Leppoistajan Lokikirja

Leppoistajan Lokikirja

Firesuunnitelma: haikailusta äkkikäänteeksi

Kirjoitus sisältää mainoslinkkejä kirjasuosituksiin. Tunnistat ne *-merkistä.

Tämän piti olla kirjoitus naisten elämänmuutoskirjoista, mutta päädyinkin yllätyksekseni kirjottaman oman elämäni uudesta käänteestä.

Olen viime viikot miettinyt, mistä näkökulmasta kirjoittaisin suuresta nälästäni ”pakokirjoihin”: kertomuksiin, joissa tehdään radikaaleja elämänmuutoksia. Haluaisin kuunnella niitä loputtomiin. Aiemmin en ole siihen pystynyt. Nyt pystyn, koska minusta tuntuu, että oma työelämän päätöspäiväni on jo riittävän lähellä: siihen on enää puolitoista vuotta. Enää ei ahdista perehtyä toisten irtiottoihin, koska voin riittävän pian tehdä omatkin ratkaisuni.

Viimeisin ahmimani opus on Mia Kankimäen ihan loistava kirja *Naiset joita ajattelen öisin. Kirjoitan jäljempänä tästä kirjasta lisää. Sitä ennen kerron, että ennen tätä Kankimäen järjestyksessään toista kirjaa kuuntelin Aino Huilajan kirjan *Pakumatkalla. Tämän vuoden muita kuunteluita on Päivi Haanpään *Pysähdyskoe, Elisabeth Gilbertin *Eat Pray Love sekä Åsa Axselssonin *Jag lämnar ekorrhjulet.

Tätä kattausta olen täydentänyt *Päivi ja Santeri Kanniston erilaisilla kirjoilla. Samaan skeneen kuuluu vielä Mia Kankimäen ensimmäinen kirja *Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Tarinat ovat upeita, mutta niihin perehtyminen on herättänyt ristiriitaisia tunteita. Itse itselleni asettama, jo aikaistettukin aikaraja vuoden 2023 lopusta firemaalina tuntuu kirjoja kuunnellessa sittenkin liian kaukaiselta. Minulla on joka viikko kasvava ikävä tulevaisuuteen: en halua enkä jaksa enää olla kokopäivätöissä.

Oma polkuni pähkinänkuoressa

Vuoden 2020 syksyllä päätin lähteä tavoittelemaan vuotta ilman ansiotyötä: kokoaisin rahaa säästöön sen verran, että uskaltaisin irtisanoutua, viettää vuoden irtolaisena ja vapaavuoteni päätteeksi ehtisin vielä säästöjeni varassa haeskella rauhassa uuden työn. Päätin, että saisin itseltäni 50-vuotislahjaksi vapaavuoden: se toteutuisi vuonna 2025.

Vuoden 2021 syksyllä oivalsin kaksi asiaa: taloudellinen tilanteeni on parempi kuin luulin ja etten halua pitää taukoa työelämästä, vaan haluan tehdä pysyvämmän elämänmuutoksen. Haluaisin kokonaan, pysyvästi irti kokopäivätyöstä. Se olisi mahdollista, jos osaisin elää vähällä ja jatkaisin vielä muutaman vuoden napakkaa säästämistä ja sijoittamista. Ihan kokonaan en pystyisi työelämää jättämään taakseni, mutta voisin jatkossa tehdä töitä hyvin vähän: joko noin kolme kuukautta vuodesta tai viikon joka kuukausi. Edelleen lähtöpäivä olisi sama: vuoden 2025 alku.

Vuoden 2022 keväällä laskin vielä kerran talouslukuni uudelleen. Päädyin siihen, että vaatimattomana pysyvä kulutus yhdistettynä sijoitusteni tuottoon mahdollistaisi työelämästä irrottautumisen vuotta aiemmin: voisin jo vuoden 2024 alusta jäädä pois töistä, heti täytettyäni 49 vuotta. Tämä dedis mielessäni olen edennyt suunnitelmassani: säästän, sijoitan, lyhennän lainoja ja kulutan vähän.

Mutta ne pakokirjat

En tykkää yhtään käsitteestä ”oravanpyörästä pakenemisesta”. Elämänsä pitää järjestää niin, ettei mitään tarvitse lähteä karkuun. Haluan elää toisin kuin normaalia työarkea eletään, mutten halua paeta mitään. Silti erilaisten elämänmuutostarinoiden kuunteleminen tuntuu yhä pakahduttavammalta: miten ihmeessä jaksaisin odottaa omani kanssa koko ensi vuoden? Tai siis en millään jaksaisi. En millään.

