Mitä tarkoittaa vedenjakaja, kirjoitan googleen. Wikisanakirja määrittää sen kuvainnolliseksi merkitykseksi: kahden aikakauden taite. Siitä tässä kirjoitan: tilanteista, joissa jokin muuttuu ehkä pysyvästikin, tai ainakin pitkäksi aikaa.
Avioero, syöpä ja sijoittaminen ovat vaikuttaneet elämääni merkittävästi. Niillä on ollut myös keskenään samanlaisia vaikutuksia sosiaaliseen verkostooni. Väite tuntuu ihan absurdilta, mutta anna minun perustella.
Kaikissa ihmissuhteissa on kupruja, jos ne ovat aitoja ja vilpittömiä. Tulee ristiriitoja, väärinymmärryksiä ja ristikkäisiä tarpeita. Jos ihmissuhde on pitkä, siihen mahtuu huonoja ja hyviä aikoja, on kyse sitten ystävyydestä, sisaruudesta, parisuhteesta, naapuruudesta tai työtoveruudesta.
Jos molemmilla osapuolilla on taitoa ja hyvää tahtoa, nuo kuprut tasoittuvat ajan kanssa ja ehkäpä vahvistavatkin suhdetta.
Aina välillä jotain päättyy pysyvästi
Ajoittaisten kriisien sijaan mikä tahansa ihmissuhteistamme voi tulla pysyvästi tiensä päähän. Tuolloin on kyse kahden yksilön jollain lailla sovittamattomista tarpeista tai toiveista tai yksinkertaisesti siitä, että elämä kuljettaa eri suuntiin ilman, että kahden henkilön väliltä löytyy sellaista sidettä, joka pitäisi heidät yhteydessä toisiinsa esimerkiksi fyysisen välimatkan tai elämäntilanteen muuttuessa.
Noita kahden henkilön välisiä dramaattisia tai sitten vain hiljaa hiipuvia etääntymisiä olemme jokainen kokeneet. Tuolloin on kyse yksittäisestä ihmissuhteesta. Mutta. Sitten on tilanteita, joissa koetukselle joutuvat kerralla kaikki ihmissuhteesi.
Avioero ei tartu
Tätä joutuu vakuuttelemaan jokainen joskus eronnut. Pitkän (varsinkin lapsellisen) parisuhteen kariutuminen ei ole vain yhden ihmissuhteen päätös. Samalla tulee pyyhkäistyä pois sellaista sosiaalista verkostoa, joka on ollut osa omaa maailmaa lähinnä puolison kautta: oma rooli on ollut se +1. Nuo menetykset voivat harmittaa, mutta ovat kuitenkin se vähemmän ikävä puoli eron vaikutuksista sosiaaliseen verkostoon.
Ikävin avioeron vaikutus sosiaaliseen verkostoon on se, että juuri kun tarvitsisi eniten omiensa tukea, viereltä kaikkoaa väkeä. Mahdollisia ikäviä tapahtumaketjuja on kaksi.
Ensimmäinen vaihtoehto on, että viereltäsi vain kadotaan. Kun tavataan esimerkiksi yhteisten ystävien luona, vuorovaikutus on väkinäistä. Kuulumisia ei kysytä, tai jos omat kuulumiset tai tilanne nousevat keskustelussa esiin, keskustelijan kasvoilta näkee, että tilanne on hankala. Kun tuon vaivaantuneen ilmeen on kerran kuulijan kasvoilla omista hankalista asioistaan puhuessaan nähnyt, sitä ei unohda. Niin pahasti se sattuu.
En osaa sanoa, miksi avioero on toiselle niin vaikea aihe. Niin vaikea, että sen välttäminen on tärkeämpää kuin ihmissuhteen jatkaminen. Varmasti syitä on useita ja niistä jokainen on sidoksissa ihmisen omaan historiaan tai nykyhetkeen, mene tiedä. Joka tapauksessa ystävää kaipaavaa feidaaminen satuttaa pahasti.
