Minun ei pitäisi olla kotona

Taustoitan sen verran, että mursin Euroviisuiltana käteni ja vapaaehtoisvuoteni Merimieskirkon hoteissa Alankomaissa Rotterdamissa päättyi kuin kanan lento kuukautta suunniteltua aiemmin. Puolisoni oli onneksi vierailulla luonani. Hän siivosi huoneeni, pakkasi kamani, buukkasi meille paluumatkan, järjesteli omat työjuttunsa uudelleen ja kantoi kaikki tavarani kotiin.

Nyt olenkin jo kolme viikkoa tuijotellut suoratoistoja, skrollaillut puhelinta, tehnyt ultrapitkiä kävelylenkkejä ja huilinut. Eli olen ollut ihan oikealla saikulla, joka tuntuu hyvin oudolta olosuhteelta ja tietenkin vähän tylsältäkin. Mutta myönnetään: huili on tullut myös tarpeeseen. Omaan tällaisen Peppi Pitkätossuongelman: koska en ole oikeissa töissä, minulla ei ole koskaan oikeaa lomaakaan.

Nyt, pysähdyttyäni rähmälleni Merimieskirkon eteisen lattialle, minut on laitettu lepäämään. Rehellisyyden nimissä huomaan tarvinneeni tätä: en ole lomaillut, siis sillä tavalla kun aikuisten oikeasti lomaillaan, moneen vuoteen. Toki olen ollut vapaana työstä ja aikatauluistakin. Mutta remontointi, muuttaminen, metsätyöt ja vapaaehtoishommat vievät voimia ja energiaa joskus huomattavasti enemmänkin kuin kelkottelu tutun ja turvallisen työpaikan perusarjessa.

Minulla on täällä vapaassa elämässä ollut niin kiire nähdä, elää, kokea ja kokeilla, etten ole malttanut huilia. Päätoiminen seikkailijakin tarvitsee välillä lomaa, se kirjattakoon nyt opetuksena muistiin. Mutta täällä lekottelun lomassa olen ehtinyt myös pohtia ja suunnitella kaikenlaista sekä puntaroida, mitä haluaisin seuraavaksi.

Note to self: koko leppoista-hankkeeni sai alkunsa lokakuisena vuosilomaviikkona, jolloin pääasiallinen aktiviteettini oli mökin ikkunasta ulos tuijottelu. Ajoittainen pysähtyminen siis todellakin kannattaa ja se saattaa poikia elämää suurempia oivalluksia.

Kyllä koti olla pitää

Nyt kun olen ensin puhunut asiallisesti lomasta ja lepäämisestä, voin tunnustaa mitä kaikkea olen lomallani puuhaillut. Ensitöikseni päätin nimittäin myydä asuntomme. Aloitetaan vähän kauempaa: tämä tapaturma konkretisoi sen, jota olen pitänyt seikkailuelämäni yhtenä tärkeänä kulmakivenä.

Vaikka päällekkäisten asumiskulujen kattaminen kohtuullisen vaatimattomista kausityötienesteistä ei ole joka hetki tuntunut kivalta, olen pitänyt omalle mielenrauhalle olennaisena asiana, että koko ajan on olemassa perusleiri jonne palata, jos kakkulia osuu tuulettimeen. Nyt osui. Ja mikä helpotus kaiken mieliharmin keskellä oli, ettei jo valmiiksi hankalaa arkea tarvinnut alkaa virittelemään kesämökille tai toisten nurkkiin.

Nyt viimeistään hautaan viimeisetkin, aika-ajoin mielessä väikkyneet ajatukset siitä, kuinka paljon reissukassaa voisi kasvattaa, jos oman kodin vuokraisi pitkien poissaolojen ajaksi ulkopuoliselle. Murulainen onnistuisi tilapäisesti pendelöimään kesämökiltä pakolliset läsnäolopäivänsä töihin, se ei olisi ylitsepääsemätön ongelma.

