Kirjoitus sisältää mainoslinkkejä kirjasuosituksiin. Tunnistat ne *merkistä.

Koitan päästä kummeksumani ilmiön alkulähteille. Etsin asiasta hyvää luettavaa ja kuunneltavaa ja raportoin löydökseni. Lisäksi tunnustan kaiken, mikä minua raha-asioissani hävettää. Tavoitteeni on selvä: haluan että me kaikki pääsemme eroon rahahäpeästä.

Häpeä: mitä se on?

”Häpeä on tunteista kenties vaikeimmin siedettävä. Häpeässä koemme itsemme typeräksi, osaamattomaksi, naurettavaksi ja arvottomaksi.” Näin häpeän tunne tiivistetään Suomen Tunnetaitokoulutuksen blogissa.

Kuulostaahan tuo nyt ihan kamalalta: itsensä kokeminen typeräksi, osaamattomaksi, naurettavaksi tai arvottomaksi. Kenenkään osaksi ei tuota toivoisi.

Kyllä, joskus meidän kaikkien kannattaa ihan vähän hävetä. Mutta tunneportaikko kannattaa mielestäni pysäyttää tuohon ensimmäiseen: itsensä typeräksi tuntemiseen. Kyllähän me kaikki välillä mokaamme, emme hoksaa jotain muille ilmeistä tai teemme hassujakin virheitä. Ja sitten on ihan inhimillistä, että olo on hetken aikaa vähän typerä. Mutta että osaamaton, naurettava tai arvoton? Ei sitä.

Kirjassaan *Häpeän monet kasvot Ben Malinen määrittelee, että häpeä on universaali, jokaisessa kulttuurissa koettu tunne. Vain sen syyt vaihtelevat. Yhteistä jokaiselle kulttuurille on kaksi asiaa: meitä hävettää, jos olemme erilaisia kuin muut ja meitä hävettää, jos emme täytä muiden odotuksia. Häpeä odotusten pettämisestä voi meillä liittyä esimerkiksi esiintymisessä tai urheilusuorituksessa epäonnistumiseen.

Vai olisiko olemassa hyödyllistä häpeää?

Joskus voisi sittenkin olla ihan syytäkin hävetä. Silloin häpeä on naapuritunne syyllisyydelle. Tuolloin tunteet voivat toimia muutosvoimana johonkin uuteen. Ajattelisin että tästä näkökulmasta esimerkiksi ilmastohäpeä on meitä kaikkia suojaava tunne silloin, jos se saa meidät muuttamaan toimintaamme: suhtautumaan maapalloomme suojelevammin. Pelkkä asioiden piilottelu ei toki varjele luontoa lainkaan.

Mitä on rahahäpeä?

OP:n sivuilla on hyvä rahahäpeää käsittelevä artikkeli.  Juttu on ärsyttävän totta: ihan sama millä tolalla raha-asiat ovat, aina jokin asia hävettää:

• se, ettei ole rahaa
• se, että on rahaa
• se, että on velkaa
• se, ettei sijoita
• se, että sijoittaa

Viihteellisemmin asiaa on käsitellyt Iltasanomat jutussaan 10 tarinaa rahahäpeästä. Sisällön ydin on silti sama: ovat asiat hyvin tai huonosti, aina hävettää.

Rahahäpeän serkku on sijoitushäpeä. Joko siinä muodossa, että sijoittaa, tai siinä muodossa ettei sijoita. Rahahäpeästä ja sen lähisukulaisista löytyy siis paljon juttuja, moni kirjoittaa asiasta myös sometileillään.

”Rahahäpeä on tuskallinen tunne tai kokemus siitä, että rahan tai omistamisen puute tekee meistä viallisia, arvottomia tai toisenlaisia kuin muut”, kirjoittaa Psykologi Maarit Lassander kirjassaan *Rahaviisaus: Mitä jokaisen tulisi tietää rahasta ja mielen hyvinvoinnista. Kirja on sellainen ilotulitus erilaisia tutkimustuloksia liittyen rahan ja mielen koukeroihin, että se hakee vertaistaan. Suosittelen lämpimästi. Vaikka häpeä-asia jääkin vielä lopullista vastausta vaille, ainakin omassa mielessäni.

Miksi, oi miksi?

En löydä yhtään hyvää selitystä sille, miksi rahahäpeää on olemassa. Enkä löydä yhtään perustetta sille, mistä se on saanut syntynsä. Ilmiö on olemassa ja laajalti tunnistettu, mutta sen alkulähteet ovat tuntemattomat. Ja mikä ärsyttävintä, tuntematonta näyttävät olevan myös sen poistamisen keinotkin.

