Leppoistajan Lokikirja

Leppoistajan Lokikirja

Lisää työnhakua ja epäröintiä

Viime viikolla kerroin hakeneeni keikkatyötä. Haku ei edennyt toivomallani tavalla ja jouduin pettymään. Pian intouduin yllätyksekseni seuraavaan työnhakuun. Tällä kertaa en hakenut hanttihommia, vaan uutta esihenkilön tehtävää.

Helmikuun ajan kirjoitan työelämästä. Työrintamalla sattui monta minulle isoa asiaa peräjälkeen. Kaikki nämä vaiheet muodostuvat lopulta myös osaksi firetyssuunnitelmaani. Tämä on toinen neljästä kirjoituksesta.

Ajattelin, ettei leppoistaja enää työnhakukokemuksista juurikaan kirjoita. Olen ollut ihan varma, että olen työelämän jäädyttelijä. Säästän, sijoitan ja valmistaudun leppoisiin aikoihin. Paitsi…

Minulla on eräs unelmatyö. Tehtävä, jota on yhdessä suomalaisessa organisaatiossa olemassa yksi kappale. Olen jo vuosia halunnut juuri tuon työpaikan ja olen kertonut haaveestani yleisesti, sekä ystävilleni että perheelleni. En ole kyseisessä organisaatiossa työssä, mutta vaikutan sen laitamilla, kyse on yleishyödyllisestä toimijasta.

Kuulen yllätyksekseni eräässä kahvipöydässä, että se pitkään haikailemani paikka on avautunut haettavaksi. En seuraile rekryfoorumeita, joten tieto olisi saattanut mennä minulta ohikin. Ärsyynnyn. Nytkö sen piti aueta. Unelmieni homma olisi tarjolla ihan väärään aikaan.

Selkeä(hkö)t sävelet elämässä

Polkuni työelämässä on lähivuosilta selkeästi viitoitettu ja loppukin jo häämöttää. Vaikka perusfirettäjä kertoo jättävänsä palkkatyöt ennen kuin täyttää neljäkymmentä, minulle tavoittelemani viiden kympin rajapyykki on hyvä maali.

Olen elänyt ihan normaalit ruuhkavuodet ja äitiarjen lähelle neljääkymppiä ilman pienintäkään ajatusta tai suunnitelmaa vaurastumisesta. 38-vuotiaana aloin sijoittaa, ihan vaan hyvän päivän varalle. Matkan varrella tuosta hyvästä päivästä muotoutui firemaali ja kyllähän se ihan huikealta tuntuu jättää kokopäiväinen työarki taakse viisikymppisten kunniaksi. 18 ylimääräistä vapaavuotta ennen virallista suositeltua eläkeikää. Siis yksi kokonainen lapsuus, ihanaa!

Olen elänyt konkreettisen firetystavoitteeni kanssa nyt reilun vuoden ja kirjoittanut tavoitteestani julkisesti reilut  puoli vuotta. Säveleni ovat selvät, vaikkakin suunnitelmani ovat matkan varrella hakeneet uutta suuntaa ja täsmentyneet. Nyt olisi näköjään taas tarkistuksen paikka.

Jotain pitäisi tehdä

Kyllähän toi näyttää siltä, että sä olet sun työhön aika kyllästynyt”, kommentoi eräs ystävä. ”Sulla näyttäisi olevan aika paljon paineita”, sanoo toinen. Myös mies hätistelee kotona ratkaisuihin. ”Huomaatko, että sä enää vaan suoritat sun työtä etkä nauti siitä, innostu niinku ennen?” Kyllä, he ovat kaikki oikeassa.

Jotain täytyisi tehdä. Työmaailmani on notkahtanut vinoon ja hyvinvointini turvatakseni täytyy tehdä korjausliikkeitä. Tienata kuitenkin vielä pitää. Osinkotuloni kattavat jo hyvän osan menoistani, mutta asuntolainaa on vielä muutaman vuoden ajan maksamatta, vaikka kuinka pinnistäisin maksuaikataulua.

Olen ajatellut, että tässä on nykyinen kehitystavoitteeni: sen harjoittelu, ettei kaikkea tarvitse koko ajan rakastaa. Olen työelämän on-off tyyppi. Innostun, uppoudun, painin innoissani haasteiden kanssa ja kun kaikki tasoittuu, leipäännyn. Kestän huonosti tasaista arkea, haluan mieluummin uusia sotkuja kuin tuttua ja tavallista. Tästä ajattelin nyt 47-vuotiaana harjoitella pois. Että ihan vaan rauhassa kävisin töissä niin kuin muutkin aikuiset.

Onko oikein lähteä vaiko jäädä?

Jään miettimään lähimpieni palautteita. Haluan aina oppia uutta. Olisiko taito kestää paremmin työarjen tasaista vaihetta sellainen ominaisuus, jonka haltuunotosta olisin ylpeä tai onnellinen? Ei. Huomaan, että viimeisen vuoden olen pärjännyt työssä aktiivisempaa vapaa-aikaa rakentamalla.

Olen ohjelmoinut – siis pelkästään hyvällä – itselleni viikkorytmin, jossa joka päivä teen töiden jälkeen jotain itselleni rakasta. Olen oman elämäni tehdastyöläinen: odotan pillin vihellystä ja työajan jälkeen koittavaa vapautta. Teen toki työni hyvin, useimmiten varmasti erittäin hyvin, mutten enää rakkaudesta, vaan velvollisuudentunnosta.

