Tänään huomauttelen nokkelasti, millaisia osaamispuutteita olen havainnut kanssafirettäjissäni. Samalla kun ylemmyydentuntoisesti kerron, mikä toisissa ihmisissä on vikana, lienee syytä muodostaa jokunen lause myös omista vajavuuksistani.

Olen täällä taloudellisesti vapaa(mma)ssa elämässä löytänyt itsestäni taitoja, joita en tiennyt omaavani ja toisaalta epäonnistunut surkeasti.

Alustaakseni vuodatukseni riittävän selkeästi kiteytän vielä, että väitän siis ensin, etteivät firettämisen tärkeimmät taidot liity mielestäni millään tavalla rahaan ja samalla totean, että olen tänä syksynä löytänyt omissa, firettämiseen olennaisesti liittyvissä rahataidoissani pahoja puutteita.

Taloudellisessa vapaudessa keskitytään ihan liikaa rahaan

Verkosta löytyy kasapäin blogeja ja sometilejä, joissa seurataan varallisuuden kehittymistä tavoitteellisesti säästäen ja sijoittaen. Jotta sitten joskus koittaisi se taloudellinen vapaus. Digimaailma on siis täynnä sijoittajien excelkurveja, omani mukaan lukien.

Ehkä ongelma on lukijan silmässä, mutta erityisesti viime aikoina silmiini on osunut merkittävä määrä keskusteluita, joissa osallistuja kertoo vuosia kestäneestä sijoitushistoriasta ja hulppeasta seitsemännumeroisesta salkusta.

Kysymyksiä on kaksi: onko pääomaa varmasti tarpeeksi ja jos jättäydyn pois töistä, mitä lopulta vapaudellani tekisin?

Omaksi hämmästyksekseni loppusanat ovat usein, että kyllä: työelämä väsyttää ja turhauttaakin, mutta ratkaisujen tekeminen epäilyttää. Niinpä väitänkin, että elämätaitojen pohtiminen on mielestäni harmillisen sivussa firetyskeskustelusta, vaikka sen pitäisi olla sen ytimessä.

Raha-asiat ovat lopulta todella yksinkertaisia

Moni sanoo, ettei suomalaisen palkansaajan ole mahdollista saada niin suurta osaa tuloistaan säästöön, että firettäminen olisi realistinen mahdollisuus. Silti blogi- ja somemaailma on täynnä esimerkkejä, joissa tietyillä perustavanlaatuisilla valinnoilla omaa säästöastetta voi pitää korkealla, vaikka oma ansiotaso olisi hyvinkin vaatimaton.

Säästäväisyys ei siis ole temppu eikä mikään. Tarvitaan raittiit ja liikunnalliset elämäntavat, autottomuus ja kohtuuhintainen asunto, hieman DIY-taitoja ja impulssikontrollia. Säästäväisen elämän ainekset on siis kohtuullisella harjoittelulla helppo raapia kasaan.

Eikä se sijoittaminenkaan hankalaa ole. Tavan kansalaisen lähes pomminvarma keino vaurastua on hakata rahaa indeksirahastoihin, joka onnistuu keneltä tahansa yläkouluikäiseltäkin, jos niikseen on.

Eikä tässä vielä kaikki: säästämisen ja sijoittamisen lisäksi kolmas firettäjän ihan mahtava mahdollisuus on matkasta nauttiminen. Firettämistä moititaan kaukalon laidalta yleensä argumentein, jotka liittyvät ajatteluun, että säästäväinen elämäntyyli vie elämästä ilon, onnen ja spontaaniuden. Firettäjä siis kärsii nykyhetkessä panostaen vain kaukana tulevaisuudessa siintävään onneen.

Toisin kuin helposti väitetään, firettäjällä on mahdollisuus nauttia säästäväisestä arjestaan todella paljon enemmän kuin henkilön, joka ajattelee erilaisten ostosten ja kuluttamisen olevan hyvän elämän perusta. Kun elämäniloa ei perusta rahalle, avautuu aivan toisenlainen onnellisuuden maailma, jossa on paljon parempi olla.

Mutta entä sitten kun..

Mitä pidemmälle omalla firettäjän matkallani etenen, sitä enemmän korostuu rohkeuden ja avoimuuden merkitys. Olen aloittanut aikanaan kirjoittamaan valinnoistani verkkoon, koska tällaiseen elämään ei ole manuaalia. Dokumentoin omaa oppimispäiväkirjaani, olkoon se sitten innostavaa luettavaa tai varoittava esimerkki, en vielä tiedä.