En tajua koko ilmiötä, mutta tiedostan tuntevani rahahäpeää myös itse. Tässä ei ole mitään järkeä.

Mitä rahahäpeän muotoja osaisin nimetä?

Velkaantuminen on häpeällistä

On holtitonta elää yli varojensa. On häpeällistä, jos on kuluttanut enemmän kuin ansaitsee. Tämän kaltaisella ajattelulla täytyy olla kytkös protestanttiseen moraaliin. On aivan sama, minkälaisia vastoinkäymisiä ja kohtuuttomuuksia velkaantumisen takana on. Ihminen on saattanut velkaantua hyväntahtoisuuttaan, auttamisen haluaan tai sairastumisen myötä. Joskus sen juurisyynä on varmasti myös silkka harkitsemattomuus. Joka tapauksessa velkaantuminen on syvän häpeän aihe.

Maarit Lassander toteaa kirjassaan *Rahaviisaus, että häpeällisintä raha-asioissa on, mikäli rahat eivät riitä sellaisessa tilanteessa, jossa sitä kaiken järjen mukaan pitäisi olla tarpeeksi. Eli häpeällisintä ei ole köyhyys tai rikkaus, vaan talouden epätasapaino. Mielenkiintoista. Lassanderin kirja on älyttömän hyvä tutkimusmatka mielen ja rahan yhteyteen, jota voi kuunnella monesta eri näkökulmasta. Suosittelen lämpimästi.

Vaurastuminen on häpeällistä

On rahat tehty millä keinolla hyvänsä, ne ovat pois jostain yhteisestä potista, josta niitä jaetaan kaikille. Kerätty omaisuus tarkoittaa siis suoraan sitä, että muille jää vähemmän jaettavaa. Vauraus on lähtökohtaisesti ahnehtimisen tulosta ja pois joltain toiselta, joten sitä kuuluu hävetä.

Tai sitten ajatellaan, että omaisuus on tavalla tai toisella kerätty kyseenalaisin keinoin: joko pörssissä keinotellen, työelämän poluilla kyynärpäitä käyttäen tai duunarin selkänahasta repien. Joku on joka tapauksessa kärsinyt, jos joku toinen on vaurastunut ja siksi varallisuus on noloa ja häpeällistä.

Hyvä esimerkki vaurastumisen häpeän lietsomisesta on sinänsä erinomainen Ylen podcast Kysy mitä vaan, jossa haastatellaan erilaisia kokemusasiantuntijoita elämän eri aloilta. Podin tavoite on hieno: suorilla ja konstailemattomilla kysymyksillä avataan arkojakin aiheita. Mutta.

Miljonäärin haastattelussa toimittaja tivaa moneen kertaan itse vaurautensa koonneelta henkilöltä, eikö hänellä ole yhtään huono omatunto? Eikö sittenkin pitäisi vähän hävetä? Haastattelija ei kysy mitään esimerkiksi ylpeyden tai ilon tunteesta tai onnistumisen riemusta. Niinpä. Sama tivaaminen huonosta omatunnosta ja häpeästä jatkuu perijäsuvun vesan haastattelussa.

Varallisuuden näyttäminen on häpeällistä

Kel onni on, se onnen kätkeköön. Lottovoittajien suurin huoli on, ettei kukaan vain saa tietää heidän voittaneen. Hyvän exit-dealin tehnyt, ikänsä erittäin kovasti töitä paiskinut yrittäjä on hyvä ihminen, jos hänen työnsä tulokset eivät millään tavalla näy hänen elämäntyylissään.

Media on täynnä ylistystarinoita siitä, miten miljonääri ajaa edelleen vanhalla autollaan, kulkee nuhjuisissa vaatteissa tai etsii tarjoustuotteita kaupasta. Kaikki muu kuin se, ettei mikään elämäntyylissä muutu vaurastumisen myötä, on noloa ja häpeällistä. Hankitun vaurauden ainoa hyväksytty paikka on maata käyttämättömänä pankkitilillä.

Köyhyys on häpeällistä

Köyhyyden aiheuttama häpeä on rahahäpeän surullisin muoto. Nata Salmelan ja Jasmin Hamidin äänikirjassa *ManiFest Nata kertoo omasta lapsuus- ja nuoruusvuosien köyhyydestään aidosti ja koskettavasti. On Nata Salmelan persoonasta mitä mieltä hyvänsä, suosittelen erityisen lämpimästi että kuuntelee *Manifest-kirjan ensimmäisen luvun.