En tarkoita, että työelämän pitää olla aikuisten kokemuslandia, jossa on koko ajan kivaa, hyvä pöhinä ja valtavia täyttymyksen tunteita. Työelämä on myös sitoutumista ja vaikeiden vaiheiden sietoa.

Muutokset tai uusi suunta ei ole koskaan kaikille mieluinen. Osa ammattitaitoani on kestää joskus vahvojakin negatiivisia reaktioita, vaikken mikään saneeraaja olekaan. Työpöytäni tuulettimeen osuu säännöllisesti kaikenlaista. En siis todellakaan odota työelämältä pelkästään onnistumisia ja auringonpaistetta.

Viimeistenkin käynnistämieni hankkeiden kalkkiviiva häämöttää Sen jälkeen olen organisaatiossani vienyt läpi ne asiat, jotka jo monta vuotta sitten kirjoitin to-do-listaani. Takkini tuntuu olevan tyhjä. Lähteminen tuntuu silti vaikealta sekin. Jos lähden, miltä esimiehestäni tuntuu? Miten lähtemiseni vaikuttaisi lähimpiin kollegoihini? Jätänkö heidät pulaan?

Miten neuvoisin itseäni?

Mainitsin miehelleni alkuillasta, että se ”minun paikkani” on nyt auki, mutten voi hakea, koska kaikki on omissa töissä vielä kesken. No totta kai haet, sanoo mies. Minä mietin puoli tuntia ja koitan jankata asiasta mieheni kanssa, mutta hän on vankkumaton. Hakea pitää, ei tekosyitä eikä puolustelua.

Mitä neuvoja antaisin itselleni? Miten itse toimisin työkaverina vastaavassa tilanteessa? Jos esimieheni tai joku lähimmistä työkavereistani kertoisi minulle, että haaveilee työpaikan vaihdoksesta, yllyttäisin ilman muuta lähtemään. Rohkaisisin: lähde hyvillä mielin, me pärjätään aina. Muistuttaisin, että työ on vaan työtä ja oikea elämä ihan muualla. Korvaamaton olet vain perheellesi ja muille rakkaillesi, et koskaan työpaikalla.

No, ei kai se hakeminen ota, jos ei annakaan. Tarkistan pikaisesti ansioluetteloni päiväyksen ja kirjoitan työhakemuksen. Määritän palkkatoiveen, jonka summa ujostuttaa. Päätän haluta 20 % enemmän palkkaa kuin nykyisessä tehtävässäni. Apua miten noloa.

Hakemustekstissä heittäydyn, kirjoitan aika vapaalla kädellä. En vääntele totuutta, vaan kieputtelen sanoja. Mietin minuutin ja painan lähetä-nappia. Ihan hulluhan minä olen. Varmistanpahan jo omalla hakemustekstilläni, etten tule valituksi.

”Olen mahdollisesti maailman ainut ihminen, joka on jo vuosia sanonut, että unelmieni työpaikka on xx organisaation xx tehtävä. ”

No mut sitten mä olen taas uudesta työstä stressaantunut ja kiukkuinen, kestätkö sä sen? – tivaan mieheltäni. Mieheni lohduttaa minua, että tulen joka tapauksessa olemaan kiukkuinen. Joko siksi, että jatkan työssä, johon en enää ole kovinkaan motivoitunut tai siksi, että painin uusien vaikeuksien kanssa. Hän kertoo ottavansa mieluummin jälkimmäisen kiukun. Noh, itsepähän on vaimonsa valinnut. Mies kuvailee rakentamaani työelämän vuoristorataa kauniisti: ”niiden haasteiden keskellä sä kukoistat”.

Vierestä näkee sen, mitä omassa elämässä ei itse hahmota. Parisuhteeseemme kuuluu tasapuolisesti patistelua ja lempeää painostusta. Kaava on aina sama: toinen katsoo vierestä ja sanoo, ettei nyt taida olla muita vaihtoehtoja, kuin tehdä ratkaisuja. Onneksi tulin taas tönityksi.

Jonkun uuden edessä nyt ollaan

Tuo toiveideni työpaikka täytetään aina määräajaksi, joten se sopisi lopulliseen suunnitelmaani hyvin. Ja jos en sitä saa, päätän, että teen vuoden 2022 aikana muita ratkaisuja. Työpaikkailmoitus herätti minut arvioimaan lähitulevaisuuttani. Kerään rohkeutta sanoa esimiehelleni, että alan irrottautua töistä: on uuden aika. Vielä jonkun pienen projektin. Katsotaan.

Tätä kirjoittaessani kilahtaa sähköpostilaatikkooni viesti:

Hei, kiitos hakemuksestasi xx tehtävään. Voimmeko tavata teams-palaverissa ylihuomenna?”

Kääk, voimme. Painoin hakemuksen lähetä-nappia eilen klo 20. Seuraavana aamuna klo 9 kirjoitan työnhaustani puoliahdistunutta blogitekstiä ja saan samaan aikaan haastattelukutsun. Omg omg omg. Kerron lisää ensi viikolla.

****************

Olen 47v hoitoalan esimies. Kirjoitan matkastani irti työelämästä säästäväisen elämäntyylin ja sijoitusharrastuksen avulla. Kirjoitan täsmentyvistä suunnitelmistani, vaikeilen, viisastelen ja omavaraistelen. Pohdin työelämää ja yritän opetella ottamaan rennosti.

Jätä kommentti