Missä haluan näkyä ja millaista näkyvyyttä haluan? Mitä teen itse näkyvyyden eteen ja mitä jätän tietoisesti tekemättä? Entä mikä olisi hienointa mitä minulle näkyvyyden suhteen voisi tapahtua? Pohdiskelen asiaa kirjoituksen verran ja laadin sen perusteella itselleni strategian.

Blogi ei elä ilman somea

Viisi vuotta sitten blogia aloittaessani ensimmäinen perustavantasoinen ahaa-elämykseni oli, ettei (uusi) blogi voi olla olemassa ilman somea. Tai sitten on kyse lähinnä itselle ja omalle perhepiirille laadituista kuulumisteksteistä, jotka löytävät vain henkilöt, jotka osaavat niitä erikseen etsiä.

Google antaa piut paut uusille verkkosivuille, vaikka kuinka panostaisi hyviin hakusanoihin ja muuhun algorytmisäätöön. Nyrkkisääntö on, että google ottaa sinut hakuihinsa mukaan vasta kahden vuoden jälkeen. Itse huomasin nousevani hakutuloksiin jossain puolentoista vuoden tuntumassa.

Tajusin siis, että jos haluan kirjoitusteni millään lailla leviävän, minun on tehtävä ne tiettäväksi somessa. Alkuhapuilun jälkeen jätin Facen pois ja pidättäydyin Instaan. Ja Instasivuhan ei vie blogien äärelle ketään, ellei instasivu itsessään houkuta. Sinun pitää siis olla kyvykäs tuottamaan joko viihdyttävää tai hyödyllistä sisältöä, jotta someasi aletaan seurata. Ja sitten siitä porttiteorian kautta saat hyvällä tuurilla ihmiset lukemaan myös pidempiä tekstejäsi.

Aloitin siis Instassa alun perin vain blogini mainostaminen mielessäni, ennen blogikirjoittamisen aloittamista en omannut minkäänsorttista Instatiliä. Kertoilin Instassa budjetti- ja sijoitusjuttujani ja suunnitelmallisesti rytmitin päivitykseni siten, että tein aina 1-2 itsenäistä postausta ja niiden lomaan päivityksen, jonka ydin oli kertoa, mistä kunakin viikkona olin blogannut.

En halunnut, että jokainen postaukseni on pidemmän tekstin mainos, vaan niiden piti sekoittua muuhun päivitysvirtaan ja tavoitteeni oli, että Instatilini olisi ihan jo sinällään kiinnostava ilman, että kenenkään tarvitsisi tutustua blogiini.

Tubessa on toisenlainen logiikka

Tubessa sisältö leviää toisenlaisella logiikalla. Tubessa avainasemassa ovat hashtagit, joiden perusteella Tubea käytetään hakukoneena. Toinen tärkeä elementti ovat videoiden pikkukuvat, joita algorytmi analysoi. Pikkukuvien, thumnailien merkitys on videoiden leviämisessä keskeinen.

Toki oma Tubeni rakentui myös blogini pohjalle, mutta silti tekemiseni otti tulen alleen nimenomaan oikeiden hashtagien kautta. Lappi ja kausityöt kiinnostavat ja videon, jonka piti olla vain lähipiirilleni tehty kuulumispätkä, katsoikin viikossa 12 000 ihmistä ja näkyvyyteni nousi hetkessä ihan toiselle tasolle.

Tuben tekemistä opiskellessani käytin aikaa myös oikean tekniikan opiskelemiseen (vaikka videoni ovat edelleen vahvasti amatöörimäisiä). Timanttisinkaan sisältö ei leviä, elleivät tekniset parametrit videon tallentamisessa ja ”paketoinnissa” ole kunnossa, ne ovat yksi sen harrastuksen taitoalue, joka on syytä hallita.

Mitä valitsen olla enää tekemättä

Olen perusteellisesti laiskistunut oman sisältöni levittäjänä. Olen kokonaan lopettanut blogitekstieni sisällön nostamisen näkyviin Instassa. Biossani on blogini linkki, mutta en pyri ohjaamaan lukijoita Instan kautta blogiin. Sinne mennään, jos mennään. Olen näkyvillä monella sivustolla, jolla käsitellään tai keskustellaan oman skeneni asioita ja nykyisin myös aihealueiden googlettelu johtaa porukkaa sivuilleni. Tämä kaikki riittää minulle nyt hyvin.

