No se on Juudas tässä terve, olisiko hetki aikaa jutella?

Helmikuun ajan kirjoitan käänteistäni työelämässä. Ensin kerroin hakeneeni keikkatöitä, sitten uutta esihenkilön tehtävää. Keikkatyön haku meni pieleen, esihenkilön paikkaa hakiessani prosessi nytkähti heti eteenpäin ja sain haastattelukutsun.

Tässä kirjoituksessa jatkan vaikeiluani urapäätösten äärellä, sillä oloni on kuin pahimmalla petturilla. Leppoistaja: sehän minä olen. Tai se minun piti olla. Säästän, sijoitan ja kohtuullistan, olen ihan näillä näppäimillä jättämässä kokopäiväisen työelämän.

En yhtään etsinyt uusia töitä, vaan minun jo vanhastaan haikailemani tehtävä avautui, enkä malttanut olla hakematta. Pelkkä hakupäätös oli itselle suuri. Keräsin rohkeutta uskaltaakseni irtisanoutua nykyisestä työstäni, jos tulisin valituksi. Lisäksi pohdin, miltä tuntuisi ottaa kannettavaksi kasa ihan uusia haasteita. Uusi, määräaikainen työtehtävä kuitenkin houkutti, sillä tehtävänkuva olisi niin mielenkiintoinen.

Yllätys työpaikkahaastattelussa

Koin, että minua kohdeltiin väliinpitämättömästi hanttihommia hakiessani. Tuo tunne on tiessään, kun nyt olen osa esihenkilön rekrytointiprosessia. Minut kontaktoitiin heti kun olin jättänyt hakemuksen. Tapaamisen ajankohta järjesteltiin toiveitteni mukaan. Työhaastattelu oli positiivinen ja miellyttävä tilanne. Minua puhutti kaksi seniorikonsulttia ja tilaisuus muistutti enemmänkin keskustelua kuin haastattelua.

”Mitä sosiaalisen median alustoja hallitset?” Oli yksi kysymyksistä. Mielenkiintoista, ensimmäistä kertaa sain vastata tällaiseen kysymykseen. Enää ei siis riitä, että esitehtävissä osaa laittaa powereissa asetukset kohdilleen. Nyt pitää osata jo paljon sellaista, jossa teinit ovat keski-ikäistä monin verroin taitavampia.

Ja mainittakoon vielä, että se minua kauhistuttanut palkkatoive josta kerroin edellisessä postauksessa, oli kuulemma vähemmän kuin tuon position nykyisen haltijan palkka. Ihan vaan vinkkinä meille keski-ikäisille kilttityttötyönhakijoille.

Olin asennoitunut hakuprosessiin, jossa tavoittelen kahden vuoden määräaikaista tehtävää. Työpaikkahaastattelussa tarkistelin tehtävän määräaikaa, se kun oli ilmoitustekstissä jäänyt epäselväksi. Ilmeni, ettei työ enää olekaan määräaikainen. Aiemmin määräajaksi täytetty positio täytetäänkin nyt pysyvästi. Olen siis näköjään hakenut uutta vakituista työtä. Oho.

Mitä nyt tehdään?

Mukavasti menneen haastattelun jälkeen tunnelmat ovat ristiriitaiset. Apua! Mitä minä nyt teen? Jättäydynkö prosessista pois vain siksi, että tehtävä onkin vakituinen? Vai petänkö kaikki ja astun uusiin vakituisiin saappaisiin ilman aikeita pitää positiota hallussa kovin kauaa? Vai petänkö itseni ja jäänkin pidemmäksi aikaa jos saan työpaikan?

Huijaan näköjään kaikkia samalla kertaa: omaa työnantajaani: katson esimiehelläni olevan oikeus olettaa, että jatkaisin vielä ainakin muutaman vuoden. Uutta organisaatiota, johon jäisin vain hetkeksi. Itseäni, sillä en näköjään haluakaan ulos työelämästä vaan tiiviimmin erilaisiin hallinnon haasteisiin. Ja pitikö koko tämä höskä vielä nettiinkin kirjoittaa, nythän vasta eeppinen kusettaja olenkin. Olen syyllinen joka suuntaan eikä mikään ratkaisu tunnu hyvältä.

Rohkaisua ja hämmästelyä

Kerroin työnhaustani lähipiirilleni ja huomasin, että olen todellakin vuosien saatossa toitottanut toiveestani laajalti: ”ai nytkö se sitten on auki”, kuuluu aika monesta suusta. ”Kyllä sä olet tosta jo vuosia puhunut”, sanoo äitikin. Niinpä.

Olen hakenut tehtävää, josta olen haaveillut monessa seurassa ääneen. Siitä näkökulmasta on selvää, että prosessissa pitää pysyä mukana. Se on hyvä perustelu ja saan osakseni myötäsukaista nyökyttelyä. Kohtaan myös kummastelua. Tehtävä on varmasti hyvin, hyvin tuulinen ja kiitoksia tuskin kertyy. Miksi haluan vaikeuksiin? Sitä en oikein osaa selittää kenellekään, en itselleni enkä muille. Pakko vaan sanoa, että haluan tehtävään ihan kauheasti ja innostun vaikeuksista.

