Miksi hakeudun työtehtäviin, joiden bruttopalkka on 40 % siitä, mitä viimeisimmäksi oikeassa elämässä tienasin? Säännöllisen epäsäännöllisesti saan kysymyksiä, kummeksuntaa ja neuvoja, miten minun olisi mahdollista tienata enemmän rahaa helpommalla. Kiitän lyhyesti ja kerron, että haluan kuitenkin tehdä näin. Anna kun kerron miksi.

Kropassa kihisee

Viime viikkoina olen seuraillut lähiympäristöäni jopa haikeana. Aikaiselle junalle rientäessäni olen sivusilmillä vilkuillut kaupan käytävälle: siellä heilutetaan kiivaasti moppia ja työnnetään rullakoita, lastataan vitriinejä ja kasataan ständejä. Kohta avataan. Kroppa muistaa sen valmistelevan työn joka tehdään suurimmaksi osaksi jokainen itsekseen. Vaiti, ripeästi ja rutiinilla. Ei kannata vitkastella, sillä kohta lähtee.

Haluan lastaamaan, kantamaan, siirtämään, nostamaan, putsaamaan, imuroimaan, kiillottamaan, kokoamaan, purkamaan, pakkaamaan, työntämään ja valmistelemaan. Haluan kokemaan työn fyysisyyden, vaatimuksen ripeästä tahdista ja aikailemattomuudesta ja haluan tuntea sen väsymyksen, joka valtaa kropan tiivistahtisen päivän jälkeen. Päässä vähän vielä surisee, mutta olo on mukavan väsynyt: nyt suihkuun ja syömään.

Eikö samaa tunnetta saa salilla tai jonkin muun liikuntasuorituksen jälkeen? Minä ainakaan en. Liikkuessa tai muuten treenatessa tahdin, tempon ja äkkiliikkeet päättää itse, vaikka jonkinlaisesta matsista olisikin kyse. Niissä työvuoroissa, joihin haikailen, yksi niiden suoli on kierrepallot, joita tulee pitkin päivää ja sitten täytyy vain osata sumplia, miten tilanne hoidetaan.

Vähintään 15 vuotta taaksepäin

Istuminen on uusi tupakointi, niinhän sitä sanotaan ja allekirjoitan tuon väitteen omalta kohdaltani. Kun pääosa työpäivästä ei mene enää istuen, olen valehtelematta, nyt 51-vuotiaana fyysisesti parempivointinen kuin noin kolmevitosena. Tuolloin alkoivat alaselän kivut, jotka eivät jättäneet vuosiin rauhaan.

Aina välillä oli parempia jaksoja, sitten taas koko elämää sävyttivät pohdinnat: miten autonpenkistä pääsee ylös, miten saa kengät jalkaan tai että millainen itkutauko pitää pelkän turhautumisen vuoksi ottaa tähän väliin.

Ja aina löytyy selkäkipuiselle myös ne innokkaat jumpparikonsultit, jotka kertovat mitä kaikkea pitää muistaa tehdä, jotta pysyy kunnossa. Valuvika, sanoi lääkäri. Kuulemma hoikka pitkä nainen alkaa jo varhain rapistua nikamista. Välilevyhankaluuksien oheen tulivat ischiasmurheet ja kaikenmaaliman piriformispuutumiset. Olen itkien kulkenut kilometritolkulla päivystyksen käytäviä edestakaisin pistoslääkkeitä odotellen, kun en ole voinut olla paikallani.

Ylevin olo oli oksentaessa kipupiikkien jälkeen sairaalan parkkipaikan reunalla: ainakaan enää ei satu mihinkään, joten pahoinvointi on ihan pikkujuttu. Mutta ehkä sittenkin olisi mukava, jos kovin moni työtuttu ei juuri nyt kulkisi ohi tätä tilannetta todistaen.

