Sydän pamppailen painoin julkaise-nappia ensimmäisen kerran heinäkuussa 2021. Olin varma, että kuolen johonkin: häpeään, jännitykseen, nöyryytykseen tai sen paljastumiseen, kuinka vähän mistään ymmärrän.

Kaikenlaisen tunteiden sekamelskan lisäksi kirjoittamisen aloittamista jarrutti pinttynyt pelko siitä, etten lopulta suurista luuloistani huolimatta keksisi muutaman viikon jälkeen blogiin mitään kirjoitettavaa ja pitkästä haaveilusta ja suunnittelusta huolimatta joutuisin kohtaamaan sen pettymyksen, että blogini kuivuisi kokoon heti alkuunsa.

Nykysin blogi on turvapaikkani, projektipäiväkirjani ja unelmakarttani. Blogi on paikkani pohtia asioita ja kirjata erityisiä hetkiä muistiin. Tänään menen ajassa taaksepäin ja nostan jokaiselta blogivuodelta esiin itselle merkityksellisimmän tekstin ja pohdin vähän, minkälaisia tunteita ja ajatuksia nuo tekstit ja niiden syntyajankohdat näin jälkeenpäin herättävät.

1. vuosi: suunnitelmien pitchaus puolisolle

En muista tuon keskustelun tarkkaa ajankohtaa, blogiteksti sen pohjalta on julkaistu syyskuussa 2021. Mutta muistan sen hienoisen epävarmuuden tunteen ja jännityksen, jonka olin itse ladannut keskusteluun. Kuten perinteisiin kuuluu, olin päättänyt avata keskustelun saunan lauteilla, jossa kaikki tärkeimmät keskustelut käydään.

Tilanne ei jännittänyt minua siksi, että jotenkin arastelisin kertoa ajatuksistani puolisolleni. Tilanne jännitti minua siksi, että koko ajatus töistä vakituisemmin pois jäämisestä tuntui niin huikentelevaiselta, että sitä oli vaikea uskoa itsekään. Vaikka olin tehnyt laskelmani moneen kertaan ja seisoin niiden takana vakaasti, tuntui silti suurelta askelelta sanoittaa oma suunnitelma ensi kertaa ääneen.

Teksti on näin jälkikäteen lukien kömpelö ja huonosti muotoiltu, eli kirjoittamisen taituruudesta ei tässä postauksessa ole kyse. Mutta tuo teksti kertoo oman matkani ihan erityisestä hetkestä: jos puolisoni uskoisi asiaani, uskaltaisin edetä. Tai sitten hän osoittaisi suunnitelmistani jonkin suuren virheen tai epävarmuustekijän, jota en innokkuudessani ollut lainkaan huomioinut, sillä ainahan omille loistaville ajatuksilleen sokeutuu.

Näin viisi vuotta jälkeenpäin voin sanoa, että hyvin laskit, Anu. Taloudellisesta näkökulmasta olit aivan oikeassa. Se, missä olin eeppisesti väärässä, oli matkustelu. Sekä minä että puolisoni olemme reissanneet viimeiset vuodet sydämemme kyllyydestä. Monella tapaa eri tavoin kuin aiemmin, eli hotellilomat ovat saaneet jäädä, mutta uusia paikkoja olemme kolunneet uskomattomat määrät.

2.  vuosi: nyt on pakko hypätä

Olin jo muutamaan otteeseen siirtänyt irtisanoutumiseni päivämäärää lähemmäs, sillä tuntui etten enää malttaisi odottaa. Elokuussa 2022 tuli kuitenkin seinä vastaan. Taas muistan vahvasti tunteen, tai oikeammin tuntemukset. Tuntuu epäuskottavalta koittaa kuvailla, miten vahvoja tuntemuksia Aino Huilajan Pakumatkalla-kirjan kuunteluyritykset minussa aiheuttivat. Halusin elämääni palavasti muutosta, mutta Excelit hangoittelivat vastaan: vielä ei olisi aika.