Toinen vaihtoehto on, että ystäväsi ryhtyy konsultiksi ja julistajaksi. Asiaa on paljonkin ja neuvoja runsaasti. Ei pidä erota, vain luovuttajat eroavat, minä en ainakaan eroaisi, pitäisi vielä yrittää, oletteko menneet terapiaan, lapset traumatisoituvat, kylläeipitäisi. Viisasteleva ja kaikkitietävä puhe toiselle, joka on elämänsä vaikeimmassa tilanteessa: surullinen, pettynyt ja yksin, on yksinkertaisesti julmaa. Siitä on lähimmäisyys ja ystävyys kaukana.
Ystävä ei tuolloin tue eikä lohduta, vaan latistaa ja lannistaa. Nämä ”ystävät” eivät kaikkoa viereltäsi. Niistä on sinun itsesi päästävä eroon, jotta suinkin jaksat eteenpäin ja voit alkaa toipua.
Syöpäkään ei tartu
Syöpä on sairauksista pelätyimpiä. Sen äärellä tilanne on jälleen sama: ihminen on elämänsä vaikeimmassa tilanteessa: surullinen, peloissaan ja vielä fyysisestikin äärimmäisen huonovointinen. Jälleen lähimmäisyyskriisejä on kahdenlaisia.
Ensimmäinen vaihtoehto on, että viereltäsi vain kadotaan. Kun tavataan esimerkiksi yhteisten ystävien luona, vuorovaikutus on väkinäistä. Kuulumisia ei kysytä, tai jos omat kuulumiset tai tilanne nousevat keskustelussa esiin, keskustelijan kasvoilta näkee, että tilanne on hankala. Kun tuon vaivaantuneen ilmeen on kerran kuulijan kasvoilla omista hankalista asioistaan puhuessaan nähnyt, sitä ei unohda. Niin pahasti se sattuu.
En osaa sanoa, miksi syöpä on toiselle niin vaikea aihe. Niin vaikea, että sen välttäminen on tärkeämpää kuin ihmissuhteen jatkaminen. Varmasti syitä on useita ja niistä jokainen on sidoksissa ihmisen omaan historiaan tai nykyhetkeen, mene tiedä. Joka tapauksessa ystävää kaipaavaa feidaaminen satuttaa pahasti.
Toinen vaihtoehto on, että ystäväsi ryhtyy lääkäriksi ja tsempparisi. Asiaa on paljonkin ja neuvoja runsaasti. Oletko kokeillut syödä kuusenkärkkiä, olethan aloittanut fengshuijoogan ja noudatathan geopoliittista ruokavaliota. Naapurinkumminkaima parantui koska lausui japanialaisia runoja ja jumppasi joka päivä. Jos lääkärineuvot eivät ole vahvinta osaamisaluetta, voi keskittyä henkiseen valmennuspuoleen: nyt taistellaan! Ei saa antaa periksi!! Ajattele positiivisesti!!!
Viisasteleva ja yltiöpositiivinen puhe satuttaa. Sairas ei kaipaa valmentajaa eikä tsempparia vaan ystävää: kuuntelevaa ja riittävän rohkeaa ihmistä, jonka kanssa voi puhua kaikesta: myös kuolemasta. Ykköstyypin ystävät katoavat omia aikojaan. Sairas on liian huonossa kunnossa päästäkseen karkuun kakkostyypin kavereita, mutta koittaa pitää heitä käsivarrenmitan päässä.
Sijoittaminen ei ikävä kyllä tartu
Olen hämmentynyt ja hieman ihmeissäni. Kummastelen, sillä kohtaan samanlaisia kasvoja kuin vasta eronneena pienten lasten äitinä tai juuri diagnoosin saaneena syöpäpotilaana.
Olen nuukaillut ja elänyt tarkasti koko elämäni. Ja olen sijoittanut 14 vuotta. Olen siis ollut se, joka nyt olen, jo pitkään. Kyse ei ole äkillisestä elämänmuutoksesta, joka aiheuttaisi kupruja sosiaalisiin suhteisiin. Kupruja näyttää aiheuttavan se, että olen ”tullut kaapista”, eli kehtaan julkisesti olla se joka olen ja elää siten kuin haluan.
