Kirjoitus sisältää mainoslinkin. Tunnistat sen *-merkistä.

Tänään on leppoisa aamu, menen vasta iltapäiväksi ”töihin”. Toimin vuosivapaaehtoisena, mutta selkeyden vuoksi puhumme kaikki työvuoroista. Koska minulla ei ole tällä hetkellä taloudellista pakkoa käydä töissä, toimin vastikkeetta organisaatiossa, jonka missio on mielestäni arvokas ja toiminta erittäin merkityksellistä.

Aamun vietin rauhassa, kahvittelin katsellen Rotterdamin keskustan hyörintää ikkunani alla. Kudoin, kuuntelin suosikkipodcastiani ja vielä ennen iltapäivän töitä ajattelin, että kirjoitan vähän, ensi viikon blogipostaus on vielä pullauttamatta. Koska unelmajutut ovat olleet viime viikkoina ajattelussani pinnalla, avasin vanhan, julkaisematta jääneen blogikirjoituksen syyskuulta 2021. Kyllä. YLI NELJÄN VUODEN TAKAA.

Muistan, etten tuolloin kehdannut julkaista kirjoitusta, vaikka sen sisältö oli minulle tärkeä. Ajattelin olevani tylsä tai nolo. Sittemmin olin unohtanut koko tekstin. Nyt sen on aika päästä päivänvaloon.

**************

2.9.2021

Unelmahommissa

Kuuntelen Satu Rämön ja Hanne Valtarin inspiroivaa kirjaa *Unelmahommissa. Kirja on opettanut minua tosi paljon omassa ajattelussa ja olen joutunut haastamaan itseäni yhä enemmän pohtimaan, mistä minä tässä elämässä eniten tykkään? Jos saisin tehdä ihan mitä vaan haluaisin kaiket päivät, niin mitä minä tekisin?

On vaarallisen helppoa paeta velvollisuuksien ja muttakun-ajattelun taakse. Voimme tehdä listauksia sitoumuksistamme ja asioista, jotka on ”vaan pakko tehdä”. Todella paljon vaikeampaa on heittäytyä ihan aidosti miettimään, mitä haluaa. Ja kyllä, tämä on todellakin mitä suurimmassa määrin first world-vaikeilua, joka pelkkänä mahdollisuuten kertoo, että minulla on kaikki hyvin. Jos on varaa piehtaroida itsensä kanssa, elämän peruspalikat ovat todellakin kunnossa.

Ja niinhän ne ovat: lapset ovat tukevasti omilla jaloillaan maailmassa, minulla on hyvä ja vahva parisuhde, omaan toistaiseksi hyvän terveyden, sosiaalinen verkostoni on vankka ja minulla on hyvä työpaikka.

Kaikki on kunnossa. Mutta mitä ihmettä minä ihan oikein todella haluaisin?

Päädyn listaamaan viisi asiaa, joita tekisin mieluiten kaikki päivät.

1. Haluaisin kirjoittaa. Mutta en mitä tahansa. haluan kirjoittaa pohtien ja analysoiden ja mieluiten tietenkin pelkästään omista ajatuksistani. En siis halua perehtyä tai tutkia tai esimerkiksi haastatella. Haluan ajatella ja kirjoittaa. En muuta.

2. Haluaisin laulaa. Rakastan kuoro- ja stemmalaulua ja voisin tehdä pelkästään sitä. Lapsuuden haaveeni oli päästä johonkin studioon tai stemmalaulajaksi, joka laulaa taustoja kenelle hyvänsä. En siis ole halunnut parrasvaloihin, vaan rauhassa laulaa ilman esillä oloa.

3. Tekisin käsitöitä. Neuloisin, ompelisin, ensi sijassa korjaisin asioita.

4. Omavaraistelisin.

5. Istuisin näteissä paikoissa ja ajattelisin. Yst. katso kohta yksi.

Saisiko näistä jostain leivän?