No, kyllä se oli. Tämänkin kirjoituksen olennaisin hetki on keskustelu puolison kanssa. Myös tuolloin olimme mökillä, saunan lauteille ei tässä stoorissa ehditty. Muistan, miten paljon itketti, kun avasin keskustelun. Ja muistan, miten levollinen ja luottavainen puolisoni oli. Hän ei kyseenalaistanut päätöstäni mikroilmeelläkään, vaikka itse olin vielä tilanteestani monin tavoin epäileväinen.

Lähde vaan, pärjäät kyllä, oli hänen kommenttinsa. Sitten soitin esihenkilölleni ja avasimme kuohuvan. Tuo sunnuntai on ja pysyy yhtenä elämäni suurista käännekohdista, jota en unohda ikinä. Jälleen olin epävarma ja mietteliäs, joka näin jälkikäteen arvioiden oli aivan turhaa. Olen pärjännyt taloudellisesti paremmin kuin hyvin ja Leppoistajan elämäni on antanut minulle enemmän kuin koskaan uskalsin kuvitella.

3. vuosi: uusia kokemuksia Kilpisjärvellä

Kolmannen blogivuoden erityisin teksti löytyy vasta keväältä, kun kirjoitusvuosi lähenee jo loppuaan. Postauksessa kerron tunnelmiani ensihetkistäni Kilpisjärvellä, jonne olen tullut aloittamaan elämäni ensimmäisen kaupan alan työn.

Tuo teksti on merkityksellinen kahdesta syystä: jännitin ihan älyttömästi ja tuo hermoilu ja vuoren varma tunteeni siitä, että viimeistään nyt tulen jollain vielä määrittelemättömällä tavalla mokaamaan perusteellisesti, on jäänyt vahvasti mieleen.

Toiseksi tuo teksti kertoo vaiheesta, jolloin ihailuni Kilpisjärveä kohtaan muuttui rakkaudeksi. Sittemmin olen tehnyt siellä kaksi muutakin työjaksoa ja jos jonnekin nyt, keskeltä kauneinta kesäidylliä kaipaan, niin Kilpisjärvelle. Toivottavasti työllistyn sinne viimeistään ensi keväänä.

Tuohon tekstiin palaaminen muistuttaa minua samasta asiasta kuin kaksi aiempaakin blogitaipaleen varrelta mieleen jäänyttä hetkeä. Tulevaisuus sekä jännitti, pelotti, että innosti valtavasti samaan aikaan. Pärjäsin kuin pärjäsinkin kaupalla uskoakseni riittävän hyvin ja nyttemmin odotan Kilpisjärveltä sekä luontoa, kivaa työtä että myös mukavien ja ainutkertaisten ihmisten kohtaamista.

4.  vuosi: elämäni roadtrip

Oikeastaan mikään määrä tekstiä ei riitä kuvaamaan yhteistä seitsemän viikon seikkailuamme, jonka teimme puolisoni kanssa Dacialla Eurooppaan viisikymmenvuotispäiväni kunniaksi. Matkaan mahtui todella paljon erilaisia vaiheita ja automurheitakin, mutta pienistä takapakeista huolimatta matka oli ikimuistoinen kokemus.

Reissu opetti luottamusta ja kasvatti turvallisuuden tunnetta. Maaseutu on vielä maaseutua yllättävän monessa maassa ja uskalsimme rauhallisin mielin nukkua autossa muun muassa Espanjassa, jossa olin etukäteen kuvitellut haluavani sulkeutua hotellihuoneen suojaan. Näimme paljon erittäin kauniita luontokohteita ja vietimme askeettista ulkoilmaelämää.

Sopu säilyi yllättävän hyvin, vaikka vietimme puolisoni kanssa yhdessä hyvin tiiviit viikot. Reissun jälkeen olin kuitenkin varma, että matkakuume on nyt poissa pitkään, ehkä jopa pysyvästi. Kieltämättä vieläkään ei mikään valtava hinku ole autolla tien päälle, eli vaikka reissu oli mahtava, se saa vielä hetkeksi seikkailukokemuksena riittää. Erilaisia reppureissuja sen sijaan suunnittelen tuleville kuukausille yhtä innoissani kuin ennenkin.

