Rakas päiväkirja. Mikäli olet unohtanut, olen upouusissa kesätöissä villakehräämössä, jossa hommiini avustavien kehräämötöiden ohessa kuuluu myymälän ylläpito ja asiakaspalvelu.

Kohtaamiset ovat lähtökohtaisesti kivoja, asioinhan yleensä perusteellisesti lankoihin ja neulomiseen hurahtaneiden asiakkaiden kanssa ja jos ei neulominen kävijää innosta, niin yrityksen tarina on mieleenpainuva ja ympäristö on sen verran mielenkiintoinen ja erikoinen, että kohtaamiset ovat yleensä ihan erityisen positiivisia tavalla tai toisella.

Silti, yksi kohtaaminen, tai oikeastaan yhden kohtaamisen yksi lause pysäytti minut tällä viikolla perustavanlaatuisesti. Olimme asiakkaan kanssa tutkineet myymälän valikoiman ja olin auttanut häntä valitsemaan tarvitsemansa tuotteet. Siinä sivussa juttelimme niitä näitä. ”Sä näytät tosi onnelliselta”, asiakas totesi keskustelumme lopuksi. Lause on sinänsä harmiton ja ehkä kevytkin. Mutta ei se kyllä ole. Kuinka usein olet kuullut tuon lauseen itsestäsi?

Ehkä ne onnekkaat meistä, jotka ovat joskus rakastuneet, ovat saaneet kuulla suurten tunteiden ja tuon erityisen elämänvaiheen huokuvan olemuksestamme. Ehkäpä joillekin raskausaika tuo erityistä onnentunnetta, joka näkyy myös ulkoisessa olemuksessa. Mutta se, että minua, 51-vuotiasta, neljännesvuosisadan saman heppulin kanssa seukkaillutta perusmuikkia sanotaan kesken työpäivän onnellisen näköiseksi, oli pysäyttävä kokemus.

Täsmennetään vielä, että olin ehkä muistanut harjata tukan aamulla, mutten ole aivan varma. Naamalla ei tietenkään ole minkäänlaista ehostusta, edustan työaikana firman pukimissa ja kun kehräämössä ollaan, niin olemus on aina kyllästetty villapölyllä, oljen palasilla ja ehkäpä muutamalla kikkareella, joiden alkuperää ei halua tarkemmin analysoida. En siis voi väittää olleeni mitenkään erityisesti edustava edes omassa sangen askeettisessa mittakaavassani.

Asiakas oli oikeassa

Tottahan se on, nyt kun asiaa tarkemmin miettii. Vaikka tällaisten asioiden ääneen sanominen aina suomalaista oudoksuttaakin, on se ihan totta: olen erittäin onnellinen. Vaikka olen monella saralla elämässäni tehnyt aktiivisesti työtä sen eteen, että voisin hyvin ja pystyisin ja uskaltaisin elää minulle sopivaa ja aidoimmalta tuntuvaa elämää, on tuon luonnehdinnan kuuleminen täysin tuntemattoman ihmisen suusta hämmentävää ja koskettavaakin.

Asiakkaan ei tarvinnut mielistellä tai millään lailla hyvitellä, hänen ei olisi tarvinnut sanoa koko teemasta yhtään mitään. Juuri siksi pidän hänen sanojaan arvokkaina. Tuo lause pysäytti minut, mutta se myös sai minut miettimään. Kyllä, tunnen elämässäni juuri tällä hetkellä päivittäin onnellisuuden tunnetta. Se on mahtavaa voida todeta ääneen ja kirjoittaa ylös.  Silti, varsinkin kun puhutaan somen tekemisestä, on syytä arvioida tilannetta vähän tarkemmin.

Lasken euroni nettovarallisuuslaskelmassa kerran vuodessa ja vaatekaappini sisällönkin excelöin säännöllisesti. Tulot ja menot erittelen kerran kuukaudessa. Mutta miten on tunteiden laita, olisiko syytä käydä nekin aika-ajoin läpi?

