Olen halunnut rauhassa haudutella kokemustani. Nyt kun Suomessa on jo ehtinyt vierähtää useampi viikko, on sopiva hetki summata, mitä lopulta yhdeksän kuukauden mittaiseksi muodostunut jaksoni Merimieskirkon vuosivapaaehtoisena Rotterdamissa jätti jälkeensä. Mitä opin, mitä koin ja miten pitkä jakso ulkomailla muutti minua, vai muuttiko? Tätä arvioidakseni on ollut tärkeää ehtiä olla myös Suomessa ja joitakin havaintoja on noussut esiin vasta täällä kotona, kun jälleen totuttelee omiin ympyröihin.

Olen kirjoittanut vuodestani jo monen monta tekstiä, välikuulumisia olen kirjoittanut sekä ihan henkilökohtaisesta näkökulmasta että pohtien vapaaehtoistyön haasteita ja kipukohtia. Kaksi tekstiäni on julkaistu myös Merimieskirkon blogissa.

Oliko minulla koti-ikävä?

Lyhyt vastaus: ei. Viihdyn hyvin yksin enkä rehellisyyden nimissä kaivannut kotiin, vaikka se sydämettömältä saattaa kuulostaakin. Minun on helppo puhua yksin olemisesta, sillä olen naimisissa, minulla on tiiviit suhteet lapsiini, kuulun mukavaan harrastusporukkaan ja omaan itselleni sopivan määrän ystäviä. Puhuin videopuheluita perheeni kanssa päivittäin, eli koin että olimme tiiviisti yhdessä, vaikkakin fyysisesti kaukana toisistamme.

Minulla ei ole hajuakaan siitä, mitä tarkoittaa ihan aikuisten oikea yksinäisyys. Eli tällaista rikkaan köyhäilyä tämä on, tiedetään. Silti sanon, että jos vuoteni Alankomaissa on minussa jotain vahvistanut, niin sitä, kuinka hyvin viihdyn yksin.

Onhan minulla tietenkin ollut välillä ikävä puolisoani, tapasimme toimintavuoden aikana noin puolentoista kuukauden välein ja yhteiset jaksomme olivat aina kovin odotettuja ja mieluisia. Samoin oli mahtavaa saada ystäviä ja perillisiä vieraaksi ja heidän kauttaan oli hauskaa ja mielenkiintoista tutkailla itselle jo tutuksi muodostunutta uutta elinympäristöä.

Silti on ihanaa saada täysin itsenäisesti päättää miten käyttää aikaansa, mihin kuluttaa energiansa ja minkä päähänpiston milloinkin toteuttaa. Vaikka kaikkia läheisiäni kovasti rakastankin, haluan jatkossakin viettää ajanjaksoja ihan itsekseni. Yksinhuoltajavuosinani lasten ollessa pieniä koin aika-ajoin yksinäisyyttä. Noiden vuosien jälkeen tunne on ollut minulle vieras, vaikka moni saattaisi ajatella, että kun lähtee yksin uuteen maahan, voisi yksinäisyys vaivata. Näin ei kuitenkaan ole.

Mitä kaipasin Suomesta?

Tuskailinko salmiakin, Fazerin sinisen tai ruisleivän perään? Olin päivittäin kaupassa töissä, jossa myytii kaikenlaisia Suomiherkkuja Sinisestä lenkistä mämmiin, mutta en koko toimintakauden aikana ostanut salmiakkia tai suomalaista suklaata. Sen sijaan ”kunnollinen” leipä oli kovasti mieluista. Merimieskirkkovuoden herkuttelin Reissumiehellä, kotiin palattuani joka ikinen Prisman tuiki tavallinen ruisleipä maistuu minusta satumaisen hyvältä.

Ruisleivän lisäksi kaipasin palavasti luontoa, hiljaisuutta ja tilan tuntua. Aina kauden päätteeksi kaipaa sitä, mitä reissulta on puuttunut. Eli Lapin talvikausien jälkeen olen ollut super onnellinen saadessani istua Tampereen keskustan kahviloissa, kierrellessäni kirpputorilla tai pystyessäni pukeutumaan muihin kuin toppavaatteisiin. Rotiksen jälkeen Manse ei säväytä, mutta olen ollut pakahtumaisillani onnesta Lempäälän perämetsissä.

