Somesta se taas lähti. Selailin muina muikkeleina Instaa, kun syötteeseeni ilmestyi pyytämättä ja yllättäen kela, joka olikin itseasiassa työpaikkailmoitus. Elettiin joulukuun alkupuolta. Pieneen, perinteisellä käsityöalalla toimivaan yritykseen, jonka tarinaa olen seurannut somessa jo monta vuotta, haettiin uutta työntekijää. Minussa jysähti.

Samanlaisen oivalluksen koin aikanaan reilut neljä vuotta sitten, kun syksyllä 2022 somea selaillessani hoksasin työpaikkailmoituksen, jossa haettiin työntekijöitä Lapin talvikauteen. Tiesin heti, että tuo on minua varten ja loppu on historiaa.

Kolme kausityötalvea myöhemmin olen pahasti koukussa ja vaikka tänä talvena olenkin Lapin sijaan Euroopassa, ovat suunnitelmat seuraavalle kaudelle jo työn alla, sillä selväähän se on: pohjoiseen on päästävä.

Paitsi että kuukausi sitten minulta meni pakka pahasti sekaisin, sillä tiesin, että tuota ilmoitettua työpaikkaa minun on ehdottomasti haettava ja haluan sen hinnalla millä hyvänsä.

Mikään ei ole niin kuin pitäisi

Lähtökohtaisesti tässä prosessissa on sekä minun että mahdollisen työnantajani näkökulmasta kaikki pielessä. Siis _kaik-ki_.

1. Työn vakituisuus. Olen iloinnut niin valtavasti tästä vapaan harhailijan arjestani, että välillä pitää nipistää itseään. Onko tosiaan mahdollista, että tällä tavalla voi oikeasti elää. Tykkään kausitöistä ja rakastan kaikkea, mitä niiden välillä ehdin tehdä. Aloitan elämäntyylini kuvaamisen aina sillä, että olen luvannut itselleni, etten enää koskaan mene vakituisiin töihin. Ja nyt olen hakenut vakituista työpaikkaa.

2. Työn aloitusajankohta. Hain vakituista työpaikkaa, jossa hakuaika päättyi vuoden vaihteessa. Minä olen tukevasti Hollannissa ensi juhannukseen. Vaikka aloittamisajankohdasta ei ole ollut vielä mitään puhetta, en usko että joulukuussa haetaan henkilöä, joka pystyisi aloittamaan työssä lupsakasti kunnon kesälomien jälkeen seuraavana vuonna.

3. Työpaikan sijainti. Yritys, josta työpaikkaa hain, operoi pienellä paikkakunnalla satojen kilometrien päässä vakituisesta kotipaikastani Tampereesta, eli omistusasunnostani ja puolisoni vakituisesta pitkäaikaisesta työpaikasta.

4. Työkokemus ja -koulutus. Tarkemmin sanoen niiden puute. Minulla ei ole päivääkään työkokemusta alalta, jolla yhtiö operoi, eikä luonnollisestikaan minkäänlaista alaa liippaavaakaan koulutusta. Harrastusten muodossa olen luonnollisesti vahvasti nojallaan yrityksen toimialaan, mutta muutoin olen 51-vuotias märkäkorva, jolla ei ole tarjota mitään muuta kuin intoa, likinäköiset silmät, jo hidastunut oppimiskyky ja vaihtelevasti työhaluja.

Hyvä Anu, onnea matkaan!

En saanut työpaikkailmoitukselta rauhaa, se kummitteli mielessäni riivauksen lailla noin viikon verran. Sitten päätin, että jos joku asia saa minut näin pauloihinsa, työpaikkaa on pakko hakea. Kirjoittelinhan samaan aikaan blogiin siitä, että en välttämättä tällä hetkellä tiedä mihin suuntaan olen elämässäni menossa, mutta odottelen Universumilta ohjeita, mihin suuntaan lähteä.

En saanut lainkaan sitä mitä halusin, mutta ohjeistuksen voimakkuus ei jättänyt toivomisen varaa: tännepäin!

Miten saan itseni myytyä?