Blogini seisoo omilla jaloillaan eikä minun tarvitse enää tehdä sitä tiettäväksi. Tärkeintä on tuottaa laadukasta sisältöä säännöllisesti, mikä on tietenkin kivoin ja olennaisin asia bloggaamissa, ja on ollut mukavaa jättää kaikki muu säätäminen.

Saatan blogin suhteen jopa tehdä niin, että jonkin henkilökohtaisemman tekstin suhteen en optimoi tekstiä hakukoneystävälliseksi. Tuolloin tekstin pariin löytävät blogin uskolliset lukijat, muita varten kirjoitusta ei ole tarkoitettu.

Toimin eri lailla myös Tubessa

Myös Tuben suhteen olen nykyisin aika-ajoin tahallisen leväperäinen. Teoriassa tiedän, mitä asioita täytyy videon julkaisuprosessissa hoitaa ja miten, jotta saa videon leviämään. Ja jos pohdit oman sisältösi leviämisen haasteita Tubessa, ota nämä asiat vakavasti, niitä ei ole syytä ylenkatsoa.

Huomaan erilaisten Tuben tekemistä opastavien videoiden faktojen totuudenmukaisuuden todella kirkkaasti omissa videoissani: teknisillä jutuilla on algorytmille eeppinen merkitys. En siis enää Tubenkaan puolella tee maksimisuoritusta, jotta jokaista videotani katsottaisiin mahdollisimman paljon. Jos nyt pohdit, mitä tällä teknisellä jargonilla esimerkiksi tarkoitan, niin yksinkertaisena esimerkkinä voin antaa ihmiskasvojen käytön videon pikkukuvassa.

Jos haluat minkään sisältösi leviävän, pitää kannessa olla ihmiskasvot ja niillä jokin tekoälyn helposti ymmärtävä ilme. Raflaavinkaan otsikko tai timanttisinkaan sisältö ei ole yhtä mielenkiintoista, jos kannesta puuttuvat kasvot. Tube tarjoaa kasvottomia videoita katsottavaksi merkittävästi harvemmin ja niitä myös klikataan auki todella paljon vähemmän. Ero on hurja, usko pois.

Kuvan lisäksi otsikko on tärkeä. Erilaisia klikkiotsikoita mainostetaan sekä kirjoittamisen että videoiden tekemisessä yhtenä tärkeänä mahdollisuutena kerätä yleisöä. Pidän kunnia-asianani, etten tällaisia otsikoita harrasta ja olen jopa opiskellut asiaa käänteisessä mielessä: miten poistan otsikoistani kaikki klikkimaailmaan viittaavat elementit.

Haluanko lisänäkyvyyttä?

Saan säännöllisen epäsäännölliseesti sähköpostia printtimediasta: antaisinko haastattelun? Aiheet ovat olleet moninaisia, usein tietenkin keskiössä on firettäminen, sijoittaminen ja elämänmuutos, jota yleisesti kutsutaan hypyksi pois oravanpyörästä, vaikka tuota ilmaisua inhoankin. En ole ollut osa minkäänlaista oravanpyörää, mutta tuon ilmaisun sävyjen ja semantiikan pohtiminen on toisen kirjoituksen aihe.

Minulta on myös pyydetty haastattelua siitä, miten voisi elää huolettomammin ja ilman stressiä, mikä oli kieltämättä aika hassu lähtökohta. Yleensä sanon toimittajille aina ei. Kiitän huomiosta, sillä kieltämättä se imartelee, turha sitä on kieltää. Kahdesti olen tehnyt poikkeuksen. Annoin erään aikakauslehden verkkolehteen haastattelun hotellisiivoajana toimimisesta ja Nordnetin Minä sijoitan- sarjassa olin myös mukana blogitekstillä.

Silti, taas tällä viikolla sanoin ei. Tämän viikon pyyntö oli kieltämättä tähänastisen taipaleeni imartelevin, mutta sekin sai jäädä väliin. Miksi? Mikä järki on kirjoittaa näppäimistö sauhuten ja tehdä sylki lentäen videoita ja sitten itse sabotoida monella rintamalla omaa näkyvyyttään?

Miksi kirjoitan ja tubetan?