Mitä tunteita minussa nyt on ja miksi?

Tunnen kiitollisuutta

Kiitollinen olen tällä hetkellä niin monesta asiasta, ettei yksi blogipostaus riitä niiden asioiden erittelyyn. Olen kiitollinen terveydestä, hyvinvoinnista, rakkaista ihmisistä ympärilläni ja ylipäätään elämän mukanaan tuomista mahdollisuuksista. Olen kiitollinen siitä rohkeudesta, jota olen itsessäni pikkuhiljaa saanut kasvattaa. Olen kiitollinen tästä kesästä. Ei jatketa tätä listaa sen enempää, ettei kukaan tule siirappisuudesta pahoinvoivaksi.

Tiedän kiitollisuuden olevan yksi onnellisuuden kivijaloista, joten tämä oli ehkä aika itsestään selvä avaus tunnerintamalla. Tässä ei ole kuitenkaan kaikki.

Tunnen surua

Suru ei ole minun suruni, ja ehkä juuri siksi se tuntuu riipaisevalta. Minulle rakkaimmat ihmiset surevat ja minä suren heidän mukanaan, vaikka menetys ei minua koskekaan. Suru tuo itkun, tai ainakin palan kurkkuun ja paineen tunnetta rintaan. Tunnen voimattomuutta, sillä en voi helpottaa tilannetta mitenkään.

Surua ei voi korjata tai ei ehkä edes lievittää. Voin kuunnella, olla läsnä ja muistutella, että apua saa pyytää, jos en hoksaa sitä jossain asiassa tarjota. Kun sanat loppuvat, voin halata.

Tunnen tyyneyttä

Tyyneys tuntuu juuri nyt tärkeältä ja hyvältä tunteelta, sillä tämä on ehkä uusin ja viimeisin olotila, josta olen vasta viime viikot saanut nauttia. Alkuvuosi piti sisällään vaiheita, joissa turhautuminen oli ajoittain syystä tai toisesta erittäin voimakastakin. Koin, että olin keskellä tilanteita, joissa vaikutusmahdollisuuteni olivat vaatimattomat ja tunsin suurta epämukavuutta tai todistin epäoikeudenmukaisuuksia, jotka nostivat stressitasoa.

Turhautumista on kahden sorttista. Turhautuminen voi olla viesti siitä, että elämässä täytyy kääriä hihat ja uskaltautua tekemään korjaavia toimenpiteitä, sillä tunne kertoo, ettei kaikki ole toivotulla tolalla. Toisaalta turhautuminen on yksi elämän väistämätön paha, jota täytyy myös osata pienempinä tai isompina annoksina sietää.

Esimerkiksi kipsatun käden kanssa eläminen turhauttaa, mutta tuolloin on vain koitettava olla itselleen lempeä ja lähiympäristölleen siedettävä ja porskutettava eteenpäin. Nyt mieli on joka tapauksessa sees. Mitä se tarkoittaa? Mikään ei stressaa, paina, ärsytä, hermostuta tai ketuta. Olo on tyytyväinen ja levollinen.

Tunnen elinvoimaisuutta

Vaikka sairastamisestani on jo vuosia, muistan vielä hyvin elävästi sen, miltä tuntuu olla niin heikossa kunnossa, ettei jaksa pitää silmiään auki. Muistan, miltä tuntuu, kun kaikki voimat pitää keskittää siihen, että jaksaa vetää seuraavan hengenvedon. Pidemmälle ei jaksanut ajatella. Elämää jaksoi ajatella vain muutaman sekunnin, siis kirjaimellisesti henkäyksen verran eteenpäin.

Nautin siitä, että jaksan. Nautin siitä, että minulla on joka päivä hiki ja iltaisin enemmän tai vähemmän voipunut olo. Nautin siitä, että maitohapot reisilihaksissa muistuttavat päivittäisestä pyöräilyurakasta. Elinvoimaisuus tulee hyvästä unesta, riittävästä määrästä järkevää sapuskaa, raittiista ilmasta ja sopivasta määrästä fyysistä ponnistelua. On mahtavaa voida fyysisesti erittäin hyvin ja juuri nyt on sellainen vaihe elämässä.