Olo on samaan aikaan ollut malttamaton ja harmistunut: haluan noiden irtiotoistaan kirjoittavien naisten joukkoon. Haluan irrottautua, uskaltaa ja tehdä isoja muutoksia. Tunne on ollut kasvava, mutta samaan aikaan järki on pitänyt jalat visusti maan pinnalla ja katseen Exceleissä.

Miksi en jälleen aikaista suunnitelmiani? Siksi, että minulla ei ole vielä riittävästi rahaa koossa. Pärjäisin kyllä oman kulutukseni suhteen hyvin, mutta minulla on vielä 90 000 euroa lainaa maksamatta, ja tuo velka on pitänyt minut kiinni ansiotyössä. Näinhän se meidän monen kohdalla on: velka on paras työmotivaattori.

Järki sanoo, että pitää käydä töissä. Tunne sanoo, ettei millään enää malttaisi, jaksaisi tai pystyisi. Mitä nyt pitäisi tehdä?

Maalia pitää taas siirtää

Tunne on kasvanut koko kesän: en enää halua enkä pysty jatkamaan nykyisissä tehtävissäni. Onko kyse uupumisesta? Eli sekö leppoistamis-suunnitelmieni taustalla onkin? Väsymys ja työelämän aiheuttamat kulumat? En tiedä. Tiedän vain, että kuuntelen Aino Huilajan kirjaa ja saan siitä fyysisiä oireita. Minä haluan tuon, mitä Ainolla jo on: vapaan elämän. Haluan sen nyt.

Olin laskenut oman taloudellisen tulevaisuuteni sen varaan, että olen töissä vielä koko vuoden 2023. Nyt pitkäjänteisyys ja kärsivällisyys näyttäisivät loppuvan ennen kuin saan suunnitelmani kokonaan päätökseen.

Mitä nyt tehdään?

Aamulla itkettää, takana on aika levoton yö. Ilme on totinen, en ole juttutuulella. Aamupalan jälkeen avaan keskustelun puolison kanssa. Nyt on näin: en tiedä onko ensisijaisesti kyse jaksamisen ongelmasta tai jostain muusta, mutta muutoksia on tapahduttava nopeasti. En halua enää jatkaa töissä.

Mieheni ensireaktio on viiveetön ja kirkas: onpa hyvä asia. Kuten tavallista, hän on katsonut minua tarkemmin silmin ja tietää, ettei varhaistettu nykyisen työsuhteeni päätös ole minulle (tai meille) mitenkään hälyttävä asia, päinvastoin. Hän on minua luottavaisempi ja valaa uskoa: raha-asioita on tarpeetonta murehtia. ”Kyllä sä osaat ne järjestää,” hän vakuuttaa.

Kaivan tilastot esiin ja alan pyöritellä summia.

Raha-arjen uusia laskelmia

Minulla on noin 45 000 euroa asuntovelkaa ja toiset 45 000 euroa metsälainaa. Nuo lainat on aikomus kuitata vuonna 2024, kun saan toisen asuntoni myytyä perhepiirissä. Tuota asuntokauppaa en voi hoputtaa, sen aika ei ole vielä, vaikka minun aikani onkin koittanut. Minun on siis selvittävä lainoistani yli kaksi vuotta ilman, että saan palkkatuloa mistään. Ja elääkin pitäisi.

Yksi vaihtoehto on toki myös lainojen lyhennysvapaa. En sulje tätä vaihtoehtoa omissa laskelmissani pois, jätän sen hätävaraksi. Tuo olkoon viimesijainen keino lyhyeksi määräajaksi, jos arki ei muuten tunnu asettuvan. Haluan suunnitella rahatulevaisuuteni siten, että lainani lyhenevät suunniteltuun tahtiin varsinkin, kun koroista ei tässä ajassa enää tiedä.

Lainojeni lyhennykset ovat kuukausittain noin 860 euroa ja 950 euroa tarvitsen elämiseen. Eli leppoistaja-arkeni pitäisi saada alkuun siten, että minulla on olemassa noin 1800 euron kuukausittaiset käyttövarat.

Kun nyt päätökseni teen, laskeskelen että minulla on edessä vielä neljä tilipäivää. Yksi on jo ensi viikolla, silloin saan palkan jo tehdystä työstä. Kaksi seuraavaa mahtuu irtisanomisaikaan ja neljänneksi tilipäiväksi lasken lopputilin, jossa saan korvaukset pitämättömistä lomista. Työelämästä on pakko päästä pois ja minulla on neljä kuukausiapalkkaa peliaikaa. Mitä ehdin vielä tehdä?

