Leppoistaja

Leppoistajan lokikirja

Työnhakuvatuloinnin onnellinen loppu

Jos lukisin blogiani tuntematta sen kirjoittajaa, väittäisin häntä epävakaaksi, eikä kirjoittajan ilmeinen ailahtelu ainakaan parantaisi blogin uskottavuutta. Teen pontevia päätöksiä vuorotellen joka suuntaan ja sujuvasti vielä perustelenkin kaikki keskenään vastakkaiset ratkaisuni.

Olen kertonut vaiheistani työnhakijana kolmessa edellisessä kirjoituksessa. Ensin hain keikkatöitä, sitten uutta esihenkilön tehtävää. Viime viikolla kerroin työhaastattelukokemuksestani ja pohdin lähivuosilleni parhaita ratkaisuja.

Nyt on suunta otettu, vaikka lopullisen ratkaisun löytäminen edellytti pitkällistä haparointia. En siis tiennyt, mikä haluaisin lähivuosina olla: esihenkilö uusien haasteiden edessä vaiko leppoistaja. Hakemani tehtävä oli ollut pitkään toivelistallani. Hakuprosessi tuntui kuitenkin sopivan huonosti nykyisiin suunnitelmiini.

Olin päätynyt kahteen mahdolliseen lopputulokseen: joko lykkään työelämäexittiäni vuodella, koska haluan ottaa vastaan vielä yhden uuden työpaikan tai sitten lähden omasta työstäni joka tapauksessa suunnittelemaani aiemmin. Uusi työnhaku herätti huomaamaan, etten halua jatkaa nykyisessä työssäni enää kolmen vuoden ajan, kuten olin suunnitellut. En tiedä minne lähtisin, mutta jotain uutta pitäisi vielä keksiä.

Tykkään edelleen työstäni ja uskallan sanoa olevani ahkera ja paneutuva. Mutta pystyn katsomaan vain lähelle. En enää niin pitkälle kuin haluaisin, ja siksi minun tulee lähteä.

Mietteliäisyys kasvaa

Mitä pidemmälle viikot työpaikkahaastattelun jälkeen kuluvat, sitä mietteliäämmäksi tulen. Vaikka kutsu haastatteluun oli sykähdyttänyt ja olin päättänyt jatkaa tehtävän tavoittelua, alkoivat epäilykset kasvaa. Olen aina rakastanut haasteita: se on ollut toimintamoodini: hakeutua tuleen. Kysymys kuuluu, onko tämä strategia vielä tässä vaiheessa elämääni paras ratkaisu.

Tahtia ja tavoitteita on pakko muuttaa

Mietin ja mietin. Uuden tehtävän mahdollisuus polttelee edelleen valtavasti, mutta kurssini alkaa kääntyä. Päädyn kompromissiin. Päätän sekä syödä, että säästää kakun, mutta toisinpäin kuin vielä jokunen viikko sitten suunnittelin. Päätän, että ensisijaisesti haluan nyt kuitenkin irti työelämästä.

Toissijaisesti: olen ”vasta” 47-vuotias. Minulla on edessä 20 hyvää työvuotta. Jos jossain vaiheessa haluan uusia haasteita, uskoisin niitä vielä löytäväni. Totean, että tuo tavoittelemani positio ehtii tulla vielä auki moneen kertaan ja ehdin myös hakea sitä vielä uudelleen, moneen kertaan. Eli päätän sittenkin jättäytyä hakuprosessista pois.

Mutta olen sen verran turhamainen, (ja rekrytoijalle hankala) että päätän kertoa päätöksestäni vain läheisilleni. Haluan katsoa hakuprosessin seuraavan jaon: mitä minulle olisi tarjolla. Saan sähköpostia:

 ”kiitos vielä tapaamisestamme. Mikäli et kuule meistä xx.xx. mennessä, profiilisi ei vastaa täytettävää positiota.”

Tämä selvä, jäädään kuulolle. Olen tehnyt mielestäni vedenjakajapäätöksen: en lähde tavoittelemaan haasteita vaan jatkan leppoistajan tiellä. Kirjoittaminen pelasti minut ties jo kuinka monennen kerran. Kirjoittaminen on pakottanut minut kirkastamaan itselleni sen, mitä haluan, vaikka toimintani voi hortoilulta vaikuttaakin.  