En ole vielä kokonaan ehjä

Tämä asia on vaikea määritellä tunteeksi, mutta myös tämä puoli on osa minua ja ansaitsee tässä listauksessa oman tilansa. En osaa sanoa asiaa selkeän tunteen muodossa, mutta määrittelen asian siten, että olen vielä vähän rikki. Tai sanottaisiinko vaikka että haavoittunut.

Kaikki tässä elämässä kohtaamani ihmiset eivät ole olleet hyviä ja minua on satutettu. Vaikka pystyn erittelemään menneet tapahtumat rationaalisesti ja suurimmilta osin hahmotan, että ärhäkkyyden ja vihamielisyydenkin taustalla on yleensä ihminen, joka on itse tavalla tai toisella haavoittunut, se ei poista omaa kipua siitä, mitä itse on kokenut.

Haavoittuneisuuteen liittyy myös syvältä kouraisevia pettymyksiä, tai oikeastaan petetyksi tulemisen tunteita. Eniten tietenkin sattuu, kun kipua aiheuttaa ihminen tai ihmiset, joihin on luottanut. Haavoittuneisuuteen auttaa asian myöntäminen ja aika. Parantumattomiltakin tuntuvat haavat sulkeutuvat ajan kanssa. Arpi ei ehkä ole kaunis, mutta silti enää ei kirvele. Minun pitää vielä odottaa, niin tämäkin menee ohi, sen olen ehtinyt elämästä jo oppia.

Tunnen ällistystä

Vielä edelleen, neljän vuoden jälkeen jaksan ihmetellä, että kyllä sitä tosiaan näinkin voi elää ja totta tosiaan, elämä tuntuu kannattelevan, vaikka ikuisena panikoijana sitkeästi ajattelen, että olen sittenkin tehnyt jonkinlaisen laskuvirheen tai virhearvion ja koko sijoitushimmelini ajaa karille ennemmin tai viimeistään myöhemmin.

Minun on edelleen vaikea uskoa, kuinka huolettomasti olen näinä vaikeinakin aikoina työllistynyt, kun Suomessa on satoja tuhansia työttömiä työnhakijoita. Ja jotenkin olen myös ihmeissäni kaikista niistä mahdollisuuksista, joita Universum tuo eteeni. Ihan hullua.

Miten tullaan onnelliseksi?

Ei aavistustakaan. Miksi minä saan nyt kokea onnellisuutta? En tiedä, kai se on todella, todella monen asian summa. Kyseessä on sekoitus hyvää tuuria, myötäsukaisia olosuhteita, positiivista elämänasennetta ja ripaus myös omia ponnisteluita.

Miten onnellisuuden tunnetta ylläpidetään? En tiedä. Ehkä siihen auttaa ainakin se, että omia tunteitaan inventoi aika-ajoin, joten ehkä tällainen kirjoitus on syytä laatia joskus toistekin. Ehkä sen verran uskallan täsmentää, että vaikka onnellisuuteen tarvitaankin merkittävä määrä ihmisestä itsestään riippumattomia tekijöitä, ei onni synny tai pysy pelkästään hyvällä tuurilla. Tarvitaan myös rohkeutta tehdä omanlaisia ratkaisuja ja ehkä ennen kaikkea kykyä olla itselleen rehellinen.

Ja tottakai tiedän myös sen, ettei mikään ole pysyvää. Edessä on varmasti myös aikoja, jolloin erilaiset tunteet joko musertavat alleen tai jäytävät hitaasti mutta varmasti. Silti juuri nyt on hyvä.

Kokeile!

Laita puhelin pois. Istu hetkeksi ja hengitä muutaman kerran syvään. Mitä tunteita Sinussa tällä hetkellä on ja miksi? Mitä ne kertovat Sinusta, menneisyydestäsi ja tästä hetkestä?

**********

Olen 51-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.