Kolmanneksi tulee se pahin Juudas-osuus. Kun olen kuukausitolkulla kirjoittanut verkkoonkin siitä, että haluan pois työelämästä ja erityisesti irti esimiestyön haasteista, niin miten tähän jatkumoon sopii se, että koittaa hakeutua yhä haasteellisempaan esimiestyöhön?

En oikein osaa tätä kaverikeskusteluissa perustella. Osaan vain sanoa, että tämä tehtävä houkuttaa tällä hetkellä enemmän kuin töistä pois jäänti. Itseäkin harmittaa. Helkkari, mitä kaksinaismoralismia ja ailahtelua. Toiminnassani ei ole näköjään johdonmukaisuuden hiventäkään.

Elänkö niin, että voin tyytyväisenä kuolla?

Palaan hakemaan suuntaa lauseesta, jolla aloitin kirjoittamisen lokakuussa 2020. Millaisia ratkaisuja minun pitää tehdä, jotta viimeisellä rajalla ei elämätön elämä harmita? Sillä sehän siellä kalvaa, sen kertoo jokainen saattohoidon parissa työskentelevä. Yksi ratkaisu on selkeä. Jos on vuosi tolkulla haaveillut jostain työpaikasta ja se avautuu, sitä on haettava, niin se vaan on.  Jään loppuiäkseni jossittelemaan, jos en pestiä hae.

Kuinka kauan pitää olla jossain työtehtävässä? Mikä on sopivan ja kohtuullisen jakson minimipituus, tivaan ystäviltäni. Vähintään kolme vuotta, kuuluu vastaus. Neljä, sanoo seuraava. Minun pitäisi siis jatkaa töissä pidempään kuin olin ajatellut. 50-vuotissynttärit eivät olisikaan läksiäiseni työelämästä, vaan lähtö tulisi 51-vuotiaana tai myöhemmin.

Haluanko oikeasti tuon työn, nyt kun tiedän että pesti on pysyvä? Olenko valmis venyttämään töistä pois jääntiä? Miten tämä ratkaistaan niin, että voin tyytyväisenä kuolla?

Se otetaan mikä annetaan

Kyllä. Jos minulle annetaan tämä mahdollisuus, niin sen käytän. Eli päätän jatkaa hakuprosessissa mukana. Syitä on kolme.

Ensimmäinen on se tärkein: jotain on tehtävä. Tieto uudesta mahdollisuudesta on herättänyt ajattelemaan. On myönnettävä, etten halua, jaksa enkä motivoidu jatkamaan omassa työssäni itselleni aiemmin asettamaani määräpäivään asti, vuoden 2024 loppuun.

Toinen syy on se jo moneen kertaan hokemani: jos jotain on kertonut monet vuodet tavoitelleensa, niin se kortti on vaan ihan pakko katsoa. Jos olisin itseni paras ystävä, tähän itseäni yllyttäisin. En rohkaisisi siirtymään sivuun, vaan rohkaisisin siirtymään sivuun ihan vähän myöhemmin, tämän uuden bonusraidan jälkeen.

Kolmas syy on arkinen: uusi työ toisi merkittävän lisätulon ja ehtisin sijoittaa noin 20 000 euroa suunniteltua enemmän rahaa ennen työelämäexittiä. Pieni pidennys kokopäiväiseen työhön tarkoittaa siis huomattavasti vähemmän töitä jatkossa ja lisäaikaa korkoa korolle – myllyyn.

Olen firettämisen suurimman riskin äärellä

Tämä on firettäjien sudenkuoppa: sen tiedän jo kirjallisuuden perusteella. Ei maltetakaan jäädä pois, vaan ajatuksella ”vielä yksi vuosi” venytetään aiottua exittiä ja säästetään vielä varmuuden vuoksi vähän. Olin aivan varma, että olen tämän epäröinnin yläpuolella. Ja – tadaa: ansassa ollaan. Sallin itelleni tämän taloudellisen perustelun. Pääasiallinen motiivini ei ole raha eikä lisäsäästö, vaan minulle ainutkertaiseen mahdollisuuteen tarttuminen.

Nyt jäädään kuulolle

Seuraava askel ei ole tieto valinnasta. Seuraava askel on tieto siitä, että otetaan rekrytointiprosessissa seuraava askel. Sen olen päättänyt, että tämä katsotaan loppuun.

Hakuprosessilla on kaksi mahdollista lopputulosta: joko aloitan syksyllä uuden työn tai lopetan oman työni aiempaa suunnitelmaani aikaisemmin ja astun joka tapauksessa johonkin uuteen. Katsotaan.

****************

Olen 47v hoitoalan esimies. Kirjoitan matkastani irti työelämästä säästäväisen elämäntyylin ja sijoitusharrastuksen avulla. Kirjoitan täsmentyvistä suunnitelmistani, vaikeilen, viisastelen ja omavaraistelen. Pohdin työelämää ja yritän opetella ottamaan rennosti.