Suuresti ihailemani Ylen kolumnisti Auli Viitala kirjoittaa rahahäpeästä toisesta näkökulmasta. Hänen mukaansa rahan puute ei aiheuta häpeää, vaan ensisijaisesti ”..epätoivoa, vitutusta, voimattomuutta, nöyryytetyksi tulemista ja ahdistusta.” Viitala myös haastaa: rahahäpeän kanssa vaikeilu on hänen mielestään niiden etuoikeus, joilla on varaa ja tilaa pohtia suhdettaan rahaan. Jos on köyhä, pohtii vain sitä, että olisipa rahaa. Totta tämäkin. Touchée.

Mikä ei olisi häpeällistä?

Vain se on hyvä, että kuluttaa juuri palkkasummansa verran rahaa ja saa asuntolainan maksettua. Ja auton ja kesämökin ehkä, mutta ei enempää. Mikään tästä yli tai alle ei ole sopivaa, vaan tavalla tai toisella piiloteltavaa. Niinkö tämä on?

Miten (raha)häpeästä pääsee eroon?

Häpeä vie energiaamme, kutistaa meitä ja saa meidät voimaan huonosti. Keittiöpsykologin pätevyydellä totean, että kaikkien tunteiden kanssa elämisessä helpottaa niiden jakaminen. Kehä on valmis: Jakaminen helpottaisi, mutta kun hävettää, ei pysty. Niinpä.

Suru ja pelko lievittyvät, kun niistä kertoo. Surusta kertominen hyvinkin julkisesti on hyväksyttyä, jopa ihailtavaa. Kukaan ei kuitenkaan halua julkisesti kertoa, että ah, kylläpä tänään hävettää!

Minun rahahäpeäni

Huokaisen syvään, hävettää jo valmiiksi. Tässä se nyt tulee. Listaus ei ole parodiaa tai kärjistystä. Tässä ei nyt ole huumorin hiventäkään. Listani on ihan aikuisten oikeaa tunnetta ja minulle totta. Nyt seuraa selostus kaikesta, mikä minua raha-asioissani hävettää.

1. Minua hävettää miten vähän ymmärrän sijoittamisesta

Kirjoitan blogia jossa sijoittaminen ja vaurastuminen ovat merkittävä osa kehyskertomusta. Tämä on aivan järkyttävän noloa. Sillä sijoittajana en tee yhtiöanalyysejä enkä todellakaan ole mikään sijoitusguru. Olen ihan tavistyyppi jonka sijoitukset perustuvat sisälukutaitoon ja lukion palikkamatikkaan. On hirveän häpeällistä, että kehtaan avata suuni sijoittamisesta. Joka kerta kun kerron miten olen sijoittanut, häpeän jo valmiiksi. Nyt näytän kaikille, miten tyhmä olen ja miten vähän tajuan.

2. Minua hävettää tapani sijoittaa

Minua hävettää, miten nössö sijoittaja olen. En etsi nousijoita, uusia innovaatioita, listautujia tai tulevaisuuden trendejä. En tutustu uusiin yhtiöihin. En tiedä pelimaailmasta mitään. Sijoitan vain suomalaisiin tuttuihin yhtiöihin. Se on noloa ja kotikutoista. Kertoessani sijoittajaprofiilistani profiloidun vanhanaikaiseksi ja juntiksi. Se hävettää.

3. Minua hävettää, että olen vaurastunut

Minua hävettää se, mitä omistan. En kehtaa kertoa sijoitussalkustani, sijoitusasunnostani tai pääomatuloistani. Metsän omistaminenkin on vähän noloa, mutta kerron aina siitä puhuessani, että otin pankista lainaa ja ostin metsää. Mutta muu, säästämällä ja sijoittamalla kerääntynyt varallisuus on parempi pitää piilossa. Kotitaloutena kuulumme puolisoni kanssa10 vauraimpaan prosenttiin suomalaisia ruokakuntia. Olen hyväosainen ja se hävettää.

4. Minua hävettää se, että luulen olevani vaurastunut

Minua hävettää varmuuden vuoksi myös se, että luulen omistavani jotain. Minua hävettää, että ajattelen vaurastuneeni, kun aikuisten oikeasti en omista paljoakaan. Nettovarallisuuteni voit käydä kurkkaamassa täältä. En tajua sitä, etten oikeasti ole vauras, mutta muut kyllä tajuavat. Ne, jotka ovat oikeasti vauraita.