Nykyisen elämäni parhaimpia puolia on se, että saan mahdollisuuden kokea erilaisia ympäristöjä. Parhaimmillaan se on käsittämättömän hieno mahdollisuus. Huonoimmillaan sitä haikailee aina jotain, mitä kulloisestakin elinympäristöstä puuttuu. Tasapaino löytyy jostain näiden kahden välistä.

Tietenkin oli ihan mahtavaa viettää jakso keskellä vilkkainta Eurooppaa. Ja yhtä mahtavaa on palata sieltä kotiin.

Vapaaehtoistyö on monen bucketlistalla

Vapaaehtoistyö – tai vapaaehtoisena toimiminen, kuten asia on korrektia tätä nykyä ilmaista, on yksi vakiohaaveista, kun puhutaan vapaamman elämän tavoitellusta sisällöstä. Vapaaehtoisena toimiminen koetaan arvokkaana mahdollisuutena keskittyä omien arvojen mukaiseen toimintaan ja ehkä jollain tavalla antaa takaisin. Tarkoittaahan taloudellisen liikkumavaran saavuttaminen yleensä sitä, että oma elämä on saatu kulkea suurimmalta osin kadun aurinkoista puolta.

Vapaaehtoisena toimimisen vapaaehtoisuus rajoittuu siihen, että – tai oikeastaan ei mihinkään. Meinasin kirjoittaa, että sen tekeminen on vapaaehtoista, mutta niin kai lopulta on palkkatyökin, ei kai meistä kukaan pakkotyössä ole. Vapaaehtoistyö on työtä ihan siinä missä mikä tahansa työ: ei sitä tehdä fiiliksen mukaan. Vapaaehtoistöissäkin pitää olla ajoissa, noudattaa ohjeita, tehdä välillä kurjiakin juttuja ja sitoutua.

Maailma on täynnä tekemätöntä työtä ja erilaisia tarpeita, joiden täyttäminen tuntuu tärkeältä, mutta joita ei syystä tai toisesta ole mahdollista tuotteistaa palkkatyöksi. Vaikka haluan korostaa vapaaehtoistyötä nimenomaan työnä, en millään muotoa näe sitä hyväksikäytön tai hyötymisen välineenä.

Millaista oli tehdä kokopäiväisesti vapaaehtoistöitä?

Vapaaehtoistoiminta on oivallinen esimerkki elämän win-win tilanteesta. Tekijälleen se tuo ainutkertaista iloa, merkitystä ja kokemuksia. On mukavaa saada olla lähimmäinen.

Vapaaehtoistyössäkin turhautuu ja kyllästyy välillä, se on elämänmakuinen prosessi kaikkine mausteineen aivan kuten mikä tahansa muukin asia elämässä. Toimintakauden mittainen jakso Merimieskirkossa oli tähänastisen elämäni pisin ja intensiivisin jakso vapaaehtoisena. Vaikka ihan joka hetki ei ollut mukavaa, aion jatkossakin toimia vapaaehtoisena ja mitä enemmän minulla on taloudellista vapautta ja liikkumavaraa, sitä enemmän käytän aikaani juuri näin.

Myös tekemäni palkkatyö on ollut erittäin arvokasta ja sisältänyt todella koskettavia ja erityisiä hetkiä. Mikä on niiden ero vapaaehtoisena toimimiseen? Vapaaehtoisena toimiminen on sisällöltään kuitenkin väljempää ja kiireettömämpää ja vastuiltaan vähäisempää kuin palkkatyö. Vapaaehtoisena pääsen myös helpommin kokemaan ja kokeilemaan erilaisia ympäristöjä kuin palkkatyössä, joten koen että valinta on minulle helppo.