Anteeksi nyt kaikki ikätoverini, mutta en juurikaan arvosta viisikymppisiä naisia enkä olisi kovin halukas itsekään ottamaan heitä töihin. Meissä viisikymppisissä naisissa on muutama vika: elämäntavat alkavat näkyä ja tuntua: niskassa on kulumaa, selkävaivat lisääntyvät, kilpirauhaslääkitys ei taaskaan ole kohdallaan eikä untakaan ole tullut jälleen viikkoon.

Lisäksi elämä on jo ehtinyt jättää meihin jälkensä. Me olemme kaikki saaneet osaksemme pettymyksiä, ohittamisia, epäonnistumisia, epäoikeudenmukaisuutta ja erilaisia muita vastoinkäymisiä. Toiset selviävät niistä, jotkut meistä vahvistuvat. Ja toiset eivät tee kumpaakaan. Kuorma nousee pintaan katkeruutena ja negatiivisuutena, jota on välillä hankala kestää.

Toisaalta: mikään ei ole luotettavampi ja kannattavampi työntekijä kuin viisikymppinen nainen. Lapset on tehty, ruuhkavuodet lusittu ja elämä on jo ehtinyt opettaa, ettei jokaista työpäivän vastoinkäymistä kannata jäädä harmittelemaan.

Jos olet instassa, ota seurantaan aivan mahdottoman tarkkanäköistä työelämähuumoria eri sukupolvien kustannuksella tekevä Nurse John. Rakastan hänen boomer- ja generation X – hahmojaan.

En todellakaan ole tähän tehtävään mitään kuuminta hottia. Miten ihmeessä saisin tehtyä itsestäni kiinnostavan??

Tubettaminen kannattaa aina!

Päädyin aika nopealla harkinnalla siihen, että minulla on tähän työpaikkaan vain yksi mahdollisuus: minun on tehtävä hakemus videon muodossa. Niinpä kampasin tukan ojennukseen, laitoin gimbaalin solukämppäni ikkunalaudalle ja juttelin talteen kolmen minuutin videon.

Olen ollut mukana muutamassa hakuprosessissa, jossa on edellytetty valmiiksi annettuihin kysymyksiin vastaamista työnantajan toimittaman linkin välityksellä. Nämä puolistrukturoidut videohaastattelut ovat tapahtuneet hakemuksen lähettämisen jälkeisenä välikarsintana ennen varsinaista työhaastattelua. Ihan upouutta tällainen toiminta ei siis minulle ollut.

Tiedän näistä videokysymyksiin vastaamisesta sen verran, että luonnollisuus on valttia, ei monta kertaa harjoitellut virheettömät vastaukset, jotka luetaan paperista. Pieni takeltelukin on parempi kuin se, että virheiden pelossa yliharjoittelee videoille jonkinlaisen esityksen, joka ei lopulta kerro itsestään mitään.

Ajattelen, että parhaita puoliani niin työelämässä kuin muutenkin, on eloisuus. Niinpä suunnittelin videota noin minuutin verran ja puhuin etukäteen määrittelemäni otsikot videolle kahdesti. Noudatin samaa kaavaa kuin mielestäni hyvissä paperisissa hakemuksissa on.

Kolmen minuutin tietoisku

Ajattelin, että videon pitää olla mutkaton, riittävän informatiivinen mutta lyhyt, jotta minulla on edes minkäänlaisia mahdollisuuksia.

1. Kerroin ensin mielikuvani heidän yrityksestään, miten olen seurannut heitä, mitä heidän työssään arvostan ja miksi haluan juuri heille töihin.

2. Kerroin itsestäni muutaman lauseen, mitä olen tehnyt työkseni viime aikoina ja millainen työhistoria minulla ylipäätään on sekä myös koulutustaustastani.

3. Kerroin millaisesta työstä ylipäätään tykkään, miten haluan tehdä töitä ja millaisessa työyhteisössä ja -tehtävissä viihdyn ja olen parhaimmillani.

4. Kerroin, että olen käytettävissä kesän 2026 loppupuolella ja koska minulla ei ole alalta minkäänlaista kokemusta tai koulutusta, olen valmis työskentelemään minimipalkalla.

5. Kerroin myös, että minua kiinnostavat kaikki pätkätyöt, määräaikaisuudet ja sekalaiset projektitkin, jos nyt en tähän kyseiseen, auki olevaan tehtävään tule valituksi.

6. Kerroin, että asuun itse asiassa satojen kilometrien päässä työpaikasta, mutta koska en ole kovin kranttu asumisolojen suhteen, uskon asian jotenkin järjestyvän.