Vaikka rakastan kirjoittamista, vierastan elämää, jonka pääasiallinen sisältö olisi kirjoittaminen. Kirjoittaja myy aina jotain: tuotetta tai palvelua nettikirjoittamisen kautta, omaa asiantuntemustaan tai kirjoittajaosaamistaan artikkeleina tai lehtijuttuina tai sitten mielikuvituksensa tuotteita kaunokirjallisessa muodossa. Ei, en halua mitään näistä. Silti kirjoittaminen on minulle äärimmäisen voimaannuttavaa ja hyvinvointini yksi perusta.

Luen blogeja todella suurella mielenkiinnolla, mutta vain niiltä kirjoittajilta, jotka tekevät bloggausta siinä sivussa ja elävät tai tekevät jotain muuta ”ihan oikeasti”. Eli tykkään projekti- ja reissublogeista, jotka syntyvät varsinaisen tuotteen sivutyönä. Niin minäkin haluan. Haluan tehdä jotain muuta niin kiehtovaa, että siitä onnistuu pyöräyttämään blogitekstin, joka kiinnostaa muitakin. Ja anteeksi, ei blogitekstejä pyöräytetä. Tai jos sellaisen pyöräyttää, se on amatöörimäinen, kömpelö eikä rakenteeltaan kunnossa.

En ole niin taitava laulajakaan, että sillä eläisin. Mutta olen sellainen semihyvä kuorosopraano, jolle on aina käyttöä. Laulettavaa siis riittää ja erilaisia juttuja, jossa tiedän tuottavani muillekin iloa sillä että olen äänessä. Ja yhtä lailla kuin kirjoittaminen, laulaminenkin on äärimmäisen voimaannuttavaa ja hyvinvointini yksi perusta. Mutta euroakaan ei tästäkään ole saatavilla. Blaah.

No entäs ne käsityöt? Tässä voisi olla pienen tienaamisen mahdollisuus, mutta ei kuitenkaan siinä määrin, että tästä leivän saisi. Mutta tässä voisi olla merkittävä hyvän tekemisen mahdollisuus. Rakastan korjausompelua. Sitä, että saan risasta rakkaasta jälleen uutta ja käyttökelpoista. Pyörittelen mielessäni ajatusta siitä, että voisin tehdä hyväntekeväisyyttä korjaamalla.

Kasvatus tai keräilykään ei elätä

Omavaraistelun tarkoitus ei ole tienaaminen, vaan taloudellinen ja ekologinen elämäntapa. Viime viikolla puolukassa käydessäni mietin, olisinko valmis poimimaan myyntiin. Kellotin: puolukkalitran poimii kuudessa minuutissa. Eli tiliäkin voisi tehdä, vaikka siivoaminen toki vie myös aikaa ja varsinainen myyntityö.

Ei, en ole kiinnostunut toisille poimimisesta, en edes isommastakaan rahasta. Nautin siitä, että kerään omia talvivarastojani ja se riittää. Sitten hykertelen onnellisena ja olen tyytyväinen. Eli jo neljäs nautintoni osoittautuu toiminnoksi, joka ei generoi minulle tuloja.

Näteissä paikoissa istuminen ja ajatteleminen kietoutuu takaisin kirjoittamiseen. Voin istua ja siemailla kahvia ja katsella ihmisiä ihan ilman tietokonettakin, mutta sitten on kyllä jo tosi kiva päästä koneen ääreen naputtelemaan. Näteissä paikoissa istuminen liittyy jouten oloon, irrallisuuden tunteeseen ja velvollisuuksista ja odotuksista vapaaseen elämään. Tästäkään nautinnosta ei kyllä varsinaisesti tienaa.

Olen löytänyt asiat, joista tykkään eniten, mutta totean kaikki perattuani, etten millään pysty elämään millään näistä. Mitä ihmettä minä nyt teen?