Yksi asia, johon en osannut vapaaehtoisena valmistautua, on sivusta huutelu. Jos sinua epäilyttää vapaaehtoistyö, älä tee sitä. Mutta anna toisten tehdä oman harkintansa perusteella omat ratkaisunsa. Viimeistään sitten arvostat vapaaehtoisena toimimista, kun saat itse heidän palveluitaan ja lupaan 100 % varmuudella, että se tapahtuu ennemmin kuin myöhemmin.

Millainen kuva jäi Hollannista?

Hollanti on meluisa, sotkuinen, salliva ja rento maa. Siellä puhutaan pökerryttävän suoraan, jota hollantilaiset itse mainostavat aitoutena, suomalainen näkee siinä vain huonoa käytöstä ja joskus jopa öykkärimäisyyttä. Ei haittaa kokeilla, ajattelee hollantilainen pyytäessään palvelusta, alennusta, ilmaistuotteita tai oikoteitä. Hollantilainen tulee häihin ja hautajaisiin farkuissa eikä voi sietää hierarkiaa tai pokkurointia.

Alankomaissa on suloisia karkkikaupunkeja, mutta minun suosikkini on Rotterdam, joka on ihana sekoitus vanhaa ja perinteistä sekä huippumodernia. Myöhään iltaisinkaan liikkuessani en ole pelännyt ja esimerkiksi päihtyneitä on katukuvassa suomalaisia suurkaupunkeja vähemmän.

Hollantilainen sää on lokakuusta pitkälle kevääseen järkyttävän harmaa ja sateinen, oikeammin sanottuna masentava. Vaihdan Alankomaiden talven milloin tahansa Lapin kaamokseen. Hintataso on kulutustuotteissa Suomen tasolla, asumisen kulut sen sijaan ovat tässä tiukkaan ahdetussa maassa tähtitieteelliset. Plussapisteitä tulee erittäin toimivasta ja kätevästä joukkoliikenteestä. Vaikka sää on jatkuvasti kurja ja epävakainen, holskit rakastavat ravintolaterassejaan, joilla istutaan lämpölamppujen alla ympäri vuoden.

Ruoka ei Alankomaissa (joka on siis se virallinen nimi, jota maasta tulisi käyttää) säväyttänyt, kai paikallinen ruoka on enimmäkseen silliä ja muita meren antimia. Jos halusi käydä syömässä hyvin, kävimme afrikkalaisissa ravintoiloissa ja opin tällä reissulla myös syömään koko illallisen sormin.

Alankomaiden byrokratia jätti ehkä painavimman negatiivisen jäljen. Lopullinen rekisteröitymiseni edes väliaikaiseksi rotterdamilaiseksi oli äärimmäisen turhauttava ja hyvällä hetkellä tragikoominenkin prosessi, jonka jokaisessa vaiheessa minulle annettiin erilaisia, uusia ohjeita ja vaatimuksia.

Myös Belgia hurmasi

Keskisessä Euroopassa kaikki on lähellä ja ulkomaille pääsee yhtä helposti kuin Tampereelta Helsinkiin. Reissasinkin paljon myös Belgian puolella, josta tykkäsin myös kovasti, vaikka Bryssel onkin monelta osin aika rujo ja pelottavakin kaupunki, jossa huono-osaisuus ja päihteet näkyvät katukuvassa vahvasti.

Belgia on joka suhteessa hitusen komeampi ja pompöösimpi kuin Alankomaat, vaikka ne ovat kaksi vierekkäistä ja perinteikästä kuningaskuntaa, ero maiden välillä on monessa asiassa kuin yö ja päivä. Hollantilainen ei pokkuroi ketään, Belgiassa olen kaikkialla Madame ja jokaisessa asiakaspalvelutilanteessa lähtökohtaisesti teititellään.

Minulla oli hyvin heikot tiedot Belgiasta tälle reissulle lähtiessäni enkä tietenkään voi tälläkään hetkellä millään runsaalla tietovarannolla brassailla, mutta olen tehnyt sinne useita yliyön reissuja ja tutustunut useisiin kaupunkeihin. Belgiassa olo tuntuu Alankomaiden rinnalla helpolta myös siksi, että puhun auttavaa ranskaa.