Hakuprosessi kirkasti omaa ajattelua

Onneksi hain sitä uutta tehtävää. Onneksi pääsin ainakin ekaan haastatteluun. Mutta nyt on homma puhallettava poikki, en ole enää se tuleensyöksyjä, joka olen aiemmin ollut. Minulla ei ole sellaista sitkeyttä eikä energiaa. Vannotan myös itseäni, että tämä saa olla viimeinen horjahdukseni: eri suuntiin syöksähtely saa nyt riittää.

Tämä työnhaku-case on leppoistajan repsahdus. Vähän niin kuin painon pudottajan mässäilyilta tai säästäjän ostosreissu.  Elämänmuutos uusine tavoitteineen kuulostaa ja tuntuu hyvältä, kunnes eteen tulee houkutus, joka kutsuu toimimaan vanhalla tavalla. Vanha tottumus on itselle tuttu, mutta ei kuitenkaan pitkällä tähtäimellä enää hyväksi.

On aika toimia toisella tavalla kuin ennen. En tarkoita, että itsensä pitää pakottaa johonkin uuteen muottiin tai itseltään pitää rajata jotain mahdollisuuksia pois. Mutta kun kaikkea ei voi saada, pitää miettiä mitä haluaa eniten ja mennä sen mukaan. Olin niin pitkään hakenut haasteita, että pidin ratkaisua selvänä. Mutta mitä enemmän puntaroin kokonaisuutta, kirkastui leppoistamishaave sittenkin lähivuosien tärkeimmäksi tavoitteeksi.

Odottamaton käänne

Rekrytointiprosessin toisen kierroksen määräpäivänä tapahtuu monta asiaa. Niin monta, että kohtalolla on ihan pakko olla sormensa pelissä. Menen tuona päivänä elämäni ekaa kertaa työn puolesta metsään.

Kyllä, olen edelleen hoitoalalla työssä. Tuo tapaaminen liittyy erääseen projektiin ja tutkailen itse kutsumani asiantuntijan kanssa puita ja tuumailen alueen hoidollisuutta ja terapeuttisia mahdollisuuksia. Ammattilainen kertoo minulle opiskelijoistaan, joiden kanssa hän olisi tulossa metsää käsittelemään. ”Niitä on vähän kaikenlaisia, ne on uusia metsän omistajia jotka opiskelee metsän hoitamista”.

Siis että mitä? Selostan ammattilaiselle innoissani tulevan kevään suurimmasta ilon aiheesta: tavoitteestani ryhtyä metsänomistajaksi. Ammattilainen kertoo lisää opetuksesta: uusi ryhmä on aloittamassa neljän viikon kuluttua. Opintoja voi suorittaa yksilöllisesti työn ohessa. Hyvästelemme ja lupaan mennä saman tien nettiin, koska opiskelumahdollisuudet herättivät kiinnostukseni.

Äkkiä hakemaan

Googletan ammattilaisen antamin ohjein. Löydän metsäalan ammattitutkinnon ja opon yhteystiedot, jonka kautta ryhmään voisi vielä hakea, sillä virallinen hakuaika on jo päättynyt. Laitan opolle heti postia. Hän soittaa saman tien ja kertoo, että olikin jo saanut ”hälytyksen”. Vielä olisi tulossa yksi hakemus pian alkaviin opintoihin. Saan saman aamupäivän kuluessa sähköpostiini linkin hakulomakkeeseen.

Täytän lomakkeen. Miksi haluan suorittaa perustutkinnon? Onko minulla opiskeluun liittyviä haasteita? Millainen on terveydentilani? Miten pystyn rahoittamaan opinnot (tutkinnon suorittaminen maksaa 120 €). Olenko työttömyysuhan alainen tai kenties lomautettu? Osaanko suomea? Kuinka hyvin?

Eihän minulla töissä ole mitään todistuksia mukana, jotka hakuohjeissa ehdottomasti vaaditaan hakemuslomakkeen käsittelyyn. Kirjoitan vapaatekstiin, että Valviran sivuilta voi tarkistaa, että minulla on ammatiharjoittamisoikeus lähi- ja sairanhoitajan työhön ja laitan mukaan LinkedIn-profiilini linkin. Tämä saa riittää, koitetaan näillä selostuksilla päästä sisään.

Alkuiltapäivästä opo soittaa uudelleen. Hän on saanut hakulomakkeeni ja suorittaa minulle opiskeluvalintaa edeltävän haastattelun. Kerron laveasti metsänomistushaaveistani ja mitä nykyisin teen työkseni. Opoa naurattaa, mutta saan hänet vakuutettua.