Se sen sijaan on, ettei minulla olisi kaupunkikotia, josta käsin voin nyt kävellä kauppaan, hoitaa edes hieman arkisia asioita itsenäisesti, hankkiutua ilman autokuskia murtumapoliklinikan kontrollikäynneille ja olla edes jonkin verran sosiaalinen.

Haluan kodin, johon voin hetkenä minä hyvänsä palata.  Se on turvaverkko, jonka varassa voin rauhallisin mielin jatkaa seikkailua. Tämä asia niitataan nyt lopullisesti, enää en havittele edes missään mielen sivulokerossa kodin valjastamista tuottamaan lisäeuroja vapauskassaan.

Kerta vielä?

Koti siis tarvitaan, se on nyt viimeistään lopullisesti selvää. Mutta minkä hintainen ja kokoinen sen tarvitsee olla, sitä mietin edelleen. Yksi vapaan elämäni olennaisimpia askelia oli pääoman vapauttaminen seinistä pörssiin. Vähän pyöristellen 180 000 euron asunto vaihtui lähes päivälleen kaksi vuotta sitten 90 000 euron asuntoon.

Näin jälkikäteenkin arvioiden tuo ratkaisu ei vaikuttanut elämänlaatuumme mitenkään, se toi pelkästään erittäin positiivisia taloudellisia vaikutuksia. No ok, myönnetään, että ikävöin ratikkaa. Mutta vaihdossa sain takaisin rakkaat lenkkipolut ja iltauintirannan, joten voitolle jäätiin tästäkin näkökulmasta varsinkin, kun keskustaan ei ole päivittäin enää asiaa.

Mutta onko tämä peli nyt varmasti pelattu loppuun, vai olisiko asuinneliöissä vieläkin tiristämisen paikka?

Edellisessä muutossa halusin vielä ehdottomasti puiden latvojen tasalle. Nyt hahmotan, että minulle riittää, että ikkunasta näkyy metsää. Se, mikä kohta puunrungosta on silmien tasalla ulos katsoessa, ei ole olennaista. Nyt kun lisäkarsintaa on omaisuuden suhteen suoritettu, voisin antaa vielä noin 10 neliötä pois. Millainen yhtälö muodostuisi siitä, että vaihtaisin vielä kerran pienempään ja halvempaan asuntoon?

Asuntohissi yskii ensimmäistä kertaa

Tuumasta toimeen, pyysin kiinteistönvälittäjän käymään. Minulla on käynyt kiinteistöhississä kolmesti elämässäni erittäin hyvin ihan pyytämättä ja yllättäen. Olen aina ensisijaisesti ostanut kivan kodin, jonka on ollut tärkeintä palvella sen hetkisessä elämäntilanteessa. Ihan sivujuonteena niiden arvo on asumisaikana noussut kivasti, viimeksi onnekseni koitui Tampereen ratikka.

Olen ostanut nykyisen kotini kaksi vuotta sitten. Luulin tuolloin ostavani pohjilta, vaikka markkinatilanne ei ostopäätöstä tuolloin sanellutkaan. Silti vanhojen asuntojen hinnat ovat tulleet Tampereella kahtena viimeisenä vuonna reilustikin alas. Olemme nähneet ison vaivan asunnon kanssa. Suurta voittoa siitä ei välittäjän mukaan saisi, mutta omat pois ja riittävän tuntipalkan kuitenkin.

Pyynnin voisi laittaa juuri alle 100k€. Ja uuden asunnon saisi tällä erää sitkeän etuoven selailun perusteella hyvinkin 70 000 eurolla. Asiallisten remppakulujenkin jälkeen minulle voisi jäädä 20k€ lapaseen.

Voisin asuntokaupalla ostaa itselleni joko kaksi vuotta maailmalla tai tuntuvasti lisäosakkeita firesalkkuun.

