Leppoistaja

Leppoistajan lokikirja

Ei koskaan enää vakituisiin töihin

Kauan odotettu unelma on toteutunut. Häkellyttää: mitä nyt tehdään? Teen tilannearvioita ja ensimmäisiä suunnitelmia.

Jokainen säästäjä ja sijoittaja haaveilee päivästä, jolloin ei tarvitsisi enää tehdä töitä. Ajattelin, että säästän rauhassa tarvittavat puskurit ja sijoitan riittävästi. Ja sitten kun lopettaisin vakityöt, olisin valmistautunut, innostunut ja pursuaisin suunnitelmia. Niin tämän tarinan piti mennä. No ei mennyt. Hirveä antikliimaksi.

Mitä minä nyt teen?

Kirjoitin viime viikolla yllätyskäänteestäni. Äkilliset tapahtumat työympäristössä ja havainnot omasta voinnista johtivat siihen, että päädyin irtisanoutumaan. Huomasin olevani liian väsynyt ja tajusin, että minun on tehtävä ratkaisuja suunnittelemaani aiemmin. Koska tilanteeni muuttui hieman äkisti, lähdin pois työelämästä keveämmin eväin kuin olin suunnitellut.

Minulla on nyt eväät puolen vuoden vapaajaksoon, ennen kuin pitää palata hieman tienaamaan. Korostan, että siten olin elämäni suunnitellutkin: en tavoittele elämää kokonaan ilman ansiotyötä. Tavoittelen elämää, jossa vuodessa tehdään jokunen kuukausi työtä ja ollaan muuten vapaalla. Pelkkä lekottelu ei ole kenellekään hyväksi, niin ajattelen.

Nyt minulla on edessäni kuusi ensimmäistä vapaakuukautta. Mitä niillä kuuluu tehdä?

Odotettu päivä onkin yhtä äkkiä tässä

Tänään on se päivä. Se sunnuntai, jonka maanantaina ei tarvitse enää mennä töihin. Kilistimme lounaalla skumpat. Olo on niin väsynyt, että tunnen valuvani patjasta läpi. Solujen pintajännitys on kadonnut. Mieli on apaattinen ja vähän hölmistynyt. Ei voi olla totta. Ei enää vaatimuksia jaksaa, ei paineita pysyä tyynenä tai rauhallisena vaikka siltä ei tunnu. Ei enää vaikeita päätöksiä. Se on nyt loppu.

En ole niin valmistautunut ja innokas kuin ajattelin olevani. Mutta olen aivan äärettömän, äärettömän huojentunut ja helpottunut. Väsynyt, hämmentynyt ja onnellinen. Tai ei, onnellisuus on nyt liikaa sanottu. Olo on sen verran apaattinen, ettei nyt sotketa tähän vielä onnea mukaan. Huojennusta vaan.

Loppu hyvin kaikkiko hyvin?

Ei enää sitä, ettei aamuyöstä nukuta. Ei enää ikinä sitä, että vielä lauantaina on huonolla tuulella. Vastaan itse unistani ja mielialastani. No joo, olen vastannut tähänkin asti, mutta en ole ollut riittävän voimakas puhdistamaan iltoja ja öitä itselleni. Työasiat ovat vieneet myös unia ja vapaa-aikaa.

On itsensä huijaamista ajatella, että vakituisten työsuhteiden ulkopuolella olisin suojassa kuormittuneisuudelta. Ajattelen kuitenkin, että elämääni saapuu tietty määrä rauhaa, jota siitä on puuttunut. Rauhaa ja joutilaisuutta. Odotan malttamattomana mahdollisuutta retkumiseen.

Omaa tekstiäni lukiessani huomaan, että eihän tämä mikään firetyspostaus ole. Tämä on työväsymys, ehkä -uupumuskin aiheinen postaus. Keskeistä ei ole ilo uudesta, vaan helpotus kaikesta siitä, joka jää taakse. Harmi. Haluaisin alkaa katsoa uutta kohti.

Esimerkkejä etsimässä

Olen selaillut kuumeisesti erilaisia blogien koontisivustoja, erityisesti inssin osinkojen sijoitusblogit-listausta. Haluaisin löytää esikuvan. Mistä löydän kaltaiseni keski-ikäisen naisen, joka on sijoittamalla päässyt irti työelämästä ja käyttää nyt elämäänsä erilaisiin sekalaisiin projekteihin. Keneen voisin samaistua?

Blogimaailma ja Instagram ovat täynnä tarinoita, joissa kerrotaan tavoiteltavan taloudellista vapautta ja riippumattomuutta. Mutta missä ovat näiden blogien ja IG-tilien onnelliset loput? Löydän paljon kertomuksia, jotka vaikuttavat jäävän kesken.