En osaa sanoa, miksi omat kuulumiseni ovat toiselle niin vaikea aihe. Varmasti syitä on useita ja niistä jokainen on sidoksissa ihmisen omaan historiaan tai nykyhetkeen, mene tiedä.
Tällä viikolla olen kiivaasti pohtinut ystävyyksiä. Sillä myönnettävä se on, elämänmuutos hyväpalkkaisesta tasaista elämää viettävästä akateemisesta terveydenhuollon esihenkilöstä kausitöitä tekeväksi hotellisiivoajaksi ja kehräämötyöntekijäksi on ollut joillekin liikaa. Viereltäni on kadonnut ihmisiä kuin – no, tiedät kyllä.
Ja sitten ovat ne kohtaamiset. Tunnistan kiusaantumisen kolmannen kierroksen elämässäni: kanssani keskustellaan aivan kuten ennenkin, mutta jos viittaan millään lailla työ- tai elämäntilanteeseeni, tube- tai blogiharrastukseen tai lähitulevaisuuden matkasuunnitelmiini, kääntyy katse maahan, ilme muuttuu vakavaksi ja puhe tyrehtyy.
Vähättelyä tavalla tai toisella
Jos nuori pienten lasten äiti kohtasi ei-toivottuja parisuhdevalmentajia ja syöpäsairas kaikkitietäviä googlelääkäreitä ja toksisia tsemppareita, firettäjä kohtaa vähättelyä ja ylenkatsetta. Tai korjataan: en voi yleistää, kerron tässä vain itsestäni. Tämä on joka tapauksessa kolmas vedenjakaja puolivuosisataisessa elämässäni, jossa osa lähi-ihmisiksi luulemistani ihmisistä on kadonnut tuhkana tuuleen ja toinen osa lähimmäisistäni käyttäytyy tavalla jota vähintään oudoksun.
Fire-elämään oudolla tavalla suhtautumisessa on se ero, että nyt en ole avioeron jäljiltä rikki ja yksin tai syövän vuoksi heikko ja peloissani. Toksinen suhtautuminen ei nyt satuta minua, mutta se oudoksuttaa. Tällä viikolla olin perustavasti kasvokkain tämän ilmiön kanssa ja jotenkin koin, että minua lyötiin vyön alle. Läheiseksi luulemani ihminen satutti vähättelevillä kommenteillaan elämäntyylistäni. Hämmennyin.
Hämmennyin ja päätin, että minun pitää ajatella tämä asia nyt loppuun, jotta saisin pelimerkit, joita koen kaipaavani.
Millaista on aito ystävyys?
Vasta eronneen, uuden elämänsä palasia kokoon parsivan nuoren ihmisen pitää päästä eroon tuomitsevista ihmisistä ympärillään mahdollisimman nopeasti. Sama pätee hengestään kamppailevaan syöpäsairaaseen, hän tarvitsee rauhaa ja lempeitä läheisiä, ei konsultteja tai valmentajia.
Entä mitä pitää tehdä nk. oravanpyörästä hypänneen, jonka ratkaisut kirvoittavat joissakin kanssakulkijoissa epäystävällisiä tai väheksyviä reaktioita?
Ensimmäinen vastaus on, ettei sellaista aikuista elämää ole hyvä ja mielekästä elää, jossa ympäriltään siivoaa kaikki erimieliset. Ihmissuhteiden kitka ja erilaiset näkemykset kuuluvat sellaiseen rikkaaseen elämään, jossa voidaan hyvin, kasvetaan ja kehitytään. Tämä on asian toinen puoli.