Velan ottaminen toisten selkänojalla houkuttaa

Olen pyöritellyt myös toisenlaista kuviota. Entäpä jos tämän asunnon laittaisi vuokralle? Samaan aikaan haluaisin eroon eläkevakuutuksestani kokonaan, ja minulla on vielä erillisessä salkussa firesäästöistä kokonaan irrallaan varat, jotka jäivät ”yli” edellisestä asuntokaupasta maksettuani asunnon myynnin jälkeen velat, uuden kodin ja remontin.

Markkinoilla on paljon uudenkarheita asuntoja, joissa omarahoitus on noin 50 000 euron luokkaa ja suurin osa asunnosta ostetaan velkana rakennuttajalle. Tässä voisi olla minun paikkani hyötyä, sillä kukaan ei tällaiselle heittiölle myönnä enää lainaa. Ainoa mahdollisuuteni hyödyntää velkavipua olisi rahoitusvastike joko uudessa tai vastikään putkirempatussa kohteessa.

Uuden halvan flippikohteen sijaan voisinkin upgreidata oman asumisen ja siinä sivussa kasvattaa varallisuutta. Olisihan se kiva asua vaihteeksi uudenkarheassa kerrostalokämpässä missä ihan joka ikinen kuiskaus ei seinän takaa sanatarkasti kuulu.

Voisin siis valjastaa tämän kämpän maksamaan minulle uutta kotia, jos myyminen ei tässä tilanteessa houkuta. Olenkin selannut etuovea väsymättä ja pyöritellyt mielessäni erilaisia yhtälöitä. Jollain lailla tuntuisi tyhmältä olla tekemättä mitään, haluaisin kovasti ottaa seuraavan askelen, en vain aivan tarkkaan tunnu tietävän mihin suuntaan.

Käytännössä osaan mutta paperilla en

On moneen kertaan tutkittu ja eritelty fakta, että yksi onnellisuuden universaaleja ja keskeisimpiä rakennuspalikoita on tyytyväisyys. Ja varmuuden vuoksi pitää vielä korostaa, että tyytyväisyys on täysin eri asia kuin tyytyminen. Mikään hankinta, ostos tai varallisuuden taso ei tyydytä meitä luontaisesti pitkään.

Kaiken kehityksen takana on halu mennä eteenpäin ja saavuttaa enemmän. Tuo tarve on yksi suurimpia siunauksiamme ja samalla kroonistuvan tyytymättömyyden lähde. Jokainen tietää esimerkit unelmaveneestä tai autosta, joiden ostamisen jälkeen ne tuntuvat hetken aikaa hienoilta, kunnes huomataan naapurilaiturissa keinahteleva 10 jalkaa pidempi kaunotar ja loppu on historiaa.

Tyytyväisyys on uskoakseni jossain määrin kiinni luonteesta ja temperamentista, mutta se on myös asennoituminen, jota voi harjoitella, kuten kärsivällisyys tai omien rajojen vetäminen. Minun elämänlaatuni keskeinen ongelma näyttää tällä erää olevan, että osaan olla tyytyväinen käytännössä, mutta en Excelissä.

Minulle ei ole millään lailla epäselvää, että suurimmat ilon ja onnen lähteeni ovat aineettomia. Alankomaissa kaipasin palavasti luontoa ja metsää. Perhe ja terveys ovat elämää suurempia lahjoja. Saan kaiken tarvitsemani käyttämällä noin tuhat euroa kuukaudessa ja ylikin, materialistisesti en kaipaa, haikaile tai toivo mitään.

Arjessani nautin askeettisuudesta enkä koe tarvitsevani mitään lisää. Miksi sitten haaskaan aikaani ja energiaani etsimällä vimmaisesti tapoja, joilla voisin kasvattaa sijoitussalkkuani?