5. Minua hävettää kuukausipalkkani

Tämä onkin mielenkiintoinen asia: kaksisuuntainen häpeä. Olen korkeasti koulutettu ja olen tienannut hyvin. Omasta mielestäni hyvin. Niin hyvin, etten ole kehdannut sanoa bruttopalkkaani, koska se on ollut korkeimmassa desiilissä ansiotulokategorioita, jotka verohallinto on määritellyt. Minua on hävettänyt, koska olen saanut niin hyvää palkkaa.

Toisaalta tienaan omaan koulutukseeni nähden vähän. Eli olen valinnut sote-alan, jossa uralla eteneminenkään ei tuo lisäeuroja, vain vastuita ja stressiä, jotka eivät ole suhteessa tuloihin. Muilla sektoreilla olisin samalla määrällä koulutusta ja työkokemusta tienannut paljon enemmän. Eli samainen kuukausipalkkani on hävettänyt minua myös siksi, että se on niin pieni.

6. Minua hävettää, että olen saanut vanhemmiltani rahaa

Tämä on aivan jär-kyt-tä-vän nolo asia. Vanhempani, tai siis neuvokas isäni on aikanaan perustanut perheellemme sijoitusyhtiön. Osakkaita yhtiössä on viisi: isäni, äitini, kaksi sisartani ja minä. Tuon yhtiön nimissä isäni on ehtinyt sijoittaa vuosikymmeniä ja jokainen tietää, mitä aika: tuo sijoittajan paras ystävä saa parhaimmillaan aikaan. Saan yhtiön osakkaana vuotuisia osinkoja joitakin tuhansia euroja.

Vanhempani olivat viisaita: he alkoivat maksaa osinkoja yhtiöstä vasta, kun jokainen lapsi oli reilusti omillaan: koulut käyty, perheet perustettu ja elämä vakiintunut. Vasta kun omat siivet lapsilla varmasti kantoivat, sai perheen yhtiöstä lisälevitettä leivän päälle.

Nuo vuosittaiset perheen yhtiön osingot olen käyttänyt aina johonkin ”ylimääräiseen”, koska tuo raha on hävettänyt minua. Olemme tehneet remontin vähän paremmin materiaalein, reissanneet laajennetulla perheellä tai hankkineet jotain erityistä perheen yhteistä aikaa varten.

Koska vanhemmilta saatu raha on ollut lähtökohtaisesti erittäin häpeällistä, sen käyttö on pitänyt ulkoistaa johonkin peruselämisestä erillään olevaan. Vanhemmilta saatu raha on noloa, koska se on ilman omia ansioita tai ponnistelua saatua pääomaa. Se on elämän lellilapsen nallekarkkeja, joita ei jaeta kaikille.

Merkillistä rahahäpeän tässä kohdassa on se, että pyrin tietoisesti tuottamaan saman häpeän omille lapsilleni. Ajattelen vieläpä niin, että jos minulta ei jää heille mitään, se on häpeällistä. Hyvään vanhemmuuteen siis kuuluu kerätä pesämunaa, jonka välittää aikanaan lapsilleen. Muu olisi noloa ja häpeällistä.

7. En kehtaa kertoa, etteivät raha-asiat varjosta parisuhdettamme

Meillä on puolisoni kanssa ollut 20-vuotisen liittomme aikana aina omat tilit ja omat menot. Minua nolottaa kertoa, että elämme rahasovussa. Emme riitele rahasta lainkaan: emme ostoksista, ostamatta jättämisestä, kuluttamisesta, säästämisestä, mistään. Emme koskaan. Meillä ei ole riitaa siitä kumpi maksaa jotain, ostaa jotain tai miten menot jyvitetään. Kaikki sujuu.

Kun ei ole koskaan riidellyt rahasta, huomaa aika usein olevansa keskellä kahvipöytäkeskustelua, jossa mies tai vaimo kertoo laveasti liiton toisen osapuolen sopimattomasta tavasta käyttää rahaa. Siitä, että puoliso tuhlaa tai pihistelee aivan liikaa. Erilaisista rahariidoista kertominen on sosiaalisen kanssakäymisen peruskauraa.

En osaa sanoa noissa tilanteissa mitään, niin outoa rahariitely minusta on. Meillä on tuolla saralla kaikki ollut aina niin hyvin, etten kehtaa sanoa sitä, koska rahasopu hävettää. On soveliasta kertoa, että riitelee, mutta on noloa brassailua sanoa ettei riitele. Se hävettää.

