jonka loma-ajoista voisin nauttia tällaisessa ympäristössä. Tai voin tulla siivoamaan tällaista ympäristöä puoleksi vuodeksi, koska haluan seikkailla ja ottaa rennosti. Voin ottaa tämän homman elämän tarjoamana välipalana: todella stressitön työ mahdollistaa ”puolen vuoden talviloman” mahtavissa puitteissa: kudon villapaitoja, liikun luonnossa ja kirjoitan tekohenkeviä blogipostauksia.

Kirjoitin vaurastumisen epätasaisista mahdollisuuksista noin vuosi sitten. Eli puolustaudun: en ihan ensimmäistä kertaa hoksaa, että ihmisillä on Suomen rajojen sisälläkin, saman järjestelmän kasvatteina hyvin erilaisia mahdollisuuksia täysin ilman omaa ansiotaan.

Lähtökohtaisesti ajattelen, ettei elämässä koskaan pidä piilotella mitään ja jos on avoin, rehellinen ja huomaavainen, ei omissa asioissa ole salattavaa tai hävettävää. Mutta nyt päätän, että haluan olla omasta taustastani ja elämäni realiteeteista hipihiljaa.

En voi enkä halua asettua kenenkään yläpuolelle. En ole millään tavalla, piiruakaan parempi kuin kukaan muu ihminen. Mutta täällä työskentely auttaa ymmärtämään, että minulla on täysin ilman omaa ansioitani elämässä paljon erilaisia vaihtoehtoja.

Juuri nyt on hyvä näin

En kaipaa täältä entiseen arkeeni, sitä en todellakaan tarkoita. Tarkoitan, että tämä kokemus avaa ajatteluani ja ymmärrystäni, kuten toivoinkin. Olen näiden erilaisten elämän tasojen ja mahdollisuuksien edessä häkeltynyt.

Elintasoerojen konkretisoituminen ei saa ajattelemaan, että tulo- ja elintasoerojen voimakas tasaaminen olisi avain meille kaikille yhteiseen onneen. Eli kyllä oma ajatteluni pysyy edelleen poliittisen kentän sinisen sävyisellä puolella.

Sen sijaan pidän tämän kokemuksen jälkeen entistä tärkeämpänä, että jokaisesta työtehtävästä maksetaan riittävästi, jotta normaali peruselämä mahdollistuu. Se ei ole ammattiliittojen tai työehtosopimusten asia. Se on jokaisen työnantajan kunnia-asia. Ja jokaisessa työtehtävässä olevaa henkilöä täytyy jokaisessa organisaatiossa kohdella arvokkaasti ja kunnioittavasti.

Mitä suurempaa luksusta yritys asiakkailleen tarjoaa, sitä tärkeämpää on, että myös työtekijäkokemus yrityksessä on lämmin ja arvostava. Hyvä käytös ja huomiointi ei maksa mitään.

Hienoimmat asiat ovat tarjolla kaikille

Sykähdyttävin asia tarjoillaan kaikille lapinkävijöille samanlaisena tulotasosta riippumatta. Luonto on kaikille tasapuolinen. Se on jylhä, hiljainen, puhutteleva ja lempeä. Ikiaikainen. Luonto on sama, vaikka oma mieli olisi levoton, surullinen, ahdistunut tai kaunainen. Luonto ei vähästä hetkahda. Pankkitilin saldo, auton merkki tai tittelit eivät vaikuta siihen, miltä tunturissa tuntuu.

Lopulta ei ole kiinni omasta tulotasosta vaan mielentilasta, osaako pysähtyä nauttimaan.

En vieläkään ihan käsitä, kuinka onnekas olen, että uskalsin lähteä ja että minulle annettiin tämä aika. En väitä, että seuraavat puoli vuotta vain huokailen onnesta, en tietenkään. Mutta tämän seikkailun peruspalaset näyttävät olevan kohdillaan, ja se on tärkeintä. En ole tullut jäädäkseni, mutta tämä reissu tulee olemaan antelias, sen tiedän jo nyt.

En uskoakseni ole vuosiin voinut fyysisesti näin hyvin. Puhdas ilma tuntuu kasvojen ihossa, uni on parempaa kuin naismuistiin. Mieli on rauhallinen ja hyvä. Päivissä on iloa ja kauneutta. Pilkkopimeässä töihin polkiessa on epätodellinen olo: voiko tämä olla totta? Välillä naurattaa ääneen, kun ympärillä on niin paljon kaunista.

Uusia rutiineja muodostamassa

Vaikka olen elänyt mielestäni aika vaiherikkaan aikuisuuden, on ihminen kuitenkin omien rutiiniensa orja. Sen huomaa viimeistään 900 kilometrin päässä kotoa. Olen erilläni puolisosta, jonka kanssa olen jakanut viimeiset 20 vuotta ja ihmettelen, miten täällä eletään normilauantai?

Olen asunut viimeksi yksin vuonna 1995. Ehkä nyt oli aikakin. Kyllä, vaikka asun solussa, asumme kaikki yksin: meillä on omat arkemme ja rytmimme. On herkullisen häkellyttävä etsiä ihan kokonaan uusia rutiineja. Sen täytyy olla terveellistä, ainakin se on tosi mielenkiintoista.

Eniten harjoiteltavaa on rauhallisessa tahdissa. Minulla on täällä työ ja sen päälle vapaa-aika ilman mitään velvollisuuksia: ei ole menoja, kulttuuririentoja, harrastuksia, asioiden hoitamista tai sosiaalisia suhteita. Täällä on vain luonto, omat ajatukset, puhdetyöt sekä rauha. Niistä nauttimiseen pitää osata laskeutua.

Varovainen neuvoni ensikokemusten perusteella

Elämäänsä voi toki elää kymmenet vuodet vain yhdellä tapaa. Yhdessä työpaikassa, yhdessä kodissa, yhden ihmisen kanssa ja yhdessä sosiaalisessa piirissä. Siinä ratkaisussa ei varmaankaan ole mitään vikaa. Mutta tuolloin pitää pystyä olemaan erityisen ymmärtävä ja avarakatseinen ilman, että sitä lainkaan itse harjoittelee. Tuo taito ei meiltä monelta onnistu ilman, että pidämme sitä aktiivisesti yllä.

Omaa ajatteluaan voi avartaa monella tapaa, ei tarvitse lähteä puoleksi vuodeksi kotoa pois. Mene kotipaikkakunnallasi vieraan yhteisön hengelliseen tilaisuuteen. Tarjoudu vapaaehtoistyöhön. Soita naapurin mummon ovikelloa ja kutsu hänet kahville. Valitse sattumankaupalla sinulle vieraasta genrestä taide-elämys ja osta liput. Valitse kirjaston lukusalissa selailtavaksi itselle ihan vieras aikakauslehti. Hakeudu työpaikkalounaalla eri porukkaan.

Milloin ja millä tavalla olet viimeksi avartanut omaa maailmankuvaa tai ajatteluasi? Jos et millään löydä vastausta, olisiko sen aika?

********************

Olen 48-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.