Tämä ei sinänsä ole huono päätepiste. Hahmottaa itselleen ne rakkaimmat tekemiset kaikkien to-do-listojen ja työpaineiden, sekä itselle tehtyjen pitäisikylläharrastaaliikuntaa- velvoitteiden takaa. Pysähdyn nyt hetkeksi arjessani tähän. Herkuttelen minulle rakkaimmilla asioilla niin paljon kuin suinkin pystyn. Ne eivät lihota tai köydytä minua yhtään, päinvastoin.

Kokeile!

Lähde listailemaan mitä sinä tekisit kaiket päivät, jos saisit itse valita? Kysymys vaikuttaa lapsellisen yksinkertaiselta, mutta on lopulta aika vaikea ja siihen vastaaminen on paljastavaa paitsi muille, myös meille itsellemme. Vastaus on hyvin henkilökohtainen ja kertoo meistä paljon, ehkäpä myös asioita, joista emme itse vielä tienneet.

************

Vatsassa kääntyy

Jos oma teksti voi aiheuttaa fyysisiä tunteita, niin tämä teksti syyskuulta 2021 luettuna seuraavan kerran marraskuussa 2025 todellakin tuotti. Vatsani kääntyi hyvällä tavalla ylösalaisin.

Oh boy, olen todellakin irrallaan, jos tuon tekstin toiveista puhutaan. Olen toisessa maassa, itsekseni, asun ja elän omaa arkeni soluasunnossani ja vietän itsellistä arkeani kaukana kaikesta. Nautin siitä, ettei kukaan tarvitse minua ja velvollisuuksia on minimaalisesti.

Ja jotta olisin vielä irrallisempi, sovin juuri ensi kuulle kaksi työkeikkaa Brysseliin. Pääsen sielläkin asumaan Merimieskirkolle ja sijaistan heidän vuosivapaaehtoisten työryhmässään kaksi kiireistä viikonloppua. Myös vapaapäiviä ehdin viettää Belgiassa, siistiä!

Saan toimia merkityksellisessä organisaatiossa, jossa yksi itse itselleni järjestämä työtehtävä on korjausompelu. Olen saanut käsiini kaikenlaista ja nautin mahdottomasti siitä, että saan haastaa itseäni vähän jo kuluneen, mutta rakkaan tekstiilin tai vaatekappaleen äärellä: miten tästä saadaan vielä kestävää ja kulutettavaa?

Saan laulaa ja kirjoittaa

Eilen lainasin kollegalta punaiset korvikset kuoron joulukonserttia varten. Ohje on panna päälle mustaa ja punaista. Musta mekko minulla on, punaiset lainakorvikset saavat täydentää asua. Olen päässyt pitkästä aikaa laulamaan tavoitteellisesti ja suomalainen naiskuoro Taika on ollut Rotterdamin vuoteni todellinen löytö.

Syyskuussa 2021 minulla oli takanani noin 10 julkaistua blogikirjoitusta ja koko harrastukseni oli vasta aluillaan. Nyt, yli 200 kirjoitusta myöhemmin voin sanoa, että blogi on muodostunut minulle todella tärkeäksi kanavaksi kirjoittaa ja sen perusteella, kuinka paljon saan viestejä ja sähköposteja, kirjoittamiseni ei todellakaan ole ollut turhaa, se on auttanut paitsi minua, mutta myös muita.

Be careful what you wish for

Niinhän meitä varoitetaan. Asiat, joita toivot, voivat todellakin toteutua ja siksi kannattaa todellakin olla varuillaan. Mikä on mahdollistanut kaiken tämän? Sen, että reilut neljä vuotta myöhemmin elän monella tapaa juuri niin, kuin vuonna 2021 haaveilin?

Eka vastaukseni on sijoittaminen ja hyvät rahataidot. Ei tarvitse olla rikas, tarvitsee olla järjestelmällinen ja päämäärätietoinen. Kaikkea ei voi saada, mutta melkein mitä tahansa voi saada. Eli olin tällaista elämää tavoitellessani valmis esimerkiksi myymään asuntoni ja vaihtamaan sen kaukaisempaan ja pienempään kotiin, niin tärkeää irtain joutilaisuus minulle oli.