Laadin vielä kylkeen päivitetyn ihan perinteisen cv:n, latasin videon verkkoon erilliselle anonyymille tubekanavalle yksityisesti katsottavaksi ja lähetin sähköpostilla linkin ja ansioluetteloni.

Tietenkin mokasin

Sain kiitosviestin, että hakemukseni on tullut perille, mutta hävettävää kyllä, olin tallentanut videolinkin väärässä muodossa, eikä hakemukseni auennut rekrytoijalle. Pyytelin asiaa vuolaasti anteeksi, päivitin videon ja lähetin likin uudestaan. Se siitä sitten, ajattelin. Piti tehdä vaikutus videohakemuksella ja sitten sössin sen. Yritinpähän sentään parhaani, ei tarvitse jäädä jossittelemaan.

Kunnes: tänään, ensimmäisenä arkipäivänä hakuajan päätyttyä saan sähköpostia: minut halutaan haastatella!! Käykö etätapaaminen vielä tällä viikolla. OMG OMG OMG.

Vastaan ja kiittelen vuolaasti. Kerron olevani juuri näillä näppäimillä lähdössä ulkomaanmatkalle, enkä ole aivan varma miten kohteessa toimii verkon kautta kuvayhteys ja miten monen tunnin aikaero on haastattelua varten huomioitava. He haluaisivat tavata illalla, minulle kyseessä olisi yöhaastattelu, jolloin olisin ehdottomasti huonoimmillani. Pyydän lisäaikaa.

Vielä lentokentällä ollessani saan sähköpostia, sovimme etähaastattelusta heti ulkomaanmatkani päätyttyä. Ja nyt istun täällä lentokoneessa lasittunein katsein ja pohdin, mitäköhän ihmettä minä nyt oikein haluaisin.

Kaikki on hyvää tai huonosti

Petyn ihan järjettömän paljon, jos en saa tuota työpaikkaa. Työssä yhdistyisi niin paljon sellaisia asioita, joita osaan, joista tykkään ja joiden parissa viihtyisin, niin uskon, erinomaisesti.

En rehellisesti olisi uskonut, että tällaisia työpaikkoja on edes olemassa, eli jos joku olisi pyytänyt minua keksimään unelmieni työpaikan, en olisi osannut kuvitella tällaista työtä. Ja nyt siis minulla on siihen haastattelu ensi viikolla. En. Voi. Käsittää.

Ja toisaalta olen kauhuissani, jos saan töitä. Tutkin äsken, miten tuolle paikkakunnalle pääsee Tampereelta kulkemaan. No ei todellakaan mitenkään. Minun pitäisi hankkia auto. No, toisaalta se ei ole ongelma, vaikka se ei ihanteellinen ratkaisu olekaan. Olen aina välillä pyöritellyt mielessäni erilaisia elämänvaiheita ja juttuja, joihin auto olisi välttämättömyys. Mitään en halua ostaa, mutta leasing-auto olisi minulle mieluinen ratkaisu.

Jaksaisinko sitten kuitenkaan kulkea kahden paikkakunnan väliä ja kuinka kauan? Paljonko asumiseen kuluisi toisella paikkakunnalla rahaa ja jääkö minulle mitään käteen, kun järjestän asumisen ja kulkemisen jotenkin?

Järki sanoo, ettei tässä ole järjen hiventäkään. Tunne sanoo, että olen rakastunut tähän ajatukseen korviani myöten.

Mitä minä nyt haluaisin eniten?

Juuri ennen lentokoneeseen astumista ehdin laittaa kaksi Whatsapp-viestiä: kerron puolisolle ja ystävälle, että minut on kutsuttu haastatteluun. Puoliso onnittelee omasta terminaalistaan, hänkin on lennolla tänään. Ystävänikin on mielissään, hän kehottaa miettimään millä ehdoilla työpaikan haluaisin. Niinpä. Ei hajuakaan.

Ehdoista olen viimeksi neuvotellut konkarihoitajana tai jo pitkään toimineena esihenkilönä. Tuolloin on helppo kertoa millä palkalla lähtee, mitä pitää tehtävänkuvassa tärkeänä ja minkälaisiin asioihin ei ole osana työnkuvaa tai työsuhdetta valmis. Nyt olen aivan tyhjän päällä.