Olen määritellyt tekemiselleni kolme tavoitetta: rahaujouden hälventäminen, rahataitojen kehittäminen ja kohtuullisen ja vaatimattoman elämän puolesta puhuminen. Lisäksi haluan yllyttää tekemään omannäköisiä ratkaisua sosiaalisista paineista ja normeista huolimatta.

Ja jos ihan sinne kirjoittamisen alku-alkumetreille mennään, niin muistan tuolloin myös ajatelleeni, että haluan tehdä raharatkaisuistani näkyviä, ettei kukaan pois töistä jäädessäni luulisi, että elän puolisoni rahoilla tai välttelen työkykyisenä velvollisuuksiani tulonsiirtojen varassa.

Ajattelin tuolloin viisi vuotta sitten, että blogi tulee joskus olemaan todisteeni kunnollisuudestani, niin tyhmältä kuin tuo perustelu nyt tuntuukin. Toisten mielipiteillä ja olettamuksilla ei saa olla minkäänlaista painoarvoa, kunhan ketään ei omilla ratkaisuillaan vahingoita.

Olen tehnyt lähes koko työurani hoitotyössä ja erityisesti olen pitänyt tärkeänä, että olen toiminut marginaaleissa. Asiakaskaskuntani on aina ollut yhteiskunnan syystä tai toisesta ylenkatsomia ihmisiä narkomaaneista vankeihin tai kroonistuneesti psyykkisesti sairaisiin.

En ole ollut pelastamassa ketään, en todellakaan. Mutta olen kokenut vahvaa merkityksellisyyden tunnetta siitä, että olen ollut tuottamassa laadukkaita palveluita ja inhimillistä kohtaamista haasteellisissa ympäristöissä. Nyt merkityksellisyyden tunteeni tulee somen tekemisestä.

Haluan pysyä erossa

Olen halunnut koko ajan pitää erittäin kirkkaasti mielessäni sen, ettei mikään ratkaisu ole kiinni rahassa. Eli en halua, että toimeentuloni tai tulevaisuuteni on sidoksissa siihen, että kirjoitan tai teen videoita. Minulle ajatus siitä, että voin milloin tahansa painaa deleteä ja poistua verkosta on olennainen osa vapautta, jollaista olen halunnut eri elämänalueilla tehdyillä päätöksillä rakentaa.

Lisäksi täytyy pitää mielessä myös se, että perinteinen media on yritystoimintaa, jonka liikevoitto syntyy myydyistä tarinoista. Niiden keskushenkilö saa palkakseen huomiota ja näkyvyyttä joko henkilöbrändilleen tai toiminnalleen, mutta välitön kassavirta valuu mediatalolle.

Artikkelin aiheena olet toisten ihmisten kauppatavaraa. Tätä näkökulmaa ei mielestäni ole todellakaan syytä unohtaa: on tärkeää miettiä, ketä haluan tarinallani taloudellisesti hyödyttää, jos ja kun olen päättänyt, etten siitä itse tienestejä halua.

Tilanne olisi aivan toinen, jos haluaisin somen tekemisestäni taloudellista hyötyä. Tuolloin näkyvyys perinteisessä mediassa olisi paljon toivottua ilmaista mainosta ja lehtijutuissa olisi moleminpuolinen hyöty.

Mikä olisi hienointa mitä voisi tapahtua?

Ilmiöt, vaiheet ja kriisit vaihtuvat, mutta niille on yhteistä se, että jokainen vaihe nostaa esiin omat profeettansa. Suomi on niin pieni maa, että niin hyvässä, pahassa kuin erikoisessakin tietyt henkilöt antavat aina kasvonsa lehtijutuille, aamutelkkarille, podcasteille ja radiohaastatteluille.

Jos kerran haluan edistää taloudellista hyvinvointia ja kehittää rahataitoja, eikö olisikin mahtavaa, jos kulkisin studiosta ja parrasvaloista aina vain seuraaviin ja saisin selittää budjettiexceleitäni yhä laajenevalle yleisölle? Enkö minä sitä halua? Tämä on tosi mielenkiintoinen kysymys ja asia on pyörinyt mielessäni viime päivät.

Mikä olisi hienointa, mitä minulle näkyvyyden saralla voisi tapahtua ja jos en halua näkyvyyttä, miten selitän itselleni sen, että minua kuitenkin harmittaa, jos lukija- tai katsojamäärät isosti tippuvat. Mikä järki ja logiikka omassa toiminnassani on, vai puuttuuko se kokonaan?