8. En kehtaa kertoa, että rahani riittävät hyvin

En ole koskaan ollut rahapulassa eikä minulla ole ollut taloudellisia huolia. Olen ollut säästäväinen ihan pennusta asti ja tililläni on ollut aina ikäkausi huomioiden sievoinen summa rahaa. Olen tehnyt yläkouluikäisestä asti töitä ja tienannut omaa rahaa, jota olen aina käyttänyt hyvin varoen. Olen rahahuolien suhteen täydellisen kokematon. Kun puhutaan siitä, kuinka rahat eivät taaskaan riitä, en kehtaa sanoa mitään. Hävettää, olen hiljaa.

9. En kehtaa sanoa, että olen tyytyväinen tulotasooni

Olen tullut erinomaisesti toimeen sairaanhoitajan palkalla. Tämän asian sanominen työpaikan kahvipöydässä ääneen olisi sosiaalinen itsemurha. En ole koskaan ollut tyytymätön palkkaani. Mutta en koskaan ole ollut työyhteisössä, jossa ei olisi jatkuvasti keskusteltu siitä, kuinka huonoa palkkaa työstä saadaan. En pysty ottamaan osaa noihin keskusteluihin. En kehtaa sanoa mitään. Hävettää, olen hiljaa.

Näitä en häpeä

Sinua ehkä tuskastuttaa koko minun häpeälistani: eihän noissa asioissa ole mitään hävettävää.  Tunne on aivan varmasti molemminpuolinen. Asiat joita minä häpeän, eivät ole sinusta yhtään häpeällisiä. Eivätkä sinulle häpeälliset jutut ole minusta yhtään noloja. Eli koemme kauhean määrän häpeää ihan turhaan.

Minua ei hävetä, että teen välillä sijoitusvirheitä. Kirjoitan niistä laveasti ja peittelemättä.

Minua ei hävetä, että palkkani on nyt todella pieni. Tuntipalkkani on 12,69€.

Minua ei hävetä, että rahasuunnitelmani menevät välillä pieleen. Luulen onnistuvani budjetoinnissa tai talouteni muunlaisessa suunnittelussa, enkä onnistukaan. Ei haittaa.

Auli Viitala kirjoittaa, että häpeän vastatunne on ylpeys. Olen ylpeä säästeliäästä elämäntavastani ja kyvystäni tulla pienellä rahalla toimeen. Häpeälistassani on monta asiaa, joista haluaisin uskaltaa tuntea ylpeyttä. Mutta vielä en kehtaa. Ehkä joskus onnistun siinä, tai toivoakseni lapseni ovat tässäkin asiassa minua etevämpiä ja osaavat ohittaa kummeksuen edellisen sukupolven tarpeettoman rahahäveliäisyyden.

Miten päästä eroon rahahäpeästä?

Psykoterapeutti Emilia Kujala määrittelee kirjassaan *Tunteella. Häpeä, että häpeän vastavoima on myötätunto. Erityisesti sitä pitäisi kokea itseään kohtaan. Kujala myös kehottaa ”nojaamaan kohti häpeää”. Hän kannustaa miettimään, mitä häpeän tunne ohjaa sinua tekemään ja tämän jälkeen toimimaan päinvastaisella tavalla. Näin häpeän heittämää varjoa saa pienennettyä.

Tuosta näkökulmasta ohje rahahäpeän ehkäisyyn olisi selvä: Puhu, puhu, puhu. Aika moni anonyymejä, rahapuheeseen keskittyviä IG-tilejä ylläpitävä kertoo samasta kokemuksesta: tili on perustettu sen kokemuksen siivittämänä, ettei rahapuheelle löydy oikeasta elämästä tilaa: rahapuhe kiusaannuttaa, vaivaannuttaa, se hiljentää kahviseurueen. Avauksille ei saa vastakaikua.

Tämä blogi on yksi tapani koittaa karistaa rahahäpeää. Taistelen piiloutumishalua vastaan olemalla niin julkinen kuin nimimerkin suojasta uskallan. Wau.

Koska raha-asioista puhutaan vielä ihan liian vähän, ovat blogit tapa tutustua toisten talouteen. Koitan kirjoittamalla tehdä euroistani arkisia. Minun asiani ovat näin, minä teen tällaisia ratkaisuja ja tämä on ollut minun polkuni tähän pisteeseen. Kaikki on auki. Vähän vielä kauhistuttaa ja hävettää, mutta ehkäpä kirjoitus kirjoitukselta hitusen vähemmän.

*************

Olen 48-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.