Hän tarkistaa vielä erikseen, onko minulla terveydellisiä esteitä, joiden vuoksi en pystyisi käyttämään moottori- tai raivaussahaa. Epäröin. Kerron, että olen keski-ikäinen toimistotyöläinen, eli ei minusta rankametsään koko päiväksi ole, mutta enköhän minä pysty koneita käyttämään. Huh, opo huokaa. Se on tutkintoon hyväksymisen pakollinen kriteeri. Että pystyy käyttämään moottorisahaa.

Ja sitten sähköpostiin tupsahtaakin Vilma-viesti. Minut on hyväksytty opiskelemaan metsäalan perustutkintoa. Saan ensimmäisellä tunnilla valita, haluanko suorittaa koko tutkinnon vaiko pelkästään tutkinnon osia, jotka saisin itse valita. Ohhon. Vau. Sikasiistiä.

Postauksen kuvat ovat kesäretkeltä Hviträskiin Espooseen. Oivallisia paikkoja istuskeluun ja haaveiluun.

Entä mitä tapahtui rekrytoinnissa?

Istun teamsissa työpäivän loput kokoukset ja huomaan virka-ajan päättyneen kuin varkain. Ai niin, tänään oli se päivä, jolloin piti kuulla jotain, jos esihenkilötehtävän hakuprosessi kohdallani jatkuu. Olin unohtanut koko jutun. Puhelimeni ja sähköpostini on viestejä vailla: kukaan ei ole tavoitellut minua.

Profiilini ei siis vastannut kyseistä positiota. Onneksi hain, onneksi vähän haussa eteninkin, mutta luojan kiitos tämä ratkesi näin. Hakuprosessissa mukana olo sulki minulta yhden jossittelun oven.

Mutta minusta tuli siis tänään viidessä tunnissa metsäalan opiskelija. En aamu kymmenen tapaamista aloittaessani tiennyt kyseistä tutkintoa olevan olemassakaan. Kolmelta olen tuore amislainen.

Nyt teroittamaan kyniä. Tarvitsisinkohan uuden penaalin, ainakin haluan pirteitä uusia vihkoja. Ja hei, mun luokalla on ihan varmasti tosi kivoja poikia!

Välillä on vaikea tehdä päätöksiä

Kirjoitin koko monipolvisen vatulointini verkkoon, sillä en halua siloitella vaiheitani tai antaa kuvaa, että joka hetki etenisin kovin määrätietoisesti. Välillä on tosi vaikeaa tehdä ratkaisuja ja moni vaihtoehto tuntuu vuorotellen oikealta. Perusteluja löytyy joka suuntaan.

Elämä vaan välillä on tätä: hämmentäviä risteyskohtia, jolloin on vaikeaa päättää mitä haluaa. Ja näissä risteyskohdissa haluaa vuoropäivinä eri juttuja, ollen jokaisena hetkenä varma siitä, että juuri tämän hetken tahtotila on hyvä tulevaisuuden suunta. Aika tekee kuitenkin tehtävänsä: suunta kirkastuu, kun antaa mietinnälle aikaa ja kohtalolle vähän mahdollisuuksia.

Tämä luku sai täydellisen lopun. Elämä on odottamatonta: milloin tahansa voi tapahtua jotain ihanaa!

Jälkikirjoitus:

Kaksi viikkoa myöhemmin uutisoidaan, kuka on valittu hakemaani tehtävään. Hakijoita oli 15, joista kolme haastateltiin. Kaksi hakijaa pääsi prosessin viimeiseen vaiheeseen. Olen siis pronssimitalinainen, se on ihan kunniakas sija. Etsin Linkkarista valitun henkilön profiilin ja laitan kontaktipyynnön: haluan onnitella ja toivottaa menestystä uuteen tehtävään. Ja sitten alan laskeskella kevään lomapäivien riittävyyttä metsäharjoituksia varten.

**************

Olen 47v hoitoalan esimies ja metsäalan perustutkinnon tuore opiskelija. Kirjoitan matkastani irti työelämästä säästäväisen elämäntyylin ja sijoitusharrastuksen avulla. Kirjoitan täsmentyvistä suunnitelmistani, vaikeilen, viisastelen ja omavaraistelen. Pohdin työelämää ja yritän opetella ottamaan rennosti.

Jätä kommentti