Huhtikuinen keskustelu tulonsiirroista, niiden leikkauksista ja ideologisesti hyväksyttävistä ratkaisuista saa minut harmistumaan. Toiset tuomitaan ja toisia nostetaan jalustalle, vaikka kyse on lopulta samasta asiasta.
Arvot kirkastuvat tuskien taipaleella
Elämänsä leppoistajan legitiimiin narratiiviin kuuluu polku, joka kulkee vaikeuksien kautta voittoon. Ensin menestytään työelämässä ja suoritetaan ankarasti. Sen jälkeen uuvutaan, ehkä sairastutaan tai tapahtuu jotain muuta käänteentekevää, joka saa tarinan päähenkilön pysähtymään ja miettimään elämänsä suuntaa.
Tarinan käännekohdassa suoritetaan itsetutkistelua ja valaistutaan ja sen jälkeen aloitetaan aineettoman hyvän tavoittelu ja karsitaan materiaa pois. Hienoa: pyritään siis elämään, joka on maapallolle, itselle ja läheisille kestävää. Ihannoimme tarinoita joissa siirrytään kovasta, materialistisesta maailmasta pehmeiden arvojen pariin.
Ite tein ja säästin!
Toinen vaihtoehto ihaillulle sankaritarinalle on köyhistä tai korkeintaan alemman keskiluokan oloista ponnistanut, jo nuorella iällä sijoittamisen löytänyt henkilö, joka on luonut vaurautensa täysin omilla avuillaan. Hänen ei tarvitse ajaa karille uupumisen tai liiallisen työmäärän vuoksi. Hän ymmärtää jo alusta alkaen, että elämän merkityksellisyys löytyy usein vahvasti työelämän ulkopuolelta.
Hänen jo ennen keski-ikää mahdollistuva päätoiminen ketokukkaviljely ja runojen kirjoittaminen on mahdollistettu varhaiskypsällä asennoitumisella oman talouden hoitoon. Tässä narratiivissa ei moraalisen hyväksynnän vuoksi tarvita kovaa suorittamista ja karille ajoa. Tämän tarinan ihailtavia piirteitä ovat jo varhain nuoruudessa tehdyt viisaat valinnat ja pitkäjänteisyys, jota meiltä useimmilta puuttuu.
Entä jos omaa oikean sukunimen?
Sitten ovat he onnekkaat, joiden ei tarvitse uupua, töpeksiä, vauhtisokeutua tai elää spartalaisesti varhaisnuoruudesta lähtien. Heillä on ylisukupolvista varallisuutta, joka mahdollistaa sen, että saa jäädä aamuisin nukkumaan. On päivänselvää, ettei koko aikuisessa iässä tarvitse taloudellisesta näkökulmasta tehdä päivääkään töitä. He ovat syntymästään lähtien taloudellisesti täysin riippumattomia.
Arvostaako yhteiskuntamme henkilöä, joka on syntymälahjana saanut taloudellisen vapauden? Ei todellakaan. Elämän leppoistamisen pitää olla luterilaisen työmoraalin ja kieltäymyksen kautta saavutettu palkinto omista ponnistuksista, vain silloin se on arvokas.
Jos on syntynyt erittäin vauraaseen sukuun, ei saa näyttää olevansa vauras. Tämän narratiivin moraalisesti kestävä kaari on se, että perheyrityksessä aloitetaan juoksupojan roolissa ja eletään äärimmäisen vaatimattomasti: auto on vanha, kulutustottumukset vaatimattomia ja ihan jokainen kynttilä ja kristallikruunu pidetään vakan alla. Ihailemme sitä, kuinka rikas henkilö ei lainkaan nauti varallisuudestaan.
Leppoistamisen sankaritarinoissa ei ole painoa sillä, missä nyt on. Sillä on merkitystä, miten sinne on päässyt.
Hulluinta tähän tarinaan suhtautumisessa on se, että jaamme uskoakseni laajasti huolen siitä, että talous ei kasva, koska suuri osa kansasta ei luota tulevaisuuteensa riittävästi kuluttaakseen. Silti ihannoimme sitä, että vaikka omaisuutta olisi valtavasti, sitä ei kuluteta juuri lainkaan.