Koitetaan järkeillä tämä selväksi

Järkeillään vielä vähän ja otetaan varaslähtö. Tarvitsenko lisää varallisuutta tai tuloja? Tapaan laskea nettovarallisuuteni kerran vuodessa elokuun alussa. Tuo on sattuman mukanaan tuoma päivämäärä, hoksasin aikanaan heinä-elokuun vaihteessa elämäni ensimmäistä kertaa (vain viisi vuotta sitten), että tällainen laskuharjoitus olisi syytä tehdä.

Ansio- tai pääomatulojen, säästöprosentin tai sijoitusten tuottojen sijaan koen, että nettovarallisuuden kehityksen seuraaminen on olennaisin henkilökohtaisen talouden mittari, jota tulee seurata varsinkin, kun elän normaalin palkkatyön ulkopuolella.

Nettovarallisuus 2025 ja 2026

	1.8.2025	6.6.2026
käteinen raha	76 330 €	9 234 €
asunto	90 000 €	95 000 €
rahastot	59 222 €	129 130 €
eläkevakuutus	18 330 €	24 230 €
osakkeet	138 883 €	170 631 €
metsä	52 000 €	55 000 €
Yhteensä	434 765 €	483 225 €
muutos %	1,45 %	11,15 %
muutos €	6 208 €	48 460 €

Metsäomaisuuden arvon määrityksessä olen ollut hyvin varovainen, enkä ole nostanut listalle puun älyvapaata hintakehitystä, ettei jatkossa tarvitse myöskään kirjata suuria laskuja.

Tämä riittää enemmän kuin hyvin

Viimeiset 10 kuukautta ovat olleet minulle omaisuuden kehityksen(kin) näkökulmasta sangen suotuisat. Jotta en tuijottaisi liian lyhyttä aikaperspektiiviä, otetaan mukaan myös viime vuosi. Tällöin saadaan omaisuuteni arvon muutokseksi kahden viime vuoden ajalta 12,6 %, josta saadaan vuosituotoksi vähän pyöristellen 6,3 %. Mainitaan vielä, että olen tällä ajanjaksolla tukenut lapsiani merkittävästi taloudellisesti, he kummatkin ostivat ensiasuntonsa.

Taloudellinen tavoitteeni ei ole rikastua. Tavoitteeni nettovarallisuuden osalta on sen vuosittainen kasvattaminen kaksi prosenttia yli inflaation. Tänään uutisissa kerrottiin toukokuun inflaatiolukujen olevan kolmessa prosentissa, joten olen ihan turvallisesti omien rajojeni sisällä.

Ja jos vielä halutaan varmistella, niin tehdään toisenlainen laskutoimitus: kulutin viime vuonna yhtensä alle 14 000 euroa. Tänä vuonna huikentelevainen vuosibudjettini nousee 17 000 euroon. Kahden vuoden kuluni ovat siis yhteensä 31 000 euroa. Samassa ajassa nettovarallisuus on kasvanut 54 000 euroa, eli olen tilanteessa, jossa korkoa korolle- ilmiö on karannut yli kulutukseni tason. Minulla on ihan joka mittarilla asiat taloudellisesti oikein hyvin.

Disclamer: en kerro näistä luvuista leveilläkseni. Kirjoitan hälventääkseni rahaujoutta ja arkipäiväistääkseni rahapuhetta. Lisäksi haluan oman esimerkkini kautta osoittaa, kuinka vääristyneitä ja epärealistisia ajatuksia saattaa omaan varallisuustilanteeseen liittyä, sillä en usko olevani ainut, jonka mieli on vinksallaan. Ehkä sinäkin heräät pohtimaan omia lukujasi ja sitä, mihin aikasi ja energiasi käytät.

Minulla on jo riittävästi

No jos pystyn taulukoilla perustelemaan itselleni sen, etten tarvitse lisää varallisuutta, niin tarvitsenko uuden kodin? Viihdynkö siellä, missä nyt asun? Vastaus kuuluu, että viihdyn erinomaisesti.