Silti kipuilen edelleen saman asian kanssa, josta olen kirjoittanut monen monta kertaa aiemminkin. Miten kohdata henkilö, joka suhtautuu elämänmuutokseeni väheksyen tai ylenkatseella? Miten käsitellä huonosti huumoriin naamioitu sutkauttelu, jonka varjolla päästään kertomaan, että vitsailijan määritelmä elämälleni on iloton, ankea ja ylikurinalainen suorittaminen vailla aitoja nautintoja tai merkityksellisiä ammatillisia haasteita.
Mitä pitää sanoa, jos kanssakulkijan on tärkeää kertoa, että reissuelämäni on todellisuudessa vain pakenemista ja sellaista levottomuutta, jonka taakse kätkeytyy jotain – no, joku trauma nyt kuitenkin.
Vastaus, josta en itsekään siitä kirjoittaessani pidä, on lopulta kuitenkin se, että ikävä kyllä otan askelen taaksepäin enkä ainakaan itse ole enää se, joka tarttuu puhelimeen.
Hälytyskellojen pitää soida!!
Jos sinulla on elämässäsi kaikki hyvin, et koe tarvetta arvostella kenenkään toisen elämää, niin se vain on. Jos jonkun toisen elämänvalinnat harmittavat sinua niin paljon, että koet tarvetta kertoa siitä joko ihmiselle itselleen tai ylipäätään kenelläkään toiselle, pitää kaikkien hälytyskellojen soida.
On ahdistavaa ja pelottavaakin myöntää itselleen, mitä kipukohtia omassa elämässä on. Hui, millaisia löytöjä voi sielunsa sopukoista tehdä ja onhan se nyt todellakin hankala prosessi myöntää itselleen, että joskus elämänmittainenkin rakennusprosessi jonkin asian ympärillä on lopulta osoittautunut ontoksi: tämä ei olekaan sitä mitä haluan.
Eläköön ystävyys
Tällä viikolla olen myöa erityisesi iloinnut ystävyydestä. Tässä iässä pisimmät ystävyydet ovat kantaneet jo vuosikymmeniä ja kestäneet erilaisia vaiheita. On mahtavaa, miten yhteydenpito voi olla mutkatonta, vaikka elämä on kuljettanut meitä hyvinkin erilaisia polkuja.
Ikivanhojen ystävyyksien lisäksi iloitsen myös kaikista niistä mahtavista naisista, joita olen saanut tällä uudella elämänpolullani tavata. En tiennyt tällaisia voimahahmoja olevan olemassakaan ja nyt koen vahvasti olevani osa uudenlaista heimoa. Olen saanut kohdata naisia, joiden ratkaisuja vilpittömästi ihailen ja joilta olen heidän ystävänään saanut paljon.
Olen tällä viikolla myös haikea, sillä jotain jäi myös taakse. En ole valmis siihen, että nostaisin kissan pöydälle: ”hei, en tykkää siitä miten puhut elämästäni, en koe sävysi olevan ystävällinen”. Joten ehkä minä olenkin tässä se ylisensitiivinen heikompi lenkki, en tiedä.
Mutta silti on olemassa se outo, intuitiivinen taso, jolla koen että toisen reaktiot kielivät sellaisesta tiedostamattomasta triggeröitymisestä, joka ei vielä ole valmis aihe keskusteltavaksi. Ratkaisuni ahdistavat, koska se konkretisoi toiselle ihmiselle sen, ettei hän ole tehnyt omiaan. Tämä asia on niin arka, että sen suojaksi on valjastettava huumori, kevyt pilkallisuus ja ylenkatse.
Pointti ei ole faktat vaan asennoituminen
Väitän, että on olemassa ihmisiä, jotka muuttavat elämässään välillä suunnitelmia. Sitten on niitä, jotka eivät sitä tee, koska eivät halua. Tämä on heidän tietoinen päätöksensä, jolloin toisen ihmisen elämänmuutoksiin voi suhtautua sallivasti ja uteliaana: ”onpa mielenkiintoista”.