Arvomaailmamme on pahasti solmussa
En pyri arvostelemaan ketään, pyrin pohtimaan. Kuulun itsekin tähän aivan vääristyneesti ajattelevaan koulukuntaan, eli yliarvostan tavallisuutta tuloluokissa, jossa siihen ei todellakaan olisi tarvetta. Ja pakkohan minun on tunnustaa, etten pysty arvostamaan henkilöä, joka elää esi-isiensä hankkimalla vauraudella, mutta arvostan kovasti itse omaisuutensa hankkinutta. Vaikka he saattavat olla nettovarallisuudessa samalla tasolla, heidän kulutustaan ja elämäntyyliään arvioidaan eri silmälasein ja se ei tunnu reilulta.
Huhtikuussa eduskunnassa leimahti, kun sote-ministeri puhui kyselytunnilla nukkumaan jäävistä naapureista, viitaten ilmeisesti niin kutsuttuihin ideologisista syistä työttömiin, siis henkilöihin, jotka eivät syystä tai toisesta halua osallistua työmarkkinoihin vaan preferoivat elämän tulonsiirtojen varassa. Heidät nähdään yhteiskunnan loisina, joiden elämää voidaan surutta kurjistaa. Samalla ei tunnuta huomattavan, mikä määrä lapsia menee pesuveden mukana.
Tulonsiirtojen varassa eletään suurimmaksi osaksi siksi, ettei ole muita vaihtoehtoja. Hallitus moraaliposeeraa väittäen kohdistavansa toimenpiteet vastuutaan vältteleviin, mutta itse asiassa he rankaisevat samalla viatonta enemmistöä.
Kansanedustaja Jessi Jokelainen totesi somessa, että mikäli Kelan etuuksien varassa eläminen olisi houkutteleva vaihtoehto, niin toki me kaikki kelkottelisimme niiden varassa päivät pääksytyksensä. Niin ei kuitenkaan taida olla.
Ihminen kaipaa elämäänsä kolmea asiaa: hallintaa, arvostusta ja merkitystä. Näitä kaikkia on tarjolla yhteiskunnallisen osallistumisen kautta, jonka yksi keskeisimpiä muotoja on etuoikeus olla osana työelämää.
Määritelmä ihmisen tarvitsemista asioista ei ole omani, mutta pidän sitä hyvänä kolmijakona. Joka ikinen Kelan rahoilla elävä voi 100 % varmuudella heittä hyvästit ainakin kahdelle ensimmäiselle.
Kaikki eivät voi tehdä näin
Ihan jokaisessa yhteiskunnassa, on se järjestäytynyt millä tavalla hyvänsä, on henkilöitä, jotka haluavat jättäytyä sen ulkopuolelle. Ja aina, ihan aina on olemassa henkilöitä, jotka ovat valmiita ajattelemaan vain omaa etuaan ja hyötymisen mahdollisuuksiaan ilman, että he kantavat osansa yhteisestä vastuusta. Tämä lienee selvää.
Mutta: mielestäni ongelmallista ei ole se, että Kelan tukien varassa kikkailee joukkio henkilöitä, joita ei huvita työnteko. Rehellisyyden nimissä, jos henkilö ei millään ilveellä halua töihin, pysyköön sieltä poissa. Kaikki ihmiset eivät ole mukavia, ystävällisiä, huomaavaisia tai edes kovinkaan siedettäviä lähimmäisiä ja he aiheuttavat vähiten kitkaa pysymällä marginaaleissa.
On helppoa väittää, että kaikkein pitää ehdottomasti mennä töihin. Mutta kuka haluaa tällaisen moraalisista syistä pakkotyöllistetyn omaksi työkaverikseen?
Tukien varassa roikkuvien työllistäminen on helppo väittää hyväksi ratkaisuksi, kunhan joku muu jakaa työarkensa heidän kanssaan samaan aikaan, kuin voi itse jatkaa työskentelyä osana kivaa työporukkaa ja dynaamista tiimiä. Lopulta nämä henkilöt eivät ole se kallis yhteiskunnallinen ongelma, vaikka jokaiselle heille yhteisestä pussista joitakin satasia kuukausittain maksetaankin.
Ongelma on oman potentiaalin hävikki
Työhön kutsua välttelevien, tulonsiirtojen varassa elävien sijaan paljon suurempi ongelma ovat kaltaiseni ihmiset, jotka eivät nosta yhteiskunnalta penniäkään. En ole minkäänlaisten velvoitteiden piirissä, en vain käy töissä, koska minua ei huvita. Kauniimmin sanottuna olen taloudellisesti riippumaton, mutta se on vain ylevä pseudonyymi työn välttelylle.