Minulla on pyörinyt jo vuoden verran kirjoitus pöydälläni liittyen mielestäni firettämisen tärkeimpään taitoon. Hyppääminen vakituisen palkkatyön tuollepuolen on ihan tavan kansalaiselle kohtuullisella säästöasteella mahdollinen, varsinkin ”die with zero”- ajatuksella, joka on mielestäni liian vähän erilaisissa laskelmissa esiin nostettu ratkaisu.

Se vaikea asia on uskaltaa hypätä. Vaatii rohkeutta päättää, että nyt rahaa on tarpeeksi. Vaatii ihan järkyttävästi rohkeutta viedä irtisanoutumislappu pomon pöydälle ja sanoa koko ympäröivälle yhteisölleen, että lopettaa työnteon. Nuo ratkaisut vaativat todella kovaa sosiaalista pokkaa ja tästä syystä ajattelen, että moni jatkaa työelämässä aivan liian pitkään tai jopa ihan turhaan viralliseen eläkeikään asti, sillä sosiaalisen normin rikkominen tuntuu liian suurelta haasteelta.

En uskalla sanoa varmaksi, olisinko itsekään lopulta uskaltanut tehdä lopullista loikkaa. Minä olin liikkuni vakaasti suunnitellut, mutta lopullisen sysäyksen antoi työelämän umpikuja, jossa oli todella hyvä tilaisuus nostaa kädet pystyyn ja aloittaa kauan odotettu uusi ajanjakso elämässä.

.. ja sitten ollaan vasta alussa

Tavoitteellisesti säästävä ja sijoittava henkilö ajattelee taloudellisia ratkaisujaan uskoakseni usein matkana, jonka päätepisteenä on taloudellisesti vapaampi elämä tai suorastaan taloudellinen riippumattomuus. Tämä ajatus on täysin nurinkurinen. Ei saavutettu fire-luku ole päämäärä, se on alku. Kun tilille ei enää mahdu rahaa ja taloudellinen vapaus näyttää lukujen valossa lähivuosien realistiselta vaihtoehdolta, mitä sitten tapahtuu?

Vastaukseni on: eipä juuri mitään. Suihkukoneen ei tarvitse seistä valmiina kiidättämään sinut palmun alle. Orkideapuutarhasi, perhosfarmisi tai maailmanparannusprojektisi ei tarvitse tähdittää tietäsi säkenöivään uuteen elämään. Ei fire-elämän pidä olla mitään mahtipontista, filmaattista, jännittävää tai raflaavaa. Fire-elämän sisällöksi riittää se, että tekee niitä asioita, joista tykkää. Jos tykkää ulkoilla, harrastaa liikuntaa ja sijoittaa, niin siitä sitten vaan: noihin asioihin onnistuu surutta käyttämään kaiken aikansa.

Olen kirjoittanut aiemminkin, ettei kannata ajatella, että työelämästä käsin tietäisi, millaista fire-elämää haluaisi elää. Kun työpaineet ja -rooli poistuvat, avautuu itsestä ihan uusia puolia, joista ei vielä tiedä mitään. Vähän ontuvasti rinnastaen emme tiedä millaisia vanhempia olemme, ennen kuin saamme perheenlisäystä.

Uskoakseni meistä aivan jokainen pystyy päätään puistellen kertomaan, millainen määrä pilvilinnoja on rapissut etukäteisajatuksista sen jälkeen, kun vanhemmuuden arki lopulta oikeasti koittaa. Ihan sama pätee firettämiseen. Etukäteen saattaa olla varma, mutta ihan aikuisten oikeasti ei voi lainkaan tietää, ja sen havaitsee vasta myöhemmin.

Kolme neuvoa hyppyä harkitsevalle

1) Älä ajattele, että fire-elämän pitää olla jotan super jännittävää. Tärkeintä on, että fire-elämäsi on sinun näköistäsi, aitoa ja mukavaa.

2) Älä ajattele, että tiedät, millaista fire-elämäsi tulee olemaan. Anna asioille aikaa, uusia ideoita ja kokeiltavia asioita avautuu kyllä.

3) Kokeile: ota virkavapaata, hae vuorotteluvapaa tai hae vaikkapa opintovapaa, joka työnantajan on itseasiassa lakisääteisesti pakko myöntää. Kerro ottavasi jotain ammattiisi liittyviä kursseja avoimesta yliopistosta, jotka saa kyllä tosi pienellä vaivalla suoritettua.