Ja sitten ovat he, jotka enemmän tai vähemmän tietoisesti tajuavat, että jokin asia on tullut tiensä päähän, mutta suunnanmuutos on syystä tai toisesta: joko taloudellisesti, sosiaalisesti tai psykologisesti liian pelottavaa tai kivuliasta. Minun ei tarvitse enää erikseen määritellä, miten nämä ihmiset suhtautuvat lähimmäistensä elämänmuutoksiin.
Ehkä olen itsekäs, mutta saan silti valita: voin jakaa elämäni ystävien kanssa, jotka ovat sinuja niiden valintojen kanssa, joita he ovat elämässään tehneet.
**********
Olen 51-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.
Disclaimer:
Tämä kirjoitus on minun kokemukseni ja vain sitä. Vain minun.
Minulla on aivan varmasti vähintään yhtä paljon kehittymistarpeita ihmissuhderintamalla kuin kenellä tahansa muullakin. Olen niistä sekä suloisen tietämätön että kiusallisen tietoinen.
Luulen, että erilaisen polun valitseminen herättää aina jossain määrin ympäristön (läheistenkin) vastustusta, koska se haastaa normin. Tähän voi törmätä monella rintamalla, esim. itse olen saanut kokea vähättelyä lapsettomana nelikymppisenä naisena, yleensä perheellisiltä naisilta. Myös kun asuin pitkään vuokralla enkä halunnut omistusasuntoa, minua sanottiin päin naamaa tyhmäksi. Olenkin tullut lopputulokseen, että pitää itse tietää mitä haluaa, muuten päätyy tanssimaan koko elämänsä muiden pillin mukaan.
Tuo normin haastaminen on hyvä määritelmä ja voin todellakin uskoa, että lapseton nainen saa lapsellisilta naisilta kuulla vuosikymmenien ajan ihan vaikka mitä. Normien mukaan eläminenhän on tosiaan helppoa, ei tarvitse miettiä mitä itse haluaa, sen kun vain menee virran mukana ja tekee samaa minkä muutkin. Ja siinähän ei tietenkään ole mitään vikaa että haluaa uran, perheen, rivitalon, volvon ja kultaisen noutajan, en halua moittia ketään. Mutta ehkä se tosiaan ahdistaa, jos joku on valinnut jotain muuta, koska silloin herää miettimään omia tehtyjä ja tekemättä jätettyjä valintoja.
Jos oikoisin mutkia suoriksi, niin sanoisin, että kyse on ennen kaikkea kateudesta. He ovat kateellisia saavuttamastasi vauraudesta (minäkin olen. En pahansuovan kateellinen, vaan ihailevan. Ja harmittaa, kun en ole itse kyennyt samaan). Ja/tai he ovat kateellisia tosiaankin siitä, että sinulla on rohkeutta elää juuri sellaista elämää kuin haluat. Ja tehdä niitä muutoksia, mitä se elämä vaatii.
Henkilökohtaisesti sinun kaltaisesi ihmiset inspiroivat minua valtavasti <3
Kiitos kauniista sanoistasi. Kirjoitan tässä postauksessa kolmesta erillisestä kohtaamisesta ja he kaikki ovat huomattavasti minua vauraampia. Joten mennään vaihtoehdolla B. Omannäköinen elämä vaatii joskus sosiaalista pokkaa ja ehkäpä tämä on se, joka purevalta kommentoijalta puuttuu.
Omavaraisuushaasteelta tuli vastikään ehkä vähän aihetta liippaava blogijuttu nettikommenteista.
Ylipäätään jaksan ihmetellä sitä, miten paljon on ihmisiä, jotka päivittelevät toisten ratkaisuja ja elämänvalintoja.
Entä sitten jos Jaana on päättänyt alkaa kasvattaa oliivipuita pohjanmaalla? Tai jos Petteri nyt vain haluaa omistaa elämänsä vinttikoiratriathlonille? Kumpikin varmaan ihan yhtä fiksu tai järjetön tapa viettää keskimääräinen ihmisikä kuin vaikka tilintarkastajana.