Ehkä toiseksi tärkeäksi tekijäksi muotoilen sen, että olen uskaltanut miettiä, mitä elämältä haluan. Eli palaan omiin ajatuksiini neljän vuoden taakse. On jäätävän helppo listailla omat velvollisuudet, taloudelliset sitoumukset ja muut hankaluudet. Ihminen on erittäin haavoittuva, kun ne kaikki jättää hetkeksi sivuun ja alkaa ilman mitään rajoitteita miettimään, millaisen elämän itselleen haluaisi, jos sen saisi itse kokonaan rakentaa?

Velvollisuuksien lisäksi meitä rajoittaa unelmoinnissa kehtaaminen. Eli meihin, niin uskallan monikkomuodossa yleistäen väittää, on käsittämättömän syvään rakennettu ajatuksia hyvästä elämästä, joita emme itsessämme tiedosta.

Ne liittyvät työelämään, velvollisuuksiin, urasuunnitelmiin tai vapaammassa elämässä ”suorittamiseen”, eli FIRE-arjen pitäisi täyttyä joko jostain spektaakkelimaisesta tai sitten ylevästä maailman pelastamisesta. Entä jos ei vaan halua tehdä mitään?

Nahan pitää olla paksu

Pitää uskaltaa katsoa itseään peiliin, kun aloittelee näitä unelmointihommia. Haaveemme kertovat meistä itsestämme paljon, niin itsellemme kuin ympäristöllekin. Alan itse olla jo suurimmalta osin niin vahvasti omien valintojeni takana, ettei kommentointi enää satuta, harmittaa vaan. Siltä ei nimittään voi välttyä.

Aina joku on alentuva, myrkyllinen, kateellinen, katkera tai pilkallinenkin. Reaktiot kertovat aina tietenkin vain reagoijasta ja ne on vaihtelevin menestyksin peitelty neuvoiksi, ohjeiksi, huumoriksi tai vastuun kantamiseksi, mitä milloinkin. En kuitenkaan halua marttyroida, ja ehkäpä meistä jokainen saa elämäntyylistään neuvoja, joita ei haluaisi ottaa vastaan, joten ehkä suljen suuni tältä osin. Mutta silti: kritiikkiin pitää varautua.

On ihan hullua ajatella, että tarkemmin ajatellen on todella paljon helpompi elää erilaisten velvoitteiden kanssa, jotka ovat suurimmalta osin rakennettu vain omassa päässä, kuin kertoa, että olen päättänyt elää mahdollisimman irti velvoitteista.

Miksi meidän on helpompi sanoa, että elämämme on todella raskasta ja kuormittavaa kuin kertoa, että elämäni on helppoa ja kevyttä ja unelmieni täyttymys?

Kevyestä ja kivasta elämästä kertominen tai edes sen tavoittelun sanallistaminen tuntuu suorastaan rintamakarkuruudelta. Tämä on merkillinen aivosolmu, jonka toivoisin jonkun osaavan minulle selittää.

Mitä seuraavaksi?

Minulla on kirjoituspöydälläni muistilappu, jossa on sekasotkuinen lista ranskalaisia viivoja. Ne ovat hahmotelmia asioista, joita haluaisin edistää tai joihin haluaisin ryhtyä. Juttuja jotka kiinnostavat, tai jotka olisivat hauskoja kokeilla. Niistä ensi viikolla. Nyt olen jo rohkeampi, lupaan ettei yksikään unelmointijuttu jää enää pöytälaatikkoon siksi, että se tuntuu liian nololta julkaistavaksi.

**********

Olen 51-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.

ps. viisastelen toistaiseksi viikoittain myös Tuben puolella. Juttuja on reissuvideoista sijoittamiseen ja säästämiseen.