Leppoistaja

Leppoistajan lokikirja

Vuosi pois Facebookista: miltä nyt tuntuu?

Sosiaalinen media vaikuttaa mielialaan ihan älyttömästi. Lähdin tarkastelemaan omaa suhdettani someen ja tänään kirjoitan löydöksistäni. Vuosi sitten tein ratkaisun ja päätin kirjoittaa siitä sitten, kun voin arvoida sen seurauksia. Eli nyt.

Aloittaessani kirjoittamaan elämän leppoistamisesta luulin kertovani säästäjän ja sijoittajan matkasta kohti jonkinasteista taloudellista riippumattomuutta. Kuten niin monessa asiassa, myös tällä polulla tärkein oppi on ollut, että matka on päämäärää huomattavasti tärkeämpi.

Levollisuus ei tule siitä, ettei käy töissä. Levollisuus tulee siitä, että suojelee itseään paineilta, negatiivisuudelta, teennäisyydeltä ja hälyltä. Yksi keskeinen oman mielen tuholainen ovat sosiaalisen median eri kanavat.

Pikapyräys Twitterissä

Työni on ollut sen luonteista, ettei olisi pahitteeksi, jo ottaisin osaa julkiseen keskusteluun muun muassa twitterissä. Loinkin sinne tilin ja poimin seurattavaksi ihmisiä, joilla ajattelin olevan mielenkiintoista sanottavaa.

Voi apua, mikä määrä twitterissä onkin sanottavaa. Kaikilla on asiaa jostain ja aika helposti asiasta juontuu keskustelu ja keskustelu lipsuu väittelyksi. Tai jos ei väittelyksi, niin piilopilkalliseksi argumentoinniksi joka tapauksessa.

Twitteriin olisi pitänyt varmaankin kasvaa pikkuhiljaa mukaan. Mutta kun sinne hyppää näinä vuosina ihka ensimmäistä kertaa, on keskustelun tapa häkellyttävä. Miksi täällä lentää pelkkiä piikkejä? Luen keskusteluketjuja ja saan fyysisiä oireita.

Olen hieman pettynyt itseeni: se tyyppi, joka haluaisin olla, olisi aktiivinen twitter-käyttäjä. En kuitenkaan millään onnistu kokemaan twitter-maailmaa omakseni. Tämä sovellus keskustelufoorumina hengästyttää. Tämä ei edesauta mielenrauhaani mitenkään. Painan delete-nappia. Twitter-urani jäi viikon mittaiseksi. Ei tätä.

Hiljaa hiipiinyt turhautuminen Facebookiin

Olen ollut hyvin valikoiva hyväksyessäni kaveripyyntöjä. Facebookin kaverikuplani on ollut pieni ja koostunut hyvin samanmielisistä ihmisistä. Silti minulta meni harmillisen pitkään huomata, ettei fb ole minulle enää hyvinvoinnin tai virkistyksen lähde.

Ystävyydessähän on aina kyse lähimmäisyydestä: toinen toisensa tukemisesta vaikeina aikoina ja yhdessä iloitsemisesta hyvinä päivinä. Facebook on toki täynnä paljon iloakin, mutta huomasin kuplani täyttyvän myös kertomuksista huonosta palvelusta, huonoista päivistä, ärsyttävistä tilanteista raportoinnista ja milloin mistäkin vastoinkäymisestä.

Olen liian ehdoton ja tilanteisiin takertuva, jotta pystyisin lukemaan somepäivityksiä jotenkin ulkokohtaisesti. Jos joku valittaa mielestäni turhasta asiasta, turhaudun. Jos joku hehkuttaa asioita minun mielestäni mauttomasti, harmistun. Jos joku kertoo kaikille kävelleensä 5km Kivenlahdessa ja näyttää reitin urheilusovelluksen kautta, ärsyynnyn.

Voin hyvin arvostella muita, sillä minähän luonnollisesti tuotan vain erittäin kiehtovaa somekontenttia ja jokainen kaverini odottaa malttamattomana kuvia uusimmista neuletöistäni tai pihani kesäkurpitsoista.

Kehä johon itse kiertyy mukaan

Facebookin viimeiseksi jäänyt päivitykseni oli oma virheeni. Jos kerran pidän negatiivisuutta ongelmana, niin miksi lähden itse siihen mukaan? Erään puoluekokouksen aikaan postasin oman nuoruusmuistoni henkilöstä, joka oli nostettu uutena henkilönä puolueessaan vastuutehtäviin. Oma muistoni tästä henkilöstä oli erittäin ikävä. Tai ehkä tässä avauksessa ei vielä ollut kyse negatiivisuudesta. Ehkä ajattelen, että halusin kertoa jotain mielestäni tärkeää.