Ehkä hyvin tasaista arkea kaipaavan ihmisen perusturvallisuus kokee pienen järkytyksen jos ympärillä tapahtuu asioita. Se on kyllä todella ikävää jos sairastamisen ja surun keskellä ei ole ystävänsä tukena.
Joo luin ton saman tekstin ja ihailen hänen sitkeyttään, itse en koskaan lue mitään kommentteja ja olen ajatellut, että kommenttikenttien mielipiteet on juntattu niin syvään, ettei niitä saa millään selittämisellä ja perusteluilla muutettua. Tässä kirjoituksessa keskiössä eivät ole nimettömät arvostelijat vaan minulle tutut ihmiset, joten pystyn ehkä vähän paremmin analysoimaan mistä on kyse. Tuhdilla keittiöpsykologin määrätietoisuudella kategorisoin, että tietoisen vaatimaton ja vapaa elämä menee tunteeseen henkilöillä, jotka ovat tehneet hartiavoimin töitä vaurastuakseen ja jotka ovat minun näkökulmastani rakentaneet itselleen sellaisen kultaisen häkin, ettei sieltä enää pääse pois ilman mannerlaattoja ravistelevia muutoksia.
No nythän kirjoitit todella mielenkiintoisen postauksen. Rohkeasti avautuen vedit kolme isoa elämänmuutosta samalle viivalle. En ole kokenut mitään näistä, mutta vähän pienemmissä myllerryksissä olen huomannut, että ihmiset kommentoivat tilanteita lähinnä omasta näkökulmastaan käsin, niinkuin minäkin nyt. Sitten on ehkä muutama sydänystävä, joka aidosti asettuu rinnallesi, suree kanssasi, jos on surtavaa, lohduttaa ja rohkaisee tarvittaessa, ajallaan myös iloitsee onnestasi. Nämä tuntuvat olevan niitä elämän jalokiviä, joiden kimmellys ja arvo säilyy. Ihmeellistä on, että joku voi jossakin tilanteessa toimia ymmärtämättömästi ja jossakin toisessa taas ehkä vahingossakin sanoa juuri ne oikeat sanat, jotka kantavat pitkään vaikeiden aikojen yli.
Hienosti kuvasit, miten itse kukin on tavalla tai toisella vajavainen ja tämä vajavaisuuksien yhteensovittaminen sujuu välillä pahasti kangerrellen, välillä paremmin. Paljon olisi käyttöä viisaudella, kärsivällisyydellä, rajojen kunnioittamisella ja anteeksiannolla.
Odotan taas kutkuttavalla mielenkiinnolla, mitä seuraavaksi blogiisi putkahtaa.
Hei Annile ja kiitos palautteesta. Tänään keskiviikkona en vielä tiedä, mistä ensi maanantain blogiteksti on. Mitään paineita en ota, mutta viikonloppuna haluan jotenkin aina pysähtyä kirjoittamisen äärelle ja tonkia mieltäni pohtien, mikä on tällä viikolla ajatteluttanut. Ja siitä tulee sitten blogiteksti. Tuleepahan yksi ajatus viikossa ajateltua suurin piirtein alusta loppuun.
Firen osalta kohtaan itsekin tällaista jatkuvasti, painottuen aina työpätkien loppupuolelle. En puhu itse aiheesta tuntemattomille, joten työputken alussa saan työyhteisössä iloisia kommentteja esimerkiksi siitä miten hienoa on että pääsit töihin. Tällä hetkellä olen siinä tilanteessa, että 5kk mittainen työpätkäni on päättymässä enkä ole edes katsellut uusia töitä ja muistan taas tämän lajin ”huonot puolet”. Ihmiset kyselevät mitä aion seuraavaksi, kun minulla ei ole antaa vastausta tai en edes ymmärrä olla surullinen hirveästä tilanteestani, alkaa epäilyt. Elän mieheni rahoilla tai jotain muuta yhtä kyseenalaista. Ymmärtäisin nyt edes olla surullinen töiden loppumisesta niin elämääni olisi helpompi ymmärtää
Mahtava kommentti, samaistun täysin! Kiitos 🙂