Pidän kodistamme ja erityisesti pidän sitä ympäröivistä ulkoilumaastoista, jotka ovat olleet suuri iloni Alankomaista kotiuduttuani. Ja ihan erityisesti pidän siitä, että saan lapsukaiseni lenkkikaveriksi, hän asuu vain kivenheiton päässä.

Minulla ei ole mikään huonosti, eikä minulta puutu mitään. Silti tuntuu jotenkin laiskalta ja haaskaukseltakin ajatus, etten nyt asuntorintamalla tekisi jonkinlaisia moovseja. Vaikka en oikein osaa edes sanoa mitä minä nyt jahtaan ja miksi.

Katso vähän kauempaa

”Sellaiset plussat ja miinukset – listat ei auta mua ollenkaan, sillä aina kaikissa asioissa on tosi paljon erilaisia puolia, eikä niitä voi lopulta arvottaa. Mä aina vaan koitan miettiä, että mitä mä lopulta eniten haluan, niinku yleisellä tasolla. Sitä kautta löytää vastaukset aika monen juttuun, joissa ei osaa tehdä päätöstä.”

Näin minua ohjeisti lapsukaiseni, jolle tuskailin tätä dilemmaani. Ja se, mitä minä edelleen haluan, on pysynyt kirkkaana mielessä. Haluan huoletonta, joutilasta elämää. Tosin puolisoni jaksaa naureskella tälle joutilaisuudelleni, se kun on ollut lähinnä vain nimimerkki ja nyt pakkopysähdyksellä ollessa näkyy kirkkaasti, kuinka tavaton kiire minulla on ollut – ja näyttää edelleen olevan – tehdä kaikkea mahdollista.

Ei. En halua laittaa kotiani vuokralle, vaikka vuonna 2026 yövyn siellä vain joitakin viikkoja.

Ei. En halua lunastaa tästä asunnosta voittoja kotiin ja aloittaa uutta flippiprojektia.

Ei. En lähde tavoittelemaan velkarahalla hienompaa asumista.

On kiusallista, kuinka suuri ajatus- ja tunnetyö täytyy itsensä kanssa tehdä, että nämä skenaariot ja suunnitelmat osaa tässä hetkessä hyvästellä. Ja on surullista, kuinka sitkeästi jokin laskukone tuolla takaraivossa raksuttaa.

Mitä minä nyt haluaisin?

Juuri tällä hetkellä haluaisin istuttaa lehtikaalia ja kitkeä mustaherukkapensaan alusia. Haluaisin leikata salaattiin tuoretta ruohosipulia ja tuoksutella penkissä kasvavaa persiljaa. Ja iltasella haluaisin istahtaa ulos lasilliselle murulaiseni kanssa. Suureksi yllätyksekseni heräsin huomaamaan, etten kaipaa asuntokaupoilta nyt enää yhtään lisätuottoja, kaipaan takapihaa ja terassia.

Annan tälle asialle nyt vuoden harkinta-ajan. Sillä asunko kerros- vai rivitalossa ei ole merkitystä ennen ensi kesää, en uskoakseni käy seuraavanakaan vuonna kotona kuin kääntymässä, vielä moni asia kuumottaa enemmän kuin kotona olo. En olisi uskonut, että edellisen asuntokaupan väliraha enää palaisi takaisin osaksi asumisen budjettia, ajattelin sillä rahalla tehtävän jotain jännittävämpää.

Mutta lopulta, niin siirappiselta kuin se tuntuukin, jännittävät asiat ovat jännittäviä vain hetken, koti on ihan toisen levelin juttu. Näköjään noin 20k€ lisäpanostuksella saisi pienen peruskuntoisen rivarin takapihoineen jostain Tampereen laitamilta. Onneksi on lapsukaisia puhumassa järkeä, kun välillä itse sokaistuu omille touhuille.

**********

Olen 51-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.