Sillä tärkeä tuon avauksen täytyi olla, koska moni lapsuuden ystäväni jakoi alle omat ikävät kokemuksensa tuosta samasta henkilöstä.  Noista ajoista on jo 30 vuotta, mutta kokemuksemme olivat yhteen fb:n keskusteluketjuun kirjoitettuna sellainen kokonaisuus, ettei tuo valtakunnan valoissa paistatellut henkilö olisi todellakaan halunnut niitä näkyviin.

Ehkä vielä tarkennan, että seinälleni ilmestyneet muistot olivat vahvoja epäoikeudenmukaisuuden tai asiattomuuden kokemuksia, joita tuolloin herkässä iässä olleet nuoret eivät olisi auktoriteettiasemassa olleelta henkilöltä tarvinneet.

”Se on ite joka sanoo”

Tuo keskusteluketju päätyi siihen, että varsinaisesta asiasta ulkopuoliset läheiseni kommentoivat ketjussa tuota muistelemaamme henkilöä erittäin ikävin nimityksin. Voisihan ajatella, että nuo reaktiot kertoivat sympatiasta meitä omista kokemuksistaan kertoneita kohtaan, mutta jos toista syyttää korrektiuden puutteesta, ei voi itse olla epäkorrekti.

Kerron tämän kokemukseni siksi, että korostan somen olevan epävarmaa maaperää: kuka hyvänsä voi eksyyntyä keskustelemaan epäsopivaan sävyyn tai avata keskustelun, joka päättyy toisen soimaamiseen. Tuo keskustelu oli joka tapauksessa oma päätepisteeni. Kirjoitin seuraavaksi hyvästelypostauksen, annoin sen olla päivän verran näkyvissä ja poistin Facebook-profiilini.

Hermostutti ärsyttävän paljon lähteä

Mietin ratkaisua pitkään ja oman fb-tilin sulkeminen tuntui kiusallisen tuskalliselta. Aikani asiaa pohdittuani päädyin kuitenkin siihen, etten vähennä someaikaani vaan lopetan tilini pysyvästi. Tilin poistaminen on omanlaisensa kannanotto. Halusin osoittaa, etten halua enää olla millään lailla osa tätä ilmiötä. En Twitteriä enkä Facebookia.

Ratkaisuani esti pitkään ajattelu, että putoan jollain lailla kärryiltä. Enhän enää pääse lukemaan, kuka on muuttanut minnekin, saanut vauvan, vaihtanut työpaikkaa tai juonut kahvia? Mikä kukakin on syönyt lounaaksi ja missä, kenellä on ollut juhlat. Minusta tulee kertaheitolla sosiaalinen hylkiö.

Tähän kirjoitettuna ajattelu näyttää koomiselta. Mutta olin järkyttävän varma, että minusta tulee yksinäinen ja putoan kaiken tiedonkulun ja sosiaalisen elämän ulkopuolelle.

Sosiaalinen media on joskus korvaamaton

Kun sairastin vakavasti, minua piti ihan kirjaimellisesti hengissä sosiaalinen media ja minun tapauksessani siis Facebook. Jaoin korostuneen avoimesti syöpämatkaani ja synkkinä, toivottoman tuntuisina päivinä somessa sanailu ja tsemppiviestit pitivät minua pinnalla. Kissavideot ja muu laatusisältö nauratti, kun elämä tuntui muuten lohduttomalta.

En koskaan unohda kokemaani somen voimaannuttavaa vaikutusta, enkä kiistä kaikkea sitä hyvää, jota some tuo. Some on varmasti monelle ja monesta eri syystä korvaamaton vertaistuen muoto.

Myös naamakirjaton elämä on mahdollista

Olen nyt ollut vuoden pois naamakirjasta. Olen vielä sitä ikäpolvea, että se on merkittävin ikäisteni sosiaalisen median kanava. Elämäni ei ole päättynyt, vaikka en enää kaikkien kuulumisia luekaan. Kyllä, sosiaalinen piirini on kaventunut. Mutta ehkä se on nyt se, mikä se on. Se on aito, eikä ehkä vähän valheellinen ajatus sosiaalisesta verkostosta, joka tosiasiassa on vain peukutuksia ja vitsailua kommenttikentässä.

Facebookin jättäminen taakse on leppoistamisprojektini yksi suuri päätös, joka on vaikuttanut vointiini merkittävästi.

Kunnes loin itselleni uuden somekuplan 😊

Rakastuin Instagramiin

Kyllä, olen varmasti jälkijunassa, mutta ehkä semisti tavallinen 47-vuotias. Leppoistajalle luotu kohtuullisen anonyymi IG-tili @taitoilija on ollut erittäin inspiroiva ja innostava kokemus. Pidän IG:ssä kahdesta asiasta: voin seurailla asioita vaatimatta kaksipuolista ”ystävyyssopimusta” ja voin todellakin rakennella täysin mieleni mukaisen somekuplan vain sellaisia päivittäjiä, joiden sisältöä haluan lukea.

