Kirjoitus sisältää mainoslinkin. Tunnistat sen *- merkistä

Tosi, siis ihan tosi tosi moni haaveilee sellaisesta elämästä, jota itse tällä hetkellä elän. Tosi, siis ihan tosi tosi moni pitää valintojani tyhminä, pähkähulluina ja oudoksuttavina. Sanalla sanoen elän erikoista elämää, joka herättää sivullisissa paljon tunteita, ajatuksia ja sanottavaa.

Tänään kurkataan kulissien taakse: onko vapaan harhailijan elämä niin mahtavaa, että siitä kannattaa unelmoida, vai onko sittenkin kyseessä väkisin ylläpidetty somepreesens, jolle ei ole todellisuuspohjaa?

Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, mitkä asiat koskettavat milläkin tavalla. Yksi triggeröityy vahvasti jostain, joka on toiselle jotain niin ohimenevää, ettei tilanne jätä minkäänlaista muistijälkeä. Koemme asiat aina tukeutuen taustaamme, vireystilaamme ja odotuksiimme, vain muutaman olennaisen asian mainitakseni.

Vapaan harhailijan elämä ei lopulta ole yhtään sen auvoisampaa, kuin minkäänlainen muukaan arki, niin kai se on. Ja toisaalta katson, että elän niin pökerryttävän etuoikeutettua elämänvaihetta, että käsivarressa saattaa olla mustelma: niin usein pitää itseään nipistää. Kyllä, hereillä ollaan.

Kumpikin näistä ajatuksista on yhtä aikaa totta: vitutuksen määrä on elämäntyylistä riippumatta vakio. Ja toisaalta olen todellinen onnen tyttö, muistan olla kaikesta kokemastani erityisen kiitollinen. Arkista, tavallista ja sitten kuitenkin ihan huikeaa samaan aikaan. Hassua, eikö?

Paskoja pomoja on aina

Kausityöt Lapissa ovat monen haave. Tässä yksi kokemukseni. Eräässä taannoisessa työryhmässäni oli niin sysisurkea esihenkilö, ettei hänellä ollut kenenkään alaisensa luottamusta tai kunnioitusta. Hän oli tuhonnut oman asemansa mikromanageroinnilla ja rintamakarkuruudella sekä ihan puhtaasti sopimattomalla käytöksellä. Hän oli erittäin huonotuulinen eikä kenellekään ollut salaisuus, ettei hän viihtynyt työssään.

En osaa ohittaa huonoa johtajuutta, vaikka pitäisi. Hyvä, jos sinulla sellainen stressinsietotaito on, minulta se ihan varmasti pysyvästi ja parantumattomasti puuttuu. Onneksi en ollut yksin. Ja onneksi teimme töitä seitsemänä päivänä viikossa. Viikonloput olivat tiimimme parasta laiffia, jolloin työryhmässä oli vapautunut tunnelma, tauoilla nauru raikasi ja työt saatiin tehokkaasti tehtyä hyvässä hengessä. Arkena palattiin taas sitten ihan toiseen tunnelmaan.

Tuo työjakso tuntui välillä ihan ylitsepääsemättömän raskaalta, niin vaikea minun oli sietää esihenkilöni johtamistapaa. Päivät ja työviikot tuntuivat loppumattomilta, kun odotin tuon jakson päätöstä. Ja toisaalta, minulla ei ole vuosiin, vuosiin ollut niin hauskoja työvuoroja, kuin minulla tuona keväänä oli.

Nauroimme, pelleilimme, tilitimme ja puhuimme vuorot läpensä. Paitsi että minulla oli poskettoman hauskaa, uskon saaneeni tuolta työjaksolta elinikäisen ystävän. Tai itse asiassa kaksi. Löysin lähelleni ihan poikkeuksellisen lämpimiä ja aitoja naisia, joita ihailen vilpittömästi. Olinpa onnen tyttö.

Ojasta allikkoon

Tuo työpaikka jäi taakseni, en halunnut enää siellä jatkaa. Ei mennyt montaakaan työjaksoa, kun sain jälleen osakseni jäätävän huonoa ja epäreilua johtamista. Minulle annetut suulliset puheet petettiin perusteellisesti. Mitään laitonta ei tapahtunut, mutta minua kohdeltiin todella epäreilusti. Jos asia kiinnostelee enemmän, kerron yksityiskohtia tällä tubevideolla. Olin pettynyt, loukkaantunut ja turhautunut.