Meille on puolisoni kanssa käynyt kahdella tapaa: minä olen super onnellinen tehdessäni ”ei mitään” koska olen itsekseen viihtyvää sorttia ja tykkään puuhailla kaikenlaista. Puolisoni palasi 7kk virkavapaaltaan tyytyväisenä takaisin töihin, koska koki että työ haastaa ja antaa sellaista merkityksellisyyden tunnetta elämään, jota ilman hän ei halua olla, vaikka se taloudellisesti olisikin yksi mahdollinen ratkaisu.

Jotta hämmentäisin vielä lisää, korostan kuitenkin, ettet koskaan tule olemaan absoluuttisen varma ratkaisustasi. Vaikka kokeilet vapautta, vaikka lasket tuhat kertaa lukusi edestakaisin, elämästä ei koskaan tiedä. Jännä: eihän sijoittaminenkaan ole koskaan 100% varmaa. Laitamme rahat likoon ja toivomme parasta, luotamme itse määrittelemiimme todennäköisyyksiin.

Pitkäänkin sijoittamisen maailmassa epävarmuutta sietänyt ei hyppää FIREen, koska haluaa olla 100% varma. Eikä sellaista hetkeä tule koskaan. Pitää vaan valita, minkä määrän epävarmuutta sietää.

Ihminen katuu yleensä sitä mitä on jättänyt tekemättä, ei sitä mitä on tehnyt. Kaduttaako kuolinvuoteella se, että lähti ihanasta työpaikasta, jonka jälkeen tulikin kuitenkin erilaisia negatiivisia asioita vastaan. Vai kaduttaako se, ettei koskaan lähtenyt ja se toinen mahdollisuus jäi kokematta?

Omat mokat ja onnistumiset

Kerrotaan ensin, mitä olen huomannut osaavani FIRE-elämässä todella huonosti. Taloudellisesti vapaamman arjen voi tietenkin rakentaa todella monilla tavoin erilaisten tulovirtojen ja omaisuuserien varaan. Oma komboni on seuraava: VOISIN elää 100% palkkatyön ulkopuolella

• nostamalla AOT-osinkoja nettona noin 6000 €/v
• nostamalla OST – osinkoja nettona noin 2000 € /v
• realisoimalla rahastoja noin 5000 € nettona /v

Suorat osakeomistukset voin toivoakseni jättää perintönä kokonaisuudessaan lapsilleni. Rahastot sen sijaan voin tarvittaessa kuluttaa nollaan ennen eläkeikää. Minulle on kertynyt vanhuuseläkettä noin 1200 euroa kuukaudessa, jonka saisin sen pienuudesta johtuen lähes verottomana, eli pieni eläkkeeni osinkotuloilla vahvistettuna riittää loppuelämäkseni oivallisesti.

Minulla on aina käteisenä reilut puolen vuoden elämiseen tarvittavat rahat. Yksi hätävarakassani on kohtuullisen kokoinen metsäpalstani, jota en käytä laskelmissani millään muulla tavalla. Viime vuosina olen tarvinnut mukavaan ja laadukkaaseen elämään noin 13 000 euroa vuodessa.

Minä en osaa enkä halua realisoida

Oma taloudellista mielenrauhaani rajoittava havaintoni on, että minusta tuntuu todella epämukavalta realisoida rahastoja elämistä varten. Asia on hankala kahdella tapaa: 1) se on vaan yleisellä tasolla epämiellyttävää 2) huomaan käyttäväni suhteettoman paljon aikaa oikean ajoituksen pohtimiseen.

Tiesinkö tällaista ongelmaa olevan olemassa? En. Havaitsin sen olemassaolon, kun päätin että vuosi 2026 on ensimmäinen vuoteni, jolloin en mene lainkaan töihin. Nurinkurista on myös se, että alun perin tavoittelin elämää osinkotulojen ja keikkatöiden varassa. Koska olen viisastunut, olen siirtänyt sijoittamisen painoa suorista osakeomistuksista rahastoihin, joiden paino on salkussani ollut olematon.

Ikääkin jo kertyy ja rahastot ovat vähempiriskinen ratkaisu, vaikka korkoihin en vielä ole todellakaan valmis. Ja nyt kun siis hallitsen salkkuni riskejä paremmin, huomaan ylistressaavani siitä, että minun pitäisi luopua rahasto-omistuksistani saadakseni leipää pöytään.