Minulla on kaksi ylempää korkeakoulututkintoa ja olen osa sitä merkittävää aivo- ja osaamisvuotoa, joka on meneillään sosiaali- ja terveysalalta. Olen saanut yhteiskunnalta vuosikymmeniä maksutonta koulutusta, olen terve ja työkykyinen. Minuun on panostettu järkyttävä määrä euroja, joiden panos-tuotos-suhde on tällä erää kauhistuttava. En tuota yhteiskunnalle mitään.
Työni välttelystä ei millään muotoa tee hyväksyttävää se, etten ole tulonsiirtojen piirissä. Minua ei tarvitsisi laittaa risuja keräilemään, tuottopotentiaalini on ihan eri tasolla. Siksi olen yhteiskunnalle huomattavasti suurempi taloudellinen menetys kuin Kelan tuilla elävä juuri ja juuri peruskoulusta ulos rämpinyt elämäntapatyötön. En kanna yhteiseen kekoon mitään, vaikka hartioita olisi. Samaan aikaan nautin täysin siemauksin toisten ponnisteluista.
Saan soittaa poliisille, kun tarvis on. Kun tarvitsen palokuntaa tai ensihoitoa, ammattilaiset ovat turvanani ympäri vuorokauden. On ihana kotoilla modernia kodintekniikkaa sisältävässä kesämökissä. Ja kun tulee nälkä, on kiva mennä kauppaan, jonka hyllyt notkuvat herkuista piiiitkällisen toimintaketjun tuloksena, jonka jokaisessa vaiheessa jollain on hiki, selkä vähän kipeä ja ehkä rakkoja käsissä.
Ja onhan se kiva tietää, että vain muutaman kilometrin päässä odottaa päivystysvalmiudessa vuoden jokaisena päivänä joukko terveydenhuollon ammattilaisia maailman huipulta. Kivahan tässä on leppoistella, kun muut luovat minulle siihen turvalliset olosuhteet. Kiitti siitä.
Elämänlaatuni perustuu puhtaasti toisten ponnisteluun ja työpanokseen. Silti kukaan ei paheksu valintojani, päinvastoin. Saan osakseni positiivista huomiota ja ihailua.
Minua ei huvita mennä töihin
Menen töihin sitten kun huvittaa, jos huvittaa. Kirjoitan asiasta sotkeakseni ja hämmentääkseni. Moraalinen kompassimme osoittaa vääriin suuntiin ja sitä haluan tehdä näkyväksi.
Kävin laskemassa työkokemukseni. Ihan ensimmäiseksi hätkähdin rivien määrää, vaikka toki olen käynyt aiemminkin tutkimassa eläkelaskelmiani. Nyt olin tällaisella asialla ensimmäistä kertaa ja minulle valkeni, että minulle on 51 vuoden ikään mennessä kertynyt 41 työsuhdetta, joista maksetaan eläkettä!
Omaan tyypillisen hoitotyön uran, joka koostuu suurin piirtein toisiaan seuranneista pätkistä, joista pikkuhiljaa alkoi muodostua jotain pysyvää. Keskellä työuraani ovatkin ne pisimmät työsuhteet ja nyt on palattu takaisin silpputyön pariin.
Virallista, eläkettä kerryttävää työkokemusta minulla on vuoden 2025 loppuun mennessä 23 vuotta ja viisi kuukautta. Työurani on pidempi, olen valmistunut 30 vuotta sitten. Mutta olen synnyttänyt ja hoitanut kotona kahta nykyistä veronmaksajaa, sairastanut ja opiskellut. Ja myönnettäköön, myös vetänyt henkeäkin työpaikkojen välissä muutaman kerran. Näillä työvuosilla ostan vapauteni, suorittajatyttö ei luonteestaan pääse eroon.
Kaikille on otava samat säännöt
Rakastan elämän ohjenuorana Immanuel Kanthin kategorista imperatiivia. Yksinkertaistetusti siinä todetaan, että tee elämässäsi vain sellaisia asioita, jotka olisivat hyväksytttäviä, jos kaikki muutkin toimisivat samalla tavalla. Tuo neuvo ohjaa pois vapaamatkustajuudesta ja erityisvapauksista. Se on reilun pelin hyvä ohje kaikille, josta pidettäköön kiinni, en ohjetta kyseenalaista edelleenkään.