Ja tuosta umpikujalta tuntuneesta tilanteesta poiki se, että sain kaksi paremmin palkattua työpaikkaa hyvinkin pienellä varoitusajalla. Ansiotasoni nousi montakymmentä prosenttia ja sain jalkani oven väliin tosi mukavaan organisaatioon. Sain kivan ja reilun pomon sekä mukavat ja joustavat työt.

Jos en olisi kokenut tuota suolia vääntänyttä pettymystä, en olisi saanut järjestettyä Lapin kauden 24-25 työarkeani siten, että tienasin niin paljon, että uskaltauduin hakemaan koko toimintavuoden mittaista vapaaehtoisjaksoa Merimieskirkolta. Nuo kausitienestit olivat puhtaasti se tukijalka, joiden varassa uskalsin alkaa suunnitella elämäni pisintä palkatonta jaksoa. Pettymykseni siis kuljetti minut kymmeneksi kuukaudeksi Eurooppaan.

Tätä kirjoitusta viimeistelen merelle tuijotellen, yksillä monista viikonloppureissuistani ympäri keskistä Eurooppaa. Pitäisiköhän taas varmuuden vuoksi nipistää? Lämmin kiitos sinulle tuolloinen esihenkilöni, pettämällä minut surkeasti sain kaiken tämän.

Välillä veri ei kierrä

Menneellä viikolla minua on harmittanut vietävästi. Tai oikeastaan mielipaha on lähtenyt kasautumaan pikkuhiljaa, kuten yleensä tapahtuu. Olo tuntui välillä jo niin kurjalta, että olin valmis pakkaamaan kimpsuni ja kampsuni ja lähtemään takaisin Suomeen. En jaksa enää, olen antanut tällä seikkailullani jo kaiken mitä minusta on annettavaa ja nyt on aika palata murulaisen kainaloon akkuja lataamaan ja ottamaan uutta vauhtia.

Ensimmäistä kertaa blogini lähes viisivuotisessa historiassa en saanut edes teksiä aikaiseksi, niin solmussa oman harmitukseni kanssa olin. Pelastukseksi saapui jälleen samat vanhat tutut asiat: nurkan takaa ilmestyneet uudet mahdollisuudet ja mahtavat uudet ihmiset.

Tältäkin seikkailulta olen saanut lähelleni uuden viisaan ja voimakkaan naisen, jonka kyljessä on turvallista porskuttaa eteenpäin, kun vituttaa niin, ettei veri kierrä. Asioiden purkaminen, palastelu ja jakaminen tekee ihmeitä ja ryppy kulmien välissä loivenee.

Ja mikä parasta, ketutus sai minut taas etsimään uusia mahdollisuuksia. Päätin vihdoin aktivoitua pitkän ja harmaan talven jälkeen ja alkaa hoitaa itseäni matkustamalla, nyt kun siihen on kerrankin tilaisuus. Olen hionut budjettimatkailun taitojani entisestään ja aion viettää joka ikisen mahdollisen vapaahetken tutkaillen lähikaupunkeja erilaisin budjettireissuin.

Onneksi harmitti, muuten kutoisin tälläkin hetkellä villapaitaa omassa huoneessani Merimieskirkolla sen sijaan, että siemailen olutta Haagin rantabulevaardilla. Voi minua poloista.

Mikään ei ole aina kivaa

Ajatus, että jollain elämänmuutoksella oma arki muuttuisi onnellisemmaksi, on itsepetosta. Elää millaisissa olosuhteissa hyvänsä, arkeen mahtuu kurjia ihmisiä, pettymyksiä, turhautumista ja ihan muuten vaan raskaita ja harmita aikoja. Firettäjän kuvitelmat siitä, että elämä on sitten joskus taloudellisessa riippumattomuudessa jotenkin erityisen mahtavaa, ovat täyttä kukkua.

Silti, olen mielestäni tässä elämässä todellinen onnen tyttö. Mutta tässä onkin se vitsi: olen ollut mielestäni onnen tyttö koko elämäni. Olen tällä viikolla kuunnellut Johanna Huhtamäen ja Vappu Pimiän kirjaa *Valon antajat. Kirja on sekoitelma yliopistotutkijan kokoamia mielenkiintoisia tutkimustuloksia liittyen onnellisuuteen, elämänasenteeseen, omissa tavoitteissa etenemiseen ja pitkään ikään sekä hyvinvointiin.