On yllättävän huojentavaa ymmärtää suurin piirtein, mitä ympärillä puhutaan ja osata asioida (toisella) paikallisella kielellä. Jos tulen pidemmäksi jaksoksi Keski-Eurooppaan, tulen uskoakseni Belgiaan. Olisi mahtavaa verrytellä omaa kielitaitoa ja Belgia on kaunis maa, jossa riittäisi tutkittavaa.

Jos tiedät, että joku perhe voisi palkata mummo au pairin tai joku poshi bisnesmies haluaisi napakan kodinhoitajan, niin täältä tullaan!

Ei mitään dramaattista

Olisi jotenkin erityistä ja mahtavaa kirjoittaa, miten vuosi on muuttanut minua. Miten olen löytänyt uusia piirteitä itsestäni, miten olen rohkaistunut, vapautunut, kehittynyt tai muuttunut. No en ole. Palaan kotiin ihan samanlaisena tyyppinä kuin sieltä lähdin. Onko muuttuminen tai kehittyminen jollain lailla itseisarvo? Ei, ei kai. Samaan syssyyn haluan kuitenkin korostaa, että viime vuodet kokonaisuutena: tämä vapaa elämä jota nyt elän, on avartanut maailmaani jylisten.

Tältäkin jaksolta mukaan on tarttunut ystävä, jonka kanssa olen voinut jakaa toimintakauden erilaisia tunnelmia: tuskastumisia ja huikeita onnistumisia. Sillä kai se on sanottava ääneen: vieraannun vanhoista ystävistäni. Elän niin eri tavalla, koen niin erilaisia asioita ja tukeudun niin erilaisiin arvoihin, että monen monta keskustelunaihetta tuntuu minulle vieraalta ja kaukaiselta.

En ole millään lailla parempi kuin kukaan muu. Mutta ihan samalla tavalla kuin lapsen saanut etääntyy lapsettomien kaveripiiristä tai parisuhteen muodostanut ei enää jaa kaikkia sinkkuporukan intressejä, minun maailmani lipuu toisaalle. Tämä ei tarkoita minkäänlaisia välirikkoja tai mitään muutakaan dramatiikkaa. Huomaan ainoastaan, että olen enemmän yhteydessä ihmisiin, jotka olen tavannut vapaana harhailijana kuin heihin, jotka ovat olleet matkassa pidemmän aikaa.

Totta kai poikkeuksiakin on, eli kyllä vanhasta elämästä kulkee edelleen rakkaita ihmisiä mukana, mutta vain kourallinen. Heitä yhdistää sellainen avarakatseisuus, jossa erilaiset elämänvalinnat eivät heiluta välejämme minnekään.

Tietenkin eri tavoin elävät ihmiset voivat olla parhaitakin ystäviä. Eli en missään nimessä tarkoita, että elämäänsä voi jakaa vain samalla tavalla elävien kanssa. Mutta silti uskoakseni meistä jokainen allekirjoittaa väitteen, että samaa kokevan tai kokeneen kanssa yhteys on helpompi muodostaa. Tällä erää huomaan yhteydenpidon olevan luontevinta tavalla tai toisella vahvasti omia polkujaan kulkevien naisten kanssa.

Viisi pointtia kotimaasta uusin silmin

Luonto! Toki olen ollut tietoinen luonnon merkityksestä jo aiemmin ja rakkauteni metsään on ollut vahva. Mutta en ollut tajunnut kuinka palavasti voi luontoa kaivata. Tietenkin luontoa on muodossa tai toisessa olemassa lähes kaikkialla, mutta minun sydämeni sykkii suomalaisessa kangasmetsässä ja jälleennäkemiset metsäkävelyiden muodossa ovat olleet sykähdyttävin osa kotiinpaluuta.