Sen sijaan, että moittisit työn vieroksujaa sillä perusteella, että hän nostaa Kelan tukia, moiti työn vieroksumista ilmiönä ylipäätään. Tukien nostamattomuus ei tee ilmiöstä hyväksyttävää.
Kaikki tilanteet, joissa terve ja työkykyinen henkilö ei halua osallistua työmarkkinoille ovat työn välttelyä. Voit itse arvioida, onko se toimintana mielestäsi hyväksyttävää tai ei. Sen sijaan valikointi ei ole hyväksyttävää. Joko sallit tuon ratkaisun kaikille tai et kenellekään.
********
Olen 51-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.
ps. postauksen kuvat ovat tämän viikon ökylomaltani Haagissa.
.
Tuossa tulee hyvin esiin se ’Suomalainen kateus’, eli jos jollain on jotain isompaa ja enemmän niin voi jestas sitä kadehditaan. Ite en ymmärrä myöskään sitä rikkaiden kadehtimista. Kuitenkin kaikkien salainen haave on olla edes jollain tasolla rikas. Älytöntä. Ite en arvota ihmistä työn, työttömyyden, köyhyyden tai rikkauden mukaan, en edes mielipiteiden mukaan, vaan sen mukaan miten hän kohtelee muita.
En muista, mistä asiasta luin, mutta jostain sattui silmiin ihan äskeittäin tutkimus, jossa kartoitettiin erilaisten tunteiden kokemista maailmanlaajuisesti. Suomalaiset ovat onnellisuustilastojen ohella kärkikastia myös kateellisuudessa. Ja noinhan se on: itse rikkaudesta haaveillaan, mutta toiselle sitä ei millään suotaisi, tai ainakaan mitään sen suomia nautintoja.
Kiitos hyvästä blogista, jota on ilo lukea. Tällä kertaa olen kuitenkin kanssasi eri mieltä. Systeemimme mahdollistaa ideologisen työttömyyden, mikä ei ole oikeudenmukaista lystin maksajille. Alma Tuuva on oikein brändännyt itsensä tällaiseksi, ja viimeksi kuopiolainen Joel julisti mediassa ylpeästi, että ei kiinnosta opiskelu eikä töissä käyminen. Heidän kaltaisiaan on todella paljon, löytyy omasta tuttavapiiristänikin. Työvoimahallinnossa työskentelevä ystäväni kertoo, miten systeemiä käytetään hyväksi, ja samaan aikaan töitä kyllä löytyy, vaikka valtavirtavasemmistomedia toista väittää hallituksen vastaisella ristiretkellään. Oman vapautesi olet kuitenkin itse hankkinut, et elä toisten kustannuksella ja kannattaa muistaa, että maksat veroa sijoituksista, olivatpa ne voitollisia myyntejä tai osinkoja. Ja tämä verotus on vielä huomattavan kireää verrattuna ansiotuloverotukseen pienemmillä tuloilla.
Hei Kalle ja kiitos palautteesta. Ehdinkin jo ihmetellä, eikö kukaan opponoi 😉 Minullakin on esihenkilöajalta reilusti kokemusta työnhakukikkailijoista. Pahimmillaan minulla on ollut huutava pula sairaanhoitajista, mutta olen saanut hakijoilta selityksiä, etteivät he oikeasti halua töitä, kun olen heitä kontaktoinut saatuani heidän ”työhakemuksensa”. Totta on myös perustelusi, että veroeuroillani myös minä pidän systeemiä yllä. Silti on mielestäni edelleen pohdinnan paikka jättää raha hetkeksi sivuun ja pohtia millaisia kansalaisvelvollisuuksia meillä ihan jokaisella on. Tyyliin ”älä mieti mitä maasi voi tehdä sinulle vaan mitä sinä voit tehdä maallesi” tms.
Minuakin harmittaa paskaduunien mollaaminen ja kehuskelu sillä, ettei tee mitään. Mutta en näe tälle ilmiölle mitään muuta ratkaisua kuin sen ignooraaminen, sillä kuten sanottua, kiemurtelijoita ja välttelijöitä löytyy aina enkä yhtäkään veroeuroani haluaisi uhrattavan heidän pakkotyöllistämiseensä. Sillä tavalla he tulisivat yhteiskunnalle entistä kalliimaksi ja ideologisesti työttömiä työllistämällä ostettaisiin vain hyvää mieltä elämässä paremmin asemoituneille.