Ja se on myös mediapersoonan hyväntahtoista huttua, joka välillä suorastaan kauhistuttaa. Silti, kun olen lopettanut kirjan kuuntelemisen, aloitan sen uudelleen alusta. Yksi kirjan myötä uudelleen mieleen noussut mielenkiintoinen tutkimustulos liittyy käsitteeseen nimeltä hedonistinen juoksumatto.

Asia ei ole mututuntuman self helppiä, vaan ihan ihka oikeaa tutkimustietoa. Meillä kaikilla on olemassa oma, yksilöllinen onnellisuuden tasomme, jonne me uskomattoman pian palaudumme, tapahtui meille sitten jotain erityisen hyvää tai erityisen huonoa. Käsitteen perustutkimus on tehty henkilöillä, jotka vammautuivat onnettomuudessa vakavasti tai jotka voittivat lotossa.

Kumpikin tutkimusryhmä palautui alkushokin jälkeen takaisin olemaan juuri niin onnellisia tai onnettomia, kuin he olivat olleet ennen ulkoapäin katsoen dramaattista muutosta, jonka voisi olettaa muuttavan pysyvästi sitä, kuinka me elämämme koemme.

Elämäsi ei muutu yhtään mihinkään

Vaikka saavuttaisit pitkään haaveilemasi taloudellisen riippumattomuuden ja uskaltautuisit hyppäämään pois oravanpyörästä tai jos vihdoin uskallat irtisanoutua ja muuttaa työarkeasi kevyeen suuntaan, mikään ei muutu. Sinä olet yhä edelleen se sama vanha sinä ja koet jatkossakin asiat samassa sävyssä kuin aiemmin. Lasisi on puoli täysi tai puoli tyhjä, tulkinta on ihan pelkästään sinusta kiinni.

Haluaisinko mennä takaisin vakituisiin töihin missä toimeentuloni olisi taattu, vuosilomat rullaisivat pommin varmuudella ja pääsisin nauttimaan laadukkaasta työterveyshuollosta? Voisin suunnitella posheja matkoja paksumman lompakon turvin ja aika-ajoin ottaa töissä vähän kevyemminkin jatkuvan fyysisen ponnistelun sijaan? Nounounounou.

Monta asiaa ja väittämää on samaan aikaan totta. Ihan jokaiseen elämäntyyliin ja -tapaan kuuluu tietty määrä kuraa, sitä ei voi välttää. Et siis pysty muuttamaan elämääsi paremmaksi muuttamalla elämääsi. Jos haluat muuttaa elämääsi paremmaksi, sinun pitää muuttaa itseäsi, ja sepä vasta vaikeaa onkin.

Millä tavalla itse olen muuttunut

Tunnustetaan ensin: en ole muuttunut pätkääkään siinä mielessä, että olen edelleen vakavasti allerginen kypsymättömyydelle, itsekyydelle ja oman kilven kiillotukselle. En tule koskaan pääsemään tästä asiasta yli. Hermostun ja tuskastun yli äyräiden. Sen sijaan rohkeuteni on kasvanut, ja se tekee minusta onnellisemman.

Tai korjataan: en ole rohkea, olen pelkuri, mutta vaikka tietyt asiat triggeröivät minut sekunnissa, enkä osaa siitä opetella pois, olen oppinut toimimaan ujostelusta ja epäröinnistä huolimatta.

Elän mielestäni unelmieni elämää, koska määrittelen itseni edelleen onnen tytöksi, Universum on ollut minulle avokätinen. Se on muun muassa opettanut minua suurin pettymyksin, kärsimyksin ja nöyryttämälläkin, kiitos kaikesta siitä. Ja toisaalta elän unelmieni elämää, koska kehtaan. Vaikka ihan tosi tosi moni pitää valintojani tyhminä, pähkähulluina ja oudoksuttavina.

On pinnallista, painostavaa ja toksista ajatella, että elämässä suurin osa asioista on itsestä kiinni. Ja on suorastaan äklöttävää ajatella, että jokaisen vastoinkäymisen tai pettymyksen jälkeen siitä seuraa jotain hienoa tai kivaa, jota ei osannut itse etukäteen suunnitella. Nämä kaksi ajatusta ovat joka tapauksessa tämän viikon evääni, ne on Universum jälleen tuonut eteeni. Minulle nämä kliseet ovat jälleen tällä viikolla totisinta totta.

**********

Olen 51-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.