Instagram mahdollistaa sisällön seuraamisen asia eikä henkilö edellä. Keskustelun sävy on ainakin tässä uudessa kuplassani aivan toiselta planeetalta kuin fb:ssä. Sillä rehellisyyden nimissä, olen joutunut palaamaan sinnekin.

Häntä koipien välissä takaisin

Olen leppoistajamatkallani oppinut, että moni käsitöihin ja DIY-maailmaan liittyvä toiminta tapahtuu naamakirjassa. Ja jotta siellä voi operoida, pitää olla profiili. Erilaiset roskalavaryhmät ovat kierrättäjän aarreaitta, niistä en halua luopua. Sekä lahjoittelen että etsin tavaroita säännöllisesti noiden ryhmien kautta.

Etsiessäni vastausta erääseen käsitöihin liittyvään kysymykseen erehdyin lukemaan erään käsityöryhmän muutamaa keskustelua ja jälleen kauhistuin. Miten yksinkertainen kysyn –> vastaaan – keskustelu voi kiertyä muutaman kommentin kautta lähes haistatteluksi? Apua, pakenen taas.

Facobook profiilini on asioiden hoitamista varten, sosiaalisena kanavana sitä ei ole minulle olemassa. Syy on yksinkertainen: minun mieleni ei fb:ssä enää menesty. Ei, vaikka sairastuisin uudelleen, niin nyt ajattelen.

Pisteliään ja sättivän kommentoinnin sieto katoaa, kun sitä ei hetkeen lue. Sometauon jälkeen keskusteluketjujen lukeminen ahdistaa: toleranssi on kadonnut.

Olen omista negatiivisista tunteistani tyytyväinen. Hyvä: epäystävällisyyden pitääkin tuntua pahalta.

Onko aito leppoistaja irti somesta?

Kaikenlaisen leppoistelun perusolettamuksia on hidas elämä ja rauhallinen läsnäolo. Uhraan ajatuksen sille, miltä oma maailmani tai arkeni tuntuisi kokonaan ilman somea.  Olisinko vasta silloin ihan oikea downshiftaaja, jos sulkisin somen elämästäni kokonaan? Istuisin laiturin päässä tai kannon nokassa, olisin aidosti läsnä hetkessä ja tapaisin ihmisiä vain kasvotusten. Silloinko elämäni olisi lopulta levollista ja aitoa?

Olisihan se yksi vaihtoehto: jättäytyä sosiaalisen median ulkopuolelle ja sulkea digitaalinen häly omasta mielestä kokonaan pois. Luojan kiitos en kuitenkaan ole niin tehnyt. Somettomuuden autuaaksi tekevän voiman hehkuttaminen olisi silkkaa tekopyhyyttä.

Leppoistajan somekuplan rakennusta

En missään nimessä halua lopettaa blogien ja somen avaamaa ikkunaa. Pelkästään mökkirannassa itsekseen ajattelemalla uusien ideoiden laari on aika nopeasti tyhjennetty. Some on mahdollisuus laajentaa omaa ajattelua, eli kyllä se kuplakin ajattelua ja mieltä avartaa.

En koskaan olisi hoksannut tai uskaltanut lähteä toteuttamaan omia tulevaisuuden unelmiani ilman monen sometilin vaikutusta. Eli ymmärsin lähteä arvioimaan taloudellista tilannettani ja mahdollisuuksiani tarkemmin vasta luettuani, mitä muut tekevät.

Omat suuret elämänmuutokseni ovat puhtaasti somen ansiota.

Ja onhan tosi moni niistä asioista, joita rakastan, saanut lisäpontta somen kautta. Olen muun muassa opetellut kehräämään lankaa pelkästään youtube-videoiden avustuksella. Retkeilyyn, omavaraisteluun ja monenlaisiin muihin projekteihin löytyy blogeista suuri, ellei jopa korvaamaton apu.

Somekuplani on yritysten ja erehdysten kautta rakennettu. Ja koska olen vaihtanut tilejä ja alustoja, olen todellakin oppinut, että somessa on olemassa erilaisia kuplia, jolla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Kuplien todellisuus, viestimisen tavat ja näkökulmat vaihtelevat tavalla, joka hämmentää. Oman somekuplansa todellisen ”kupluuden” tajuaa vasta, kun vaihtaa kuplasta toiseen.

Somesiivous poistaa elämästä hälyä

Erilainen karsimiseen kehottava ajattelu on osa monen tyyppisiä hyvinvointikeskusteluja. Voimme paremmin kun omistamme vähemmän, kulutamme niukasti ja väljennämme kalenteria. Kurkkaahan arvioivasti myös some-elämäsi puolelle: olisiko siinä karsittavaa?

Et menetä mitään, jos kokeilet. Saatat yllättyä.

******************

Olen 47-vuotias vapaa harhailija. Luovuin säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin vakituisesta työstä syksyllä 2022. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.

Jätä kommentti