Taloudellisesti minulla ei ole minkäänlaisia vaatimuksia. Rahalla ei tässä asiassa ole minkäänlaista merkitystä. Jos haluaisin tienata, hakisin lähihoitajan tehtäviä, jossa voi lisätöillä ja erilaisilla hälytysrahoilla tienata missä tahansa työyhteisössä reilusti, jos työhaluja on.

Toki oma taloudellinen tilanne antaa hyvän selustan. Käytännössä minulla on riittävä sijoitusomaisuus, minun ei enää ennen vanhuuseläkeikää tarvitse tehdä lainkaan töitä. Mutta jos menen töihin, en halua olla osa minkäänlaisia halpuutusmarkkinoita. Minulle riittää pieni palkka, mutta haluan oikean palkan.

Tämän työn minä haluan sen sisällön vuoksi. Työehtosopimusten minimipalkat ovat jossain kahden tuhannen euron kuukausipalkan korvissa, eli tuntipalkaksi muodostuu noin 12–13 euroa, kun ei mistään tettiläisestä ole kyse. Siinä on oma rajani.

Olenko valmis sitoutumaan?

Jos minulla tarjotaan vakituista työtä, haluanko sen? Ja jos en, niin mitä minä oikeastaan haluaisin? Täällä lentokoneen pimeässä kammiossa, jossa näkyy vain edessä istuvien viihdytysruutujen sekalainen meri, totean, että olisin valmis ottamaan vastaan myös vakituisen työn. Kuinka kauan haluaisin tehdä vakituista työtä? Ainakin muutaman vuoden.

Haluaisin ihan aikuisten oikeasti oppia sitä alaa ja niitä asioita, joiden parissa kyseinen yritys työskentelee, jolloin mikään muutaman kuukauden pituinen pesti ei ehtisi täyttää uteliaisuudenhaluani. Ja olen jo nyt myös ehtinyt reissata siten, etten kuolisi työsuhteen aikana kaukokaipuuseen, kyllähän sitä lomiakin on.

Vakituisessa työssä minulla olisi ihan aikuisten oikeasti mahdollisuus syventää osaamistani minulle mielenkiintoisessa työssä. Määräaikaisissa kausipesteissä oppisin toki niissäkin, mutta en yhtä paljon. Vastapainoksi säilyttäisin osan vapaudestani. Minulla ei ole aavistustakaan kumpaa asiaa nyt Universumille manifestoisin.

Käännettynä kysymys on helppo: olen valmis ottamaan vastaan työn, jota minulle tarjotaan, jos palkkaus on lain rajoissa ja henkilökemiat tuntuvat haastattelussa osuvan kohdilleen. Mutta jos minulta kysytään, haluanko vakityön vai kausityön, minun on pakko vastata rehellisesti, etten osaa vastata. Kummassakin on erinomaisia puolia, joita en osaa tässä vaiheessa laittaa paremmuusjärjestykseen.

Nyt odotetaan

Julkaisen tämän tekstin kurillakin ennen haastattelua. Sillä ei ole väliä, saanko tämän työpaikan vai en. Jos saan uuden työpaikan, mahtavaa! Saan uudenlaisia haasteita, joiden hienoutta en osannut kuvitella.

Jos en saa tätä työpaikkaa, mahtavaa! Tein parhaani, katsoin mihin se riitti ja jatkan tyytyväisenä vapaan harhailijan arkeani. Suunittelen reissujani ja jatkan seuraavasta Lapin kaudesta haaveilua. Opin itsestäni tässä hakuprosessissa uutta ja tietenkin myös Universum opetti itsestään jotain.

Itsestäni opin sen, etten olekaan niin kategorisen vastahakoinen pidemmälle mahdollisuudelle asettua aloilleni, kuin luulin. Never say never, todellakin. Universumista opin sen, että minun on turha kuvitella, että voisin pikkuruisessa päässäni jotenkin etukäteen hahmotella sen ratkaisujen kirjon, joka minulla elämässäni on. Lopulta osaan vain kurkkia avaimenreiästä.

Aina, siis todellakin aina, on olemassa mahdollisuuksia ja ratkaisuja, joita me emme osaa emmekä voi etukäteen kuvitella.

Keep you posted.

**********

Olen 51-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.