Kankimäen Yönaiset esimerkkinä

En halua mystifioida mitään. Silti välillä ajattelen, että elämääni suunnitellaan jonkun toisen piirustuspöydällä. Kynä ei todellakaan ole omassa kädessäni. Miia Kankimäki kertoo kirjassaan *Naiset joita ajattelen öisin erilaisten, eri aikoina eläneiden naisten huikeita seikkailutarinoita.

Viime viikolla minua ei ole aamuöisin juurikaan nukuttanut ja olenkin öisin kuunnellut kirjaa naisista, joita Kankimäki kertoo ajattelevansa öisin, kun häntä ei nukuta. Nuo Kankimäen kuvaamat sankarittaret ovat heittäytyneet, uskaltaneet, ottaneet riskejä ja olleet ennakkoluulottomia. Ja tehneet ihan käsittämättömiä asioita, joista ainakaan minä en ole suurimmaksi osaksi tiennyt mitään.

Kankimäki kertoo monen naisen tarinan keskiajan ankeista oloista sodanjälkeisiin vuosikymmeniin ulottuen. Kankimäen ”Yönaisilla” ei ole ollut välillä hajuakaan siitä, mistä ja miten seuraavan kerran saa rahaa ja kuinka paljon. He ovat osanneet ja uskaltaneet elää ilman kovinkaan tarkkoja tulevaisuuden suunnitelmia ja juuri siksi heidän elämänsä on ollut ainutkertaisen hienoa.

Jos nuo Kankimäen ”Yönaiset” olisivat olleet järkeviä, he eivät olisi koskaan tehneet niitä ainutlaatuisia asioita, joita jokainen heistä omalla polullaan teki. He eivät ehkä olleet järkeviä, mutta he olivat ihan poskettoman rohkeita. Voisinko ottaa edes pikkuruisia, varovaisia askelia samaan suuntaan?

Kuinka pitkälle raha-arki pitää suunnitella?

Olen soutanut ja huovannut suunnitelmieni kanssa monen monta kertaa. Tai ehkä en halua sanoa noin. Haluan määritellä asian niin, että olen ymmärtänyt rahatodellisuuteni matkan varrella paremmin ja osannut kasvaneen ymmärrykseni perusteella tehdä realistisempia laskelmia.

Olin suunnitellut firearkeni siten, että vuoden lopussa arvioin tulevan osinkokevään pääomatulot ja täydennän alkuvuoden ajan pääomatulojani keikkatöillä siihen asti, että saan kasaan koko vuoden käyttörahat. Tässä suunnitelmassa ei ole edelleenkään mitään vikaa, se on hyvä pitkän tähtäimen malli: lopullinen leppoistamisratkaisuni.

Tuohon suunnitelmaan en voi vielä tukeutua. Koska irtiotto tehdään nyt vähän äkisti, minulla on edelleen ne lainat, jotka sotkevat tämän alkuperäisen suunnitelmani. Lisäksi vararahasto, joka minun piti ehtiä säästää ensimmäistä vapaavuotta varten, on vielä säästämättä.

Lähtemisen tarve on kova, mutta vähän kylmiltäni olen aloittamassa, se on pakko myöntää. Minun pitää rakentaa tähän väliin suunnitelma, joka kannattelee arkeani syyskuusta 2022 vuoden 2024 loppuun, eli reilut kaksi vuotta. Miten tämä tehdään ja mihin asti suunnitelmia pitää tehdä juuri nyt, vuoden 2022 syksyllä?

Uudet laskelmat

Minulla on jäljellä neljä palkkapäivää, joita varten teen nyt säästösuunnitelman. Alla karkea arvio siitä, miltä seuraavien kuukausien kulurakenne näyttäisi:

Nettopalkka3 100 €
Elämiseen950 €
Asuntolaina600 €
Metsälaina260 €
Säästöön1 290 €

Ehdin saada loppuvuoden aikana säästöön reilut 5000 euroa. Pakolliset kuukausikuluni ovat noin 1800 euroa. Pärjään siis tulevien kuukausien säästöilläni jokusen kuukauden vuoden 2023 alkua riippuen toki siitä, paljonko kulutan. Selvää on kuitekin se, etteivät säästöni vie minua osinkokevääseen asti. Välillä pitää kipaista tienaamassa.

Näillä laskelmilla näyttäisi siltä, että ensimmäinen vapaajaksoni on verrattain lyhyt. Lasken sen alkamaan syyskuun alusta ja tässä vaiheessa arvioin rahojeni riittävän helmikuun loppuun.

Puolen vuoden vapaajakson jälkeen maalis-huhtikuuksi on syytä järjestää itselleen ansiotyötä ennen kuin saan toivoakseni kevään osinkotuloja kesäbudjetiksi. Tämä suunnitelma on nyt ihan fine. Se on paras mahdollinen lähitulevaisuuteni ratkaisu.