Nyt kun asiaa on jo tuhat sanaa pyöritelty, on aika kiteyttää:

Joutilaan mediastrategia

1.     Mikä on tärkeintä?

Karu vastaus siihen, mikä minulle on median ja näkyvyyden osalta tärkeintä, iskee kesken tämän tekstin kirjoittamisen ja pohdin, voinko edes sitä kirjoittaa näkyviin. Hämmentävä, mutta samalla erittäin kirkas havaintoni on, että tärkeintä olen minä itse. Oma hyvinvointini, mielenrauhani ja tasapainoni.

Jos olisi totta, että toimintani tavoite on hälventää rahaujoutta, lisätä taloudellista hyvinvointia ja puolustaa kohtuullista elämää, tekisin tietenkin kaiken mahdollisen, jotta agendani saisi maksimaalisesti näkyvyyttä.

Ei, tärkeintä ei ole saada koko Suomea budjetoimaan. Minulle on tärkeintä, että koen somen tekemisestäni merkityksellisyyden tunnetta. Se tulee ihan vaan siitä, että kirjoitan ja videoin. Se tulee yksittäisistä viesteistä ja sähköposteista, erilaisista kiitoksista ja omien tarinoiden jakamisista, joita saan vastaanottaa. Vastaan ihan jokaiseen postiin ja pidän tärkeänä kommenttikentissä tapahtuvaa kohtaamista ja vuorovaikutusta.

Olen kohtuuden suuri ystävä ja sen ymmärtäminen, että minulla on jo tarpeeksi kaikkea, on ollut suurin onnellisuuteen johtanut oivallus elämässäni. Minulla on jo tarpeeksi tavaraa, vaatteita, omaisuutta, sijoituksia ja tuloja. JA: minulla on jo tarpeeksi huomiota, tämä riittää.

2.     Vatulointi vie kaistaa

Tietenkin on imartelevaa saada haastattelukutsu, en sitä kiistä. Mutta ihan jokainen mediahuomiota joskus saanut neuvoo varmasti saman asian: kaikkeen ei kenenkään pidä suostua. Enkä halua jatkossa enää pohtia, millaisia rajoja vedän.

Tämä on samanlainen päätös kuin ratkaisu keskittyä indeksirahastoihin: en halua analysoida, selvitellä ja pohtia. Haluan tehdä yksinkertaiset selkeät päätökset ja panostaa aikani toisaalle.

Niinpä jatkan nyt selkeämmällä päätöksellä jo aiemmin haparoiden valitsemallani tiellä. Vastaan jatkossa suoraan epäröimättä kiitos mutta ei kiitos. Haluan näkyvyyden vain omilla ehdoillani ja omilla kanavillani.

3.     Tehdään yksi poikkeus

Vaikka tällä kirjoituksella hahmotan omat rajani siten, että pysyn pois perinteisestä mediasta, määritän strategiaani myös yhden poikkeuksen: podcastit. Niitä on tietenkin hyviä ja huonoja.

On niitä, joissa haastattelija ei anna vieraalleen tilaa. On niitä, joissa kotiläksyt on jäänyt tekemättä ja on kiusallista seurata haastattelua, jossa podcastin emäntä tai isäntä paljastaa tietämättömyytensä vieraansa asioihin, jotka kuuntelija saattaa hyvinkin perusteellisesti tietää vieraan omaa sisältöä seurattuaan.

Ja sitten on mahtavia keskusteluita, joissa isännät ja emännät saavat vieraasta esiin uusia näkökulmia, jotka hyödyttävät kaikkia. Olen itse podcastien suurkuluttaja, sillä pidän pitkistä keskusteluista, joissa median formaatti ei rajoita sitä, montako kysymystä ehditään ennen seuraavaa vierasta tai mainoskatkoa kysyä. Podcasteissa jätän oven raolleen tässä tietoisesti hyviä ja huonoja vaihtoehtoja määrittelemättä.

Ymmärrän tietenkin myös sen, että omaan tavoitteeseen pääseminen tarkoittaa yleensä etenemistä askel kerrallaan ja jos haluaa podcastvieraaksi, saattaa joutua ensin suostumaan lehtihaastatteluun. Mutta näin asiat joka tapauksessa määrittelen: kaikki (=hyvä podcast) tai ei mitään 😊

**********

Olen 51-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.