Onko tullut mieleen, että osa työttömistä, esim. Australiassa jopa 40 prosenttia tällaisesta työvoimasta ovat jollain tavalla työkyvyttömiä joko osittain tai kokonaan? Minäkin olen ollut ikäni työtön, pahoittelut siitä, mutta lihassairaus ei anna armoa. Anhedonia pitää taas huolen siitä, että edes tilipussi ei tunnu miltään ja pitäähän siitä työstäkin saada jotain draivia, mutta kun ei ole eikä tule. Masennushoitajallakin kävin, ei mitään keinoja tähän ole? Autistina myös työelämän ilmapiiri ärsyttää: radio pauhaa, avokonttorit, piippaavat kassat, väen paljous… ja sekin, että autoliikennettä ja ruuhkia on koko ajan. Joo, yhteiskunta haluaa autistitkin töihin, mutta tekee samalla ympäristöjä, jotka syrjäyttävät ja saavat aikaan melttareita ja lopulta autistisen uupumuksen aikaan.
Sovitaanko, että tulen töihin heti, kun keksit miten anhedonian saa pois, millä pillerillä farmaseutti saisi lihassairauteni veke ja mistä saisi työympäristön, joka ei uuvuta alle vuodessa ja työpaikan, johon ei pala vähiä voimavarojani?
Kyllä sinunkin on hoidettava elämän asiat?
Joelit ja nää muut ovat asia erikseen.
Hei Jyri! Valtaosa työttömistä on vailla työtä siksi, että sitä ei vain ole. Seuraavaksi on varmasti merkittävä joukko henkilöitä, jotka eivät kykene terveydellisestä syystä työhön. Näitä henkilöitä tulee sivistyneessä yhteiskunnassa tukea tulonsiirroin ja onneksi saamme elää maassa, jossa tämä on vielä jollain tasolla totta. Stigma työttömyydestä jo sinällään on suuri eikä ketään saa tuomita siitä, ettei hän saa työtä tai kykene sitä tekemään. Tuo tilanne voi tulla kenen tahansa meistä eteen milloin vain.
Tässä keskustelussa pohditaan kuitenkin henkilöitä, jotka työkyvystään huolimatta näkevät suuriakin ponnistuksia, etteivät joutuisi töihin. Koska heidän toimintaansa ei yhteiskunnassa hyväksytä, kurjistetaan kaikkien työttömien tilannetta, eli vahingoitetaan myös heitä, jotka eivät sitkeästä yrittämisestä huolimatta löydä töitä tai joilla on pitkäaikaisia terveydellisiä haasteita. Pidän erittäin epäoikeudenmukaisena, että tämän pienen vähemmistön toiminnan perusteella kurjistetaan jo valmiiksi ikävässä tilanteessa olevien henkilöiden elämää.
Kyllä, tämä oli lähinnä vastaus Kallelle.
Hienoa, että otit kantaa siihen itsekin. Silloin kun olin itse töissä, ne 3-4 vuotta elämästäni palkkatuella tai ”oikealla rahalla”, niin minulle oli se ja sama jos joku oli työttömänä tai tapatyöttämänä.
Varsinkin nyt, jos ei nyt lamasta vielä kukaan puhu, työpaikkoja ei ole tai ne ovat siirtyneet vähintäänkin piiloon – ja tuollaiset ”tapatyöttömät” ovat kuin se pisara meressä. Töihin on, kuten kirjoitit, myös motivoituneita ja terveitäkin ihmisiä jonoksi asti. Miksi siis kannattaisi palkata töihin jotakuta, jonka lihakset antavat periksi ensimmäisessä tietokonejohdon asennuksessa? Tai miksi kukaan palkkaisi tuota Kallen mainitsemaa Joelia tai sitä naisoletettua, jos työttömien joukosta löytyy jonoksi asti pätevääkin sakkia?
Missään maassa täystyöllisyys ei ole edes mahdollista.