Miksi lasken saavani palkkaa loppuvuoden, mutta vapauteni alkaisikin jo syyskuusta? Olen sellaisessa tehtävässä, jossa työvelvoite päättyy ilmoitukseen irtisanoutumisesta. Siksi saan irtisanomisaikana palkkaa, mutta en enää tee töitä. Työnantajani katsoo parhaaksi, että siirryn sivuun heti lähtöilmoituksen jälkeen. Se sopii minulle paremmin kuin hyvin.

”Ole aivan samperin reipas”

Mia Kankimäen Yönaiset ottavat kukin vuorotellen kertojan äänen itselleen ja antavat elämänohjeita. Ne perustuvat heidän omiin kokemuksiinsa elämän erityistilanteissa, joita heidän poluillaan on riittänyt. Moni Yönainen neuvoo: ”Ole aivan samperin reipas.” Kiitos neuvosta. Tuo ohje on monesta syystä nyt minulle aivan samperin tarpeellinen.

Budjetoidessani huomaan, että budjettitaulukkoni vaativat uuden sarakkeen: Seikkailut. Kankimäen kirja on tuon kulusarakkeen ensimmäinen menoerä. Naiset joita ajattelen öisin on elämäni eka kirja, jonka haluan heti sen lopetettuani aloittaa uudelleen alusta.

Jännittää, pelottaa ja innostaa

Tulevaisuudensuunnitelmieni ei pitänyt toteutua näin. Mutta tämän on nyt pakko mennä näin. Minun piti säästää pitkään ja varautua huolellisesti. Nyt ei ole niin. Mutta henki ei enää kulje ja siksi on ratkaisujen paikka.

Katse kirkastuu. Väsyttää pohjattomasti. Samalla mieli juoksee tuhatta ja sataa. Ihan kohta en ole enää töissä. Ihan kohta. Jokainen tsäänssi on mahdollisuus. Nyt vaan niitä kohti.

********************

Olen 47v hoitoalan sekatyöläinen. Kirjoitan matkastani irti työelämästä säästäväisen elämäntyylin ja sijoitusharrastuksen avulla. Kirjoitan täsmentyvistä suunnitelmistani, vaikeilen, viisastelen ja omavaraistelen. Pohdin työelämää ja opettelen ottamaan rennosti.

4 kommenttia artikkeliin ”Firesuunnitelma: haikailusta äkkikäänteeksi”

  1. Itse en ole koskaan lähtenyt oravanpyörään mukaan, olen tehnyt vain joko osa-aikatöitä tai määräaikaisia sijaisuuksia niin, että saan palkkaa noin 1200e/kk. Minulle tämä sopii ja saan elää omanlaistani elämää ja nyt näin 30v lähestyessä lähipiirinikin on pikkuhiljaa alkanut hyväksymään sen, että tällainen minä olen. Työnhaussa tämä kuitenkin tuottaa vaikeuksia, kun et 10 vuotisen työurasi aikana ole ollut kertaakaan kokoaikaisessa toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa, niin vaikutan ”epäilyttävältä” hakijalta. Tajusin tämän vasta ollessani itse työntekijää etsivän osassa, kaikilta hetkenkin työelämästä poissa olleilta vaadittiin selityksiä poissaololle. Esim. yksi hakijoistamme sattui olemaan vuoden vapaaherran elämää vuokratuloille elellyt mies, joka ei päässyt jatkokierrokselle ”koska kohtahan se jää taas pois töistä”

    Vastaa
    • Onnittelut rohkeista, omannäköisistä elämänvalinnoista. Olen itse ollut rekrytoivana osapuolena viimeiset reilut 10v. Yleensä ajattelen, että ihminen on tulevaisuudessa se, joka hän on menneisyydessäänkin ollut. Eli jos ei ole halunnut sitoutua työsuhteisiin aiemmin, epäilen toki tahtoa siihen myös jatkossa. Paitsi jos hakija perustelee ja taustoittaa. Eli hän voi hyvin kertoa että on halunnut pysyä työelämän ulkokehillä ja nyt hakee pysyvämpää ratkaisua. Hakija, jolla on kokemuksia useista eri työyhteisöistä voi olla kovinkin vahvoilla: hänhän on työhistoriansa perusteella varmasti kykenevä sopeutumaan ja tekemään töitä monella tapaa. Mutta jos yksi vapaavuosi pelästyttää rekrytoijan, hakisin ehkä itse töitä jostain muualta 🙂

      Vastaa

Jätä kommentti