Ihmiselle tekee ihmeitä se, ettei joka päivä satu johonkin. Että voi nukkua kipujen herättämättä koko yön ja että päivisin saa valita sen, mitä haluaa tehdä eikä sitä, mihin juuri nyt pystyy. En voi enempää kiitellä liikkuvan elämän vaikutusta terveyteeni ja niin kauan kuin tossu suinkin nousee, kieltäydyn kategorisesti kaikesta istuen tehtävästä työstä, vaikka minulle kielitaitoni vuoksi on esimerkiksi respakon töitä tarjottu matkailussa useasti.

Vehkeet eivät ole ratkaisu

No etkö voi tehdä tietotyötä vaikka kävelymatolta, istuen jumppapallolla tai jotain? Neuvokas konsultti ryhtyy latelemaan ratkaisuja siihen, miten tietotyö muutetaan myös raihnaiselle sopivaksi. Ei. En halua keskittyä keksimään työpäivääni ratkaisuja, joiden avulla kivut pysyvät poissa. Haluan keskittyä työhön, siitä iloitsemiseen ja siihen tunteeseen, miltä tuntuu kun jaksaa ja voi hyvin. Joku tämän ratkaisun tajuaa, joku toinen ei. Onneksi olen kasvanut toisten hyväksynnän pohtimisesta ohitse.

On heitä, joille valintani ovat lähtökohtaisesti idiottimaisia ja/tai käsittämättömiä. Oudoksuttavan suuri määrä ihmisiä on viritetty asetuksiin, joissa oma ansaintapotentiaalin maksimointi on keskeisin, ehkä jopa ainut työelämän ajuri. Ja varuiksi disclaimer: tietenkään itseään ei pidä myydä liian halvalla, vaan omaa osaamista tulee pitää arvossa ja odottaa sitä myös työnantajalta.

Häkellyttävän paljon on myös heitä, joiden mielestä fyysinen ponnistelu tekee työstä jotenkin lähtökohtaisesti vastenmielistä tai ainakin vähempiarvoista. Ja todella paljon on heitä, jotka olettavat, että jokaisen fyysistä työtä tekevän suurin haave on saavuttaa toimistotyön onni ja autuus.

Koska tokihan fyysisiä töitä tehdään vain siksi, ettei ole parempia töitä onnistunut hankkimaan.

Tietotyö on tuonut minut tähän

No okei, myönnetään. Totta on myös se, että tietotyöelämästä tienatuilla euroilla minäkin olen nykyisen elämäntyylini rakentanut. Tähän pisteeseen, jossa nyt olen, ei ole päästy kahden tonnin bruttopalkoilla. Meillä on siis erilaisia vaiheita ja intressejä työelämässä, se lienee selvää. Kaikki on kausia.

Se, minkä itse olen oppinut ja mikä minussa on olennaisesti muuttunut on se, etten enää yritäkään selittää, puolustella tai perustella. ”Miksi toimit siivoajana, kun sinulla on sairaanhoitajan koulutus”- kysymykseen, vastaan yksinkertaisesti: koska mä haluan. En yleensä viitsi järkyttää kuulijaa kertomalla, että minulla on myös maisterin paperit.

Myös nuppi kiittää

Jokainen vähän kevyempään kyytiin hypännyt tietää, miten mahtavaa on sulkea työpaikan ovi työvuoron päätteeksi, huutaa heipat ja lähteä kotiin. Tai otetaan taaksepäin: ihan mahtavaa on jo pelkästään se, että on olemassa se työvuoro: listaan nimesi perään merkitty ajankohta, jolloin työsi alkaa ja toinen kellonaika, jolloin se loppuu. Jo pelkästään se on luksusta.

Ja se vasta luksusta onkin, että kun kello on pykälässä, voit lähteä kotiin. Tai jutella esihenkilön kanssa siitä, millä ehdoin jatkat päivääsi, jos sinusta siltä tuntuu. Kun lähdet töistä, sinulla alkaa vapaa-aika. Vapaa-ajan määritelmä on se, että se on vapaata. Kukaan ei tavoittele sinua puhelimitse, viestitse tai sähköpostitse. Kenelläkään ei ole sinulle mitään asiaa eikä sinua tarvita mihinkään.