Minuakin on jotkut sanoneet joskus tapatyöttömäksi ja se on raskas taakka kantaa, kun se todellinen syy on se, että vaikutan jokaisessa työhaastattelussa humalaiselta, kävelen ovenkarmeihin ja olen todella väsynyt. Niin väsynyt, ettei edes hymyä irtoa.
Silloin on pakko painaa työttömien kortistossa.
Eilen ostin eläkeläissukat ja käyn vieläkin lääkäreissä, että pääsisi joskus eläkkeelle. Töihin ei ole mitään mieltä palata, kun moni aspergeri joutuu niissä aika paljon feikkaamaan, mikä on henkisesti ja fyysisesti kuluttavaa. Ja kuten sanoit, jos tämä työttömyys olisi niin hienoa ja aurinkoista, ei täällä olisi työllisiä ensimmäistäkään.
Kiitän myös työllisiä siitä, että pääsen lääkäriin bussilla.
Se on jo luksusta, kun koivet eivät kävelläkään anna.
Tykkään lukea näitä erilaisia mielipiteitä tapatyöttömistä.
Tuo on tärkeä pointti että yhteiskunnan tuesta suorat rahansiirrot ovat hyvin pieni osa. Välillä ihan harmittaa kun fiksutkin ihmiset keskittyvät niin paljon rahansiirtoihin näkemättä sitä toista, paljon isompaa osaa.
Toinen tärkeä pointti on se, että aika moni ”ideologisesti työtön” tarkemmin katsottuna osallistuu yhteiskuntaan aika paljonkin. Osa hoitaa perhettä, joku tekee vapaaehtoistyötä, ja moni esim. mediassa esilläkin ollut henkilö tuottaa kulttuuria ja osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun. ”Ideologista” ja poikkeavaa siinä onkin vain se, että he tekevät sitä mitä tekevät siitäkin huolimatta, ettei kukaan maksa siitä heille esim. apurahaa.
Hei Liisa ja kiitos kommentista. Moni tosiaan osallistuu yhteiskunnan toimintoihin eri tavoin työelämän ulkopuolella. Tällä erää myös minä teen vähintään 30 tuntia viikossa vapaaehtoistyötä, jolla katson olevan inhimillistä ja yhteiskunnallista merkitystä. Ajattelen, että työni voi onnistuessaan säästää yhteiskunnan varoja monellakin tapaa. Mutta toisaalta voidaan ajatella, että kaikki työ, josta joku ei ole valmis maksamaan, esimerkiksi kulttuurin tuottaminen, voidaan määritellä harrastuksiksi joita tehdään varsinaisen työn ulkopuolella. Esimerkiksi rakastan käsitöitä ja kuorolauluharrastustani, mutta en saa niistä elantoani. Siksi en voi mielestäni oikeuttaa niiden tekemistä työttömyyskorvauksen varassa, vaikka uskoakseni tuon harrastuksillani iloa itseni lisäksi myös muille. Nämä ovat tosi monimutkaisia asioita, joissa mitä erilaisimmat näkökulmat voidaan hyvin solidisti perustella.
Hei
Olipa mielenkiintoinen postaus ja oletkin saanut paljon kommentteja.
Minusta yhteiskunnan paukut kannattaa laitta niihin työttömiin jotka haluaisivat töitä. Joten he jotka tyytyvät elämään muutamilla satasilla elämänsä loppuun asti niin saisivat rauhassa olla köyhiä.
Nyt käytämme paljon yhteikunnan varoja työllisyyskursseihin ym kokeiluihin, joihin pakotetaan ihmisä jotka eivät halua työllistyä.
Sitten meillä on ihmisä jotka haluasivat töihin mutta eivät saa siihen tarpeeksi apuja työllistymiseen.
Itse olen aloittanut työurani 14 vuotiaana kesätöissä ja vielä on eläkeikäänkin matkaa reilusti. Ja tykkään työnteosta joten mielelläni myös maksan veroja joilla sitten osa jää kotiin nukkumaan.
Kuten kirjoituksessasi mainitsit, ei kukaan halua työkaveriksi työnvieruksujaa. Mutta työkaveri joka haluaa oppia ja kehittyä, vaikka alkaisikin nollasta on jo paljon mukavampi.
Just näin, olen samaa mieltä kaikesta mitä kirjoitat. Asiaa voisi jopa suoraan kysyä: haluatko apua työllistymiseen? Jos vastaus on ei, ei haaskata rahaa ja vaivaa.