Löydän blogeja joita on päivitetty hyvinkin säännöllisin sijoitusraportein, kunnes koko tarina katkeaa eikä minkäänlaista päivitystä ole tullut puoleentoista vuoteen. Mitä ihmettä on tapahtunut, ettei ole ehtinyt edes laittaa ”tarina on tauolla”- päivitystä tai jotain muuta lopetustekstiä. Kumma.

En myöskään samaistu asuntosijoittajaan, flippaajaan tai airbnb-yrittäjään, joka ei ole enää palkkatöissä. Heidän tarinoitaan löytyy netistä viljalti. He eivät ole enää palkkatöissä, mutta ovat kiinni omaisuudessaan ja sen tuomissa velvoittessa tavalla, johon en samaistu. Tarinoita diginomadeista löytyy myös paljon, mutta sellainenkaan en ole. Haluan löytää samaistuttavan haahuilijan. Missä he ovat?

Blogimaailman omat esikuvani

Puoli miljonaa pääomaa – blogin Kirsikan tarina on vaikuttava: hän on tehnyt merkittävän taloudellisesti menestyneen matkan. Toinen samaan suuntaan kirjoittava on Rahat-On Nainen – bloggaaja. Ymmärtääkseni hän ei ole enää vakitöissä, vaan tekee töitä irtonaisesti, oman tarpeen ja aikataulun mukaan. Hänen taloudellinen tilanteensa ja raha-arkensa jää blogissa hämärän peittoon. En toki tarkoita, että kaikkien pitää joka penninsä tilittää, jokainen tavallaan.

Eniten ehkä sittenkin tykkään jo pitkään kirjoittaneen Jarmo Vestolan blogista jossa avautuu taloudellisesti vaatimaton elämäntapa, sijoittamisella vaurastuminen ja sisältörikas arki, joka täyttyy muusta kuin työnteosta. Tuon arjen minäkin haluan. Ja tykkään siitä, että joka penni on näkösällä. Se tuo kirjoittamiseen mielestäni uskottavuutta, jota ainakin minä lukijana arvostan.

Kaarina Davis kirjoittaa blogia vaatimattomasta elämäntavasta ja on kirjoittanut elämänmuutoksestaan myös useita kirjoja. Omilla valinnoillani haluan johonkin Vestolan ja Davisin välimaastoon: molempien elämäntyylissä on paljon ihailtavaa ja samaistuttavaa. Haluan vaurastua kuiten Vestola ja elää kuten Davis.

Rauhaa ja pysähtymistä mökin rauhassa

Yksi pitkäkestoisia haaveitani on ollut mökillä oleilu siihen pisteeseen asti, että kyllästyy. Vielä niin ei ole tapahtunut koskaan. Lähtö on aina haikea: niin maanantai-aamuisin ihan normaalin viikonlopun jälkeen kuin lomankin päätteeksi. Sitäkö nyt haluaisin? Jäädä mökille syysaamuja ihailemaan? Laittaisin kasvilaatikot kuntoon, kitkisin, marjastaisin, tuijottelisin järvelle ja kirjoittelisin. Kutoisin villapaidan valmiiksi.

Tee sitä, mistä tykkäät eniten, neuvon itseäni. Pidän erityisesti kaikista ulkotöistä, ja niitä ei nyt omalla mökillä ole kovinkaan paljon tarjolla. Vanhempieni maalaisasunto sen sijaan tulvii erilaisia projekteja joihin ulkotöissä tarttua.

Syyskuu on viimeinen ulkoilukuukausi minulle, joka en ihan mahdottomasti ole hiihtämisen ystävä. Päätänkin viettää ekan kuukauteni mökillä marjastaen ja sienestäen sekä vanhempieni tiluksilla häärien. Lepään ja otan rauhallisesti. Nautin fyysisestä työstä.

Yksi ihan ensimmäisiä tavoitteitani on tylsistyminen. Kuinka kauan pitää olla tekemättä mitään, ennen kuin harmittaa se, ettei ole mitään tekemistä?

Työarkeni on ollut täynnä haikailua: voivottelua siitä, kuinka paljon haluaisin tehdä sitä tätä ja tuota, mutta aikaa ei ole riittävästi. Nyt minulla ei ole mitään muuta kuin aikaa.

Ensimmäinen seikkailu

Jotain jännääkin jo haluan tehdä. Googlettelen erilaisia vaihtoehtoja ja laitan muutaman sähköpostin. Ensihätään keksin kolme eri vaihtoehtoa.

1.     Luostarielämää kokeilemaan?

Monen vuoden takaisessa bucket listassani lukee ”matkusta Lintulaan”. Lintula on ortodoksinen luostari Pohjois-Karjalassa. Mikä minua luostarissa kiinnostaa? Haluan elämääni vielä mökkeilyä riisutumman ja askeettisemman jakson. Haluan ärsykeköyhään ympäristöön. Haluan rauhaa ja pelkistettyä arkea. Ainakin hetken. Minulle sopiva jakso olisi joitakin viikkoja tai kuukausia.