Mielensäpahoittaminen! Alankomaissa on paljon väkeä ihan joka paikassa. Kansallisuuksia on valtavasti ja esimerkiksi Rotterdamin asukkaista suurin osa on etnisesti jotain muuta kuin syntyperäinen hollantilainen. Kaikki taplaavat tyylillään, ja oh boy, niitä riittää. Tämä väenpaljous ja kulttuurinen sekamelska pakottavat suomalaisesta näkökulmasta tyyneen suvaitsevaisuuteen. Jos jono ei vedä, ovet eivät sulkeudu, lompakko ei heti löydy tai sattuu jotain muita mutkia yhteiseen prosessiin, hollantilainen osaa ottaa tilanteen suomalaista tyynemmin.

Suomessa löytyy aina joku mielensä pahoittaja, joka kommentoi purevasti, huutelee sivusta tai tekee jollain muulla passiivisaggressiivisella tavalla mielipahansa näkyväksi. Kun on muutaman kuukauden tämän reagointitavan tavoittamattomissa, siitä tulee kiusallisen näkyvää. Haluaisin osata jatkossa suhtautua elinympäristöni pieniin kupruihin sallivammin ja kärsivällisemmin.

Siisteys! Arvostan suuresti roskatonta kaupunkiympäristöä. Kyllähän Suomessakin toki kaikkea näkyy ja erityisesti puistonpenkkejä ympäröivä tupakantumppimeri on pistänyt silmään, mutta silti meillä on Suomessa erittäin siistiä verrattuna Alankomaihin.

Kaikki sujuu! Rakastan digitaalista ja soljuvaa Suomea, jossa voin tehdä sairaspäiväraha-anomuksen tulorekisteristä automaattisesti poimituin esitiedoin muutamassa minuutissa lentokentällä. Rakastan taloyhtiön verkkoportaalia ja sitä, että murtumapoliklinikan lääkärinlausunto lähtee suoraan yhdellä napinpainalluksella suoraan lääkärin työpisteen näytöltä Kelan järjestelmään.

Tervehtiminen! Olen kotiin palattuani muuttunut oudoksi kylähulluksi, joka väen väkisin morjenstelee joka paikassa. Tämän reissuni jälkeen suomalainen tapa, jossa esimerkiksi lenkkipolulla tai kerrostalon pihalla vastaan tullessa katsotaan ohi, tuntuu todella oudolta ja umpimieliseltä. Heti kotiin tultuani vieroksuin tätä tilannetta ja ihmettelin sitä jonkin aikaa. Sitten päätin alkaa härkäpäisesti tervehtimään kohdatessani ihmisiä, sillä se tuntuu kivalta ja luontevalta tavalta toimia. Ulkomailla hetkellisesti olleena en voi käsittää suomalaista tapaa, jossa tervehdykset varataan vain tutuille ihmisille.

Lukkarinrakkaus jää

Minulla on Alankomaiden hetu lopun ikääni, minulla on paikallinen pankkitili ja edelleen voimassa olevat tunnukset maan kattavaan yleisen liikenteen alennusohjelmaan. Museokorttini on voimassa vielä kolme kuukautta. Vaihtelevan Duolingo-aktiivisuuden vuoksi olen auttavasti kartalla hollannin kielen alkeista. Vaikka moni asia tuskastuttikin, jää minusta palanen Hollantiin ja palatessa varmasti sydänalassa läikähtää. Toivoakseni pääsen käymään tuttuja tapaamassa vielä tämän vuoden puolella.

Vapaan harhailijan vuosinani olen ehtinyt viettää monta kuukautta myös Italiassa, mutta se maa ei saa mitään viisareita liikahtamaan, vaikka maassa paljon ihanaa onkin. Alankomaat sen sijaan loksahti minuun kaikista kupruista huolimatta heti ja toivottavasti palaan sinne pian. Mutta nyt on toistaiseksi mahtavaa saada nauttia Suomen luonnosta alkukesästä aina syksyyn asti. Sitten reissukenkää jälleen vipattaakin ja on mahtavaa lähteä jälleen matkaan.

*********

Olen 51-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.