Toteutimme tuolloin, syksyllä 2024 sen hetkisen unelmieni road tripin. Seuraavaksi haluaisin kauemmas, sen aika on, kun seuraava vuosikymmen tulee täyteen.

5.  vuosi: kesän jymypaukku

Viidennen blogivuoden erityisin kirjoitus on tammikuinen ällistynyt pohdintani siitä, että sain pyytämättä ja yllättäen kesätöitä itselleni kokonaan uudelta alalta. Kaiken lisäksi pääsin töihin yritykseen, jonka toimintaa olen sosiaalisen median kautta seurannut jo vuosia. Pitkin kevättä ehdin epäröidä: voiko tämä todella toteutua, entä jos jonkinlaisia kapuloita sittenkin tulee rattaisiin ja petyn pahan kerran.

Tiesin olevani menossa pieneen yritykseen, jossa yrittäjän yksi horjahdus voi laittaa lapun luukulle tai yhden ison asiakkaan mutkat tuovat isoja pomppuja myös yrittäjälle. Toivoin siis kovasti, mutta tuntui vaikealta luottaa, että asia ihan oikeasti järjestyisi, varsinkin kun emme olleet tulevan esihenkilöni kanssa tavanneet kuin Teamsin välityksellä.

No, täällä sitä nyt ollaan, takana on ensimmäinen viikko kesähessuna ja kaikki hyvin! Lienee turha sanoa, kuinka paljon taas ehdin jännittää, mutta yllätyksekseni voin kertoa, etten mitä ilmeisimmin ole mokannut mitenkään kohtalokkaasti. Viihdyn erinomaisesti ja kertoilen myöhemmin tarkemmin kesäni kaikista kuulumisista.

Tämän tekstin olennaisin anti on ehkä se, että koskaan ei tosiaankaan kannata arastella. Kuuntelin hiljattain Sijoituskästin jakson, jossa Mato Valtonen kertoi uskomattomasta urastaan. ”Miten saadaan Puna-Armeijan kuoro laulamaan samalle keikalle: no kysymällä!” Niinpä. Vaikka tämän postauksen perusteella en elämässäni tee juuri muuta kuin hermoile aivan vietävästi milloin mitäkin, huomaan silti, että rohkeus kasvaa.

Mitä lienee edessä?

Mistä haluaisin olevan kirjoitettavaa seuraavan blogivuoden aikana? Ensimmäiseksi nousee toive, että haluan päästä kertomaan muutaman viikon reppureissusta Skotlantiin, jonka pääsen toivoakseni tekemään ensi keväänä puolisoni kanssa. Sitä ennen toivon, että pääsen kirjoittamaan omista syksyn reilauskokemuksista Euroopassa, kaamoksen syleilystä Lapissa ja kevään hangista Kilpisjärvellä.  

Kuinka pitkään aion kirjoittaa blogia? Toistan jo monessa kirjoituksessa mainitsemani asian: blogit määritellään kuolevaksi kansanperinteeksi, ja toki huomaan itsekin, että moni sellainen blogi, jota mielenkiinnolla luin, on ikävä kyllä hiljentynyt.

Jatkan niin kauan kuin kirjoittaminen on kivaa ja siltä tuntuu. Vielä toistaiseksi ajatus lopettamisesta tuntuu siltä, kuin toinen käsi otettaisiin pois. Tarvitsen blogin jäsennelläkseni matkaani ja ajatuksiani.

Kiva kun luet, tosi kiva kun kommentoit. Kiitos myös sähköposteista ja kaikista niistä keskusteluista, joita olemme yksityisesti käyneet. En ollut oivaltanut, että blogin kirjoittaminen avaa väylät myös tällaiseen vuorovaikutukseen ja auttaa löytämään niin paljon samanmielisiä ihmisiä tilanteessa, jossa oma arki saattaa lähiympäristön silmissä vaikuttaa oudolta ja vieraaltakin. Ihanaa että olet.

**********

Olen 51-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.