Olin kuvitellut nostavani rahastoistani elämiseen tarvittavan summan säännöllisesti joka kuukausi ensi vuonna. Kunnes marraskuun alussa alkoivat unet käydä useampana peräkkäisenä yönä väliin miettiessäni realisointistrategiaani. Lopulta turhauduin ja painoin kyynärpäätä myöten myynti-nappia.

Voin rauhassa hengittää ensi kesään

Myin marraskuun alussa mielestäni ylikuumentuneen Hesulin herättämänä 100% Suomi-indeksistäni, joka oli säästössä elämistä varten vuodelle 2026. Myös toinen Jenkkirahastoni sai lähteä kokonaan. Suomi oli ehtinyt tuottaa +26% ja jenkit +16%. Olen tehnyt erilliseen vuoden 2026 salkkuun sijoituksia tipotellen helmikuusta 2024 alkaen elokuuhun 2025 asti.

Tililleni tupsahti reilut 5400 euroa, jotka jaoin tuttuun tapaan määräaikaisiksi sijoitustileiksi. Nyt saan itseltäni 900 euroa säännöllistä kuukausituloa tammi-kesäkuun ajan 2026. Korko on tietenkin olematon, 1,75 % mutta tämä raha on jo työnsä tehnyt ja nyt sen on aika tuottaa mielenrauhaa.

En vielä tiedä, miten haluan rahastojeni kanssa toimia jatkossa. En jaksa ainakaan kovin usein miettiä, mitä haluan myydä, eli ainakin kuukausittain tapahtuva realisointi on kokonaan poissa laskuista. Uskoakseni aion jatkossakin toimia puolivuosittain, katsotaan. Mutta rehellisyyden nimissä, en tykkää edes siitä. Minulla on aikaa ensi kesään asti miettiä, mikä olisi seuraava tapa, jota haluan kokeilla.

Tyhjyys on mahtava mahdollisuus

Sekä osake- että rahastosalkkuni voivat hyvin. Metsäni arvo on noussut viime vuosina niin paljon, että hirvittää. Lisäksi olen nyt ihannetilanteessani, eli suurin osa omaisuudestani on töissä, ja seinissä ja muussa kiinteässä omaisuudessa on tällä erää minimimäärä pääomaa. Taloudellisesti tilanteeni ei siis voisi olla parempi.

Sen sijaan ”bucket listani” on kokonaisuudessaan tyhjä. Listailin pari viikkoa sitten blogikirjoitukseen viime vuosina toteutuneita unelmiani ja lista tuntui itsestäkin pakahduttavalta. Nyt minulla ei ole aavistustakaan, mitä haluaisin seuraavaksi. Ja juuri tämä tilanne on aivan mahtava.

Tähän mennessä olen FIRE-elämässäni toteuttanut kahdenlaisia asioita: olen tavoitellut pitkäaikaisia, jopa vuosikymmeniä hautuneita asioita tai lähtenyt kohti juttuja, jotka löytäessäni intuitio on ollut kristallinkirkas: tätä minä haluan. Huomaan jälleen olleeni väärässä:

ajattelin, että FIRE-elämä on listaus toinen toisiaan hienompia reissuja, eksoottisia työkomennuksia tai uusia haasteita. Ei. Tyhjyys on tila ovat elämässä mahdollisuuksia, joita on tarjolla harvoin, joillekin ei koskaan.

Mitä saan itsessäni kohdata, kun kalenterissa ei ole mitään? Mitä minussa herää, alkaa, nousee tai aktivoituu? Tästä asiasta puhuminen on osin ongelmallista. Kun kerron, etten tiedä mitä haluaisin Hollannin vuoteni jälkeen tehdä, herää keskustelukumppanissa usein innokas life-coach. Ideoita, ehdotuksia ja sparrausta löytyy joka suuntaan.

Ehkä kanssakeskustelijaakin pelottaa, kuten minua aiemmin. Tyhjyys on elämässä jotain niin harvinaista, ettei sen edessä osata olla. Itse en nyt kuitenkaan halua yhtäkään ehdotusta siitä, mitä syksyllä olisi kivaa tai mielenkiintoista tehdä. Haluan pysähtyä. Haluan kokea, miltä se minusta tuntuu. Ja sitten olen rauhassa ja odotan. Universum järjestää kyllä jotain.

**********

Olen 51-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.

ps. kuvat ovat Rotterdamin Taidehallista