2.     Vapaaehtoistyö?

Tutkin mahdollisuuksia ulkomailla ja Suomessa. Tällä erää minua rajoittaa vielä hieman niukka budjettini. Pystyn elämään sillä puoli vuotta ilman töitä, mutten pysty matkustamaan kovinkaan kauas. Löydän Suomen Ladun vapaaehtoistyön mahdollisuudet Kiilopään Tunturikeskuksessa ja kiinnostun.

3.     Kausityöläiseksi Lappiin?

Lapin mahdollisuuksia tutkaillessani hoksaan, että turhahan minun sinne on vapaaehtoistöihin mennä. Miksi en menisi ihan oikeisiin töihin? Pääsisin hienoihin maisemiin ja saisin toivoakseni tehdä perusduunia ilman suurempaa stressiä. Pestin määräaikaisuus varmistaisi myös tarvittavan irrallisuuden tunteen. Henkilöstövuokrausfirma tarjoaa sivuillaan työpaketteja moneen tarpeeseen. Täytän lomakkeen ja lähetän yhteystietoni.

Outoa

En edes kehtaa sanoa tätä. Olen odottanut vapautta malttamattomana. Ja nyt kun se on täällä, pohdin vaihtoehtojani vähän häkeltyneenä. Millä arkeni nyt täytetään? Missä ovat kaikki lennokkaat ideani siitä, miten vapaa-aikaa käytetään, kun en ole enää työn kahlitsema?

Ajankäytön suunnittelun vaikeuteni kertoo siitä juurisyystä, jonka vuoksi olen aloittamassa vapaatani puolitoista vuotta aiemmin kuin suunnittelin: olen väsynyt. Niin väsynyt, ettei ajatus kulje kunnolla. Mutta samaan aikaan olen aivan järjettömän helpottunut. Toistelen hölmistyneenä vuoroin itselleni, vuoroin miehelleni: maanantaina ei tarvitse mennä töihin. Ihan uskomatonta.

Sanoinko mä jo? Maanantaina ei tarvitse mennä töihin. En tajua.

Onneksi minulla on blogi

Heh, nyt minun täytyy varmaankin olla nettimaailmassa itse se, jota en verkosta omaksi esikuvakseni löytänyt. Haluan kirjoittaa sitä blogia, jossa on säästetty ja vaurastuttu ihan kotikonstein ja sen jälkeen eletty omaehtoista elämää.

Blogi pakottaa miettimään. Olen aiemminkin määritellyt, että kirjoittaminen on tapa pysyä suunnassa. Nyt kirjoittaminen on väline rakenteen luomiseen. Olen kirjoittamalla tilivelvollinen itselleni. Joudun kertomaan tänne, millaisen arjen itselleni rakennan. Kovin montaa blogitekstiä ei saa rakennettua vanhojen Huvila ja Huussi- jaksojen katselusta ja IG:n kissavideoiden plaraamisesta.

Lupaan pyhästi kertoa tänne, jos ajatus pääosin työelämän ulkopuolella elämäisestä olikin aivan paska. Tunnustan nöyrästi, jos hakeudun takaisin säännölliseen, vakituiseen kuukausipalkkaiseen työhön. Tai voinhan minä toki sitäkin tehdä, mutta haluan tehdä sitä jollain oudolla paikkakunnalla tai uudessa maassa. Ja aina vaan vähän kerrallaan.

Ainoa selvä asia epäselvässä tilanteessa

On ihanaa havaita, kuinka epäselvä tulevaisuus on. Epäselvä, avoin ja mahdollisuuksia täynnä. Varmaa on ainoastaan se, etten enää koskaan halua vakituisiin töihin. Ja samaan hengenvetoon pitää todeta, että vain houkka tohtii käyttää elämästään sanoja ”koskaan”, ”aina” tai ”ikinä”. Noita sanoja kun viljelee, saa takkiaan käännellä monesti, tiedetään.

Mutta nyt ainakin tuntuu siltä, että jo vuosia haaveilemani irrallisuuden ja vapauden tunne on tärkeintä, ja se on nyt tässä. Olen vielä vähän (=aivan) liian väsynyt siitä täysin sydämin nauttimaan, mutta se aika tulee.

Uudenlainen kuukausikatsaus

Monessa rahablogissa julkaistaan kuukausittain katsaus siitä, mihin rahaa on kulunut, miten sitä on sijoitettu ja miten oma omaisuus on kasvanut. Kirjoitan itsekin toki kuluttamisestani, sijoittamisestani ja omaisuuteni määrän muutoksista, mutta kuukausikatsauksia en ole tehnyt. Olen jotenkin vierastanut ajatusta ja pitänyt niiden antia lukijalle sangen niukkana. Vaikka käyn kyllä mielelläni lukemassa toisten raportteja.