Tietotyön palkka voi bruttolukuna näyttää joskus vaikuttavaltakin. Mutta kun siitä laskee ennakonpidätyksen pois ja sen, kuinka paljon työtä valuu varjostamaan myös vapaa-aikaa, päästään laskelmissa aivan eri lukemiin.

Ihan voittajafiilis

Oma erityinen juttunsa on myös se voittajafiilis, jonka saa työryhmässä jakaa erityisen tiivistahtisen päivän jälkeen. Kun on selvitty isosta asiakasryhmästä, valtavasta kuormasta, odottamattomasta suuresta takaiskusta tai jostain muusta yhteistä venymistä vaatineesta tilanteesta.

Fyysisissä töissä viihtyvän pahin painajainen ovat hidastempoiset päivät. Kun töitä on vähän, nekin jäävät tekemättä, niinhän sitä sanotaan ja se on taivahan tosi. Ja vaikka kovin moni kahvihuoneen uupunut sairaanhoitaja ei halua sitä kuulla, niin kun töitä on paljon, työpäivässä on mahtavaa se, että koko työpäivän voi keskittyä työn tekemiseen. Viihdyn paljon paremmin paskaduuneissa kuin hoitajana myös siksi, että puhtaasti suorittavissa töissä tehdään töitä.

Jos edes puolet siitä ajasta, mikä esimerkiksi hoitotyössä käytetään taukotilassa rutisemiseen, käytettäisiin varsinaiseen hoitotyöhön, meillä olisi julmetun monta asiaa yhteiskunnassamme paremmin.

Rohkeuteni on kasvanut

Minun piti tehdä elämässäni tämä kierros. Käydä koulut ja pyrkiä eteenpäin. Testata mihin rahkeet riittävät. Enkä tietenkään väitä, että urani aiemmissa vaiheissa olisin ollut pelkästään onneton, en tietenkään. Olen saanut tehdä mahtavia töitä, joiden parissa olen saanut kokea pakahduttavia tunteita elämänkirjon laidasta laitaan.

Vapaan harhailijan urallani huomaan kehittyneeni. ”Mitä sä teet työksesi”- kysymykseen kerron kasuaalisti olevani vapaa harhailija, päätoiminen työnvieroksuja tai keikka- ja kausityöläinen. Tätä nykyä minulle on jonnin joutavaa se, mitä tulkintoja kysyjä minusta työ- tai elämäntilanteeni perusteella tekee. Näin ei ole aina ollut, mutta huomaan pokkani ja rohkeuteni kasvaneen. Hyvä mie.

Nyt on tämän vaiheen aika ja koen monen vieroksumien paskaduunien äärellä poikkeuksellista onnellisuutta.

Huomenna lähtee!

Eväät on tehty ja reppu pakattu. Mukana on lounasta ja muutama välipala. Pitää olla polttoainetta, notta jaksaa. Alle hyvät lenkkarit ja päälle vaatteet, jotka eivät kiristä ja joissa ei tule hiki. Tai tulee hiki mahdollisimman vähän. Tukka ponnarille ja sormus taskuun. Kun tämä kirjoitus huomenna julkaistaan, olen polkemassa töimaalle. Oi että, tuskin maltan odottaa.

Suomi on juhannuksen jälkeen lomamoodissa ja erilaisia kesähessuja tarvitaan paitsi täyttämään lomalaisten saappaita, myös palvelemaan lomailevaa Suomea. Kohdataan toisemme hyväntuulisena, sallivasti ja kunnioittaen, ollaan sitten missä roolissa hyvänsä.

**********

Olen 51-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.

Lisää samasta aiheesta:

Tuben puolelle tein reilu vuosi sitten videon sekatyönaisen viikosta.

Yksi suosikkihommiani on ollut hotellisiivous, jonka käytännöistä kerron tässä kirjoituksessa.