Koska jään nyt vakitöistä pois, haluan tehdä tulovirtani vielä aiempaa läpinäkyvämmiksi. Samalla hoksaan, että budjetointitapaa pitää muuttaa. Useimmat säästäjät budjetoivat palkkatulonsa ja ohjaavat pääomatulot suoraan sijoituksiin niitä kuukausittaisiin tulolaskelmiin mahduttamatta. Vakituisen palkkatyön ulkopuolella minun täytyy ajatella toisin: kaikki tulovirrat lasketaan yhteen ja niistä muodostuu elämiseni perusta.

Joka kuukausi tuloja ei ole elämiseen asti, silloin käydään jemmatilillä. Uskoakseni tulevaisuuteni on jojoilua, jossa jemmatilin saldo elää kahteen suuntaaan.

Ekan vapaakuukauden suunnitelmani:

Syyskuu 2022Mökkeilyä, sienestystä ja marjastusta. Piha- ja metsäprojekteja, niin paljon ulkoilua kuin säät suinkin sallivat.
Palkka3400€
Arvio osinkotuloista100€
Kulutus 900€
Lainojen lyhennykset1100€
Säästöön1200€
Sijoituksiin300€
Jemmatilillä kuun lopussa1500€
To do:Optikolla käynti, henkkareiden haku, metsäopintoja

Vielä täsmennän: olen vapaalla, mutta saan palkkaa, miksi? Palkkapäiväni on aina kuun lopussa. Elän siis syyskuuta elokuussa tienatulla palkalla. Elokuun nettopalkka on uskoakseni työhistoriani suurimpia: saan takautuvia korvauksia ja lasketutin veroprosenttini loppuvuodeksi uudelleen: sisällytin tähän vuoteen suuren kotitalousvähennyksen.

Jemmatili on tässä kohtaa vapausrahastoni. Minun piti alkaa säästää siihen juuri nyt erittäin aggressiivisesti, jotta se olisi ollut puolentoista vuoden päästä sillä tolalla, että pärjään ekavuoden hyvin. Hetkellä, jolloin piti rueta säästämään, otinkin lopputilin. Joten evääni ovat ohuet, myönnetään. Vapausrahaston lisäksi minulla on olemassa 3000 euron puskurirahasto, mutta se on hätätapauksia varten, siihen en haahuiluarjessani aio koskea.

Ensimmäinen kuukausi, kuten muutama seuraavakin, näyttäisi olevan vielä vahvasti ylijäämäinen. Näiden ensimmäisten kuukausien aikana kerätään varoja, joiden avulla pitäisi elää loppusyksystä eteenpäin.

Ainakin näin alussa tämä tuntuu vielä ihan epätodelliselta. Rauhoittumista on edessä vielä valtavasti. Rinnassa on jousi, jonka kiristys on lähdössä avautumaan vasta pikkuhiljaa. Ei se mitään. Sille on nyt aikaa. Minulla ei ole kiire mihinkään.

**********************

ps. Löysin! Viikko tämän postauksen julkaisusta saan sähköpostia: minuun ottaa yhteyttä yllä peräänkuuluttamani ihka-aito sijoittamalla vaurastunut keski-ikäinen nainen, päätoiminen haahuilija. Eli heitä on kuin onkin olemassa. Nyt mä haluan perustaa kerhon. Jos haluat mukaan, anna kuulua itsestäsi.

********************

Olen 47-vuotias päätoiminen harhailija. Luovuin vakituisesta kuukausipalkkaisesta työstä syksyllä 2022. Kirjoitan harjoituksistani elää vapaammin ja levollisemmin. Ylianalysoin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.

2 kommenttia artikkeliin ”Ei koskaan enää vakituisiin töihin”

  1. Onnittelut Sinulle rohkeudesta, todella hienoa kun pääset nauttimaan ansaitusta vapaasta. Menee varmaan hetki, ennenkuin sisäistää asian, ja osaa ja uskaltaa nauttia täysin siemauksin arjen vapaudesta.
    Itsekkin olen tehnyt nyt +50 jo hieman kevennettyä työaikaa, kesän puolikasta ja nyt syksystä jatkan noin 75% työaikaa, enkä myöskään aio enään palata täyteen ihan vähällä, minimalistisen elämäntavan omaksuneena tämä riittää minun tarpeisiini.
    Jään mielenkiinnolla seuraamaan vapaatasi;)

    Vastaa
    • Kiitos 🙂 Jännittää. Täytyy itseä muistutella siitä, ettei mikään elämänratkaisu tai -tapa ole joka hetki ihan järkyttävän mieluinen tai mukava. Eli 100% onnellista loppua ei saa kukaan. Juuri nyt olen kuitenkin väsynyt mutta onnellinen.

      Vastaa

Jätä kommentti