Tällä viikolla päässä on lyönyt tyhjää. Olen kirjoittanut blogia reilut neljä vuotta, eikä minun ole koskaan tarvinnut miettiä, mistä kirjoittaisi. Aiheita ja ajatuksia on koko ajan idealaatikossa enemmän kuin viikoittaista palstatilaa. Paitsi nyt. Samalla huomasin, että myös toisella saralla lyö tyhjää. Diagnostisoin tilanteeni: olen unelmakrapulassa.

Minulla on nyt takanani kolme vuotta vapaan harhailijan elämää. On ehtinyt tapahtua ihmisiän verran asioita. Oikeastaan ottaannuin tietoisemmin pohtimaan unelmia ja tavoitteita viisi vuotta sitten, syksyllä 2020. Nyt on aika pysähtyä.

Tämä blogikirjoitus on ensimmäinen osa kolmea kirjoitusta, loput kaksi julkaisen jossain kohtaa marraskuuta, kunhan asiat ehtivät hautua. Jotta minulle kirkastuisi, mitä seuraavaksi tulevaisuudeltani haluan, katselen nyt ensin huolella taaksepäin.

Kenenkään elämä ei ole pelkästään onnellista

En kirjoita keuliakseni. Viimeiseen viiteen vuoteeni mahtuu myös erittäin negatiivisia ja kuormittavia asioita. Kenenkään elämä ei ole pomppimista unelmahattaralta toiselle. Shittiä osuu siis meidän kaikkien tuulettimiin vuosien saatossa tasaantuva määrä, siihen emme juurikaan itse voi vaikuttaa.

Voimme vaikuttaa siihen, miten kohtaamme vastoinkäymiset ja erityisesti siihen, jäämmekö piehtaroimaan ja muistelemaan kärsimiämme vääryyksiä. Saamme pitkälti itse päättää, kauanko jokin negatiivinen asia vaikuttaa elämäämme sen tapahduttua. Ja tulevaisuudenkin suhteen meillä on avaimet itsellämme monessa suhteessa, halusimme sen myöntää tai ei.

Voimme vaikuttaa siihen, jäämmekö elämässämme jossittelemaan ja haikailemaan, vai tartummeko toimeen. Ei liene epäselvää, kumpi on ollut oma valintani. Olen edelleen lapsellisen iloinen ja ylpeä monesta viime vuosien jutusta, joita olen tehnyt, uskaltanut tai toteuttanut.

1.    Lähdin kausitöihin

Muistan kolmen syksyn takaiset ensimmäiset puheluni asiasta edelleen kristallin kirkkaasti. Tai jos mennään vielä vähän ajassa taaksepäin, niin muistan elävästi sen hetken, kun selailin puhelinta, eteeni ilmestyi Baronan kausityörekrytointi-ilmoitus ja päässäni syttyi lamppu: tätä minä haluan. Aloitin hakuprosessin ja luonnollisesti kirjoitin asiasta blogitekstin.

Mutta siis ne puhelut. Muistan innostukseni, jännitykseni ja sen kutkuttavan tunteen, jonka vallassa selitin tulevaisuudensuunnitelmiani, kun ne vasta olivat muotoutumassa. Muistan ihka ensimmäiset aamuni Särkijärven rannassa Muoniossa. Katselin matalalla roikkuvaa aurinkoa, kuuraisia varpuja ja yritin sulatella ajatusta, että ihan aikuisten oikeasti olen nyt täällä. Aloittelemassa ihan uutta erilaista elämää.

Mitä pelkäsin? Pelkäsin tuhannella eri tavalla, etten pärjää. Pelkäsin, etten osaa niitä töitä, jotka luulin vielä hallitsevani. Pelkäsin etten pysy tahdissa, ettei fysiikkani riitä. Pelkäsin, etten sopeudu. Pelkäsin, että olin rakentanut Lapista jonkinlaisen unelmakuplan, joka ei olisikaan realistinen. Minua peloteltiin kaamoksella. Pelkäsin, että masentuisin enkä lopulta viihtyisi lainkaan.

Mistä iloitsen? No kaikesta! Iloitsen niistä ystävistä, joita olen Lapin talvista itselleni saanut. Iloitsen siitä rauhasta ja tyyneydestä, jota Lapissa aina koen. Iloitsen siitä perusteellisesta väsymyksestä, jota tiivistahtinen fyysinen työ aiheuttaa. Iloitsen omasta kuplastani, jossa tyytyväisenä talviani vietän. Viimeksi tänään juttelimme puolisoni kanssa tulevista talvista ja on selvää, että tavalla tai toisella pitää taas hankkiutua pohjoiseen.

2.    Vietin syksyn Italiassa

Jostakin syystä minulla oli taloudellisen vapauden haaveissani kirkkaana mielessä se, että haluan viettämään pidemmän ajanjakson Italiassa. Toiset haaveilevat kaukomaista: palmuista, erittäin edullisesta elämästä ja eksoottisista ympäristöistä. Minä en halunnut kauas, halusin Italiaan. Asiaa selviteltyäni Workaway-järjestelmä tuntui parhaalta tavalta koittaa päästä useammaksi kuukaudeksi matkaan.

Mitä pelkäsin? Pelkäsin, että minua huijataan jollain tavalla tai käytetään hyväksi. Pelkäsin, että päädyn jonnekin epämiellyttäviin olosuhteisiin tai kurjien tyyppien luo. Pelkäsin tuhannella eri tavalla, etten pärjää. Pelkäsin, etten osaa niitä töitä, jotka luulin hallitsevani. Pelkäsin etten pysy tahdissa, ettei fysiikkani riitä. Pelkäsin, etten sopeudu.

Mistä iloitsen? Iloitsen minulle valtavan rakkaista ihmisistä, jotka tuolta reissulta sain itselleni. Iloitsen kaikesta siitä erityisestä, jota olen pikkuruisen Grizzanan sirkusfarmilla kokea. Tässä hommassa oli Universumilla näppinsä kyynärpäitä myöten pelissä. Olen kokenut Italiassa ihan erityistä onnea ja toivon pääseväni sinne säännöllisesti myös tulevaisuudessa.

3. Sain asua Kilpisjärvellä

Kilpisjärvi oli oikeastaan samanlainen kirkas ahaa-elämys, kuin kännykästä vuotta aiemmin löytynyt Lapin kausityöilmoitus. Paitsi että ahaa-elämyksen Kilpisjärvestä sain Kilpisjärvellä. Lähdin ensimmäisenä kausityötalvenani bussimatkalle vain sillä ajatuksella, että käyn kauteni aikana niin monessa paikkaa Lapissa kuin se suinkin olisi mahdollista.

Kilpisjärvi ei ollut minulle kokonaan uusi paikka. Mutta kun tupsahdin sinne keskelle huhtikuisia keväthankia, tiesin heti, että minun olisi päästävä sinne pidemmäksi aikaa. En tiennyt millä keinoin asia järjestyisi, mutta päätin tuolla viikonloppureissulla, että jollain ilvellä luikertelen tähän muutaman sadan asukkaan kylään useammaksi kuukaudeksi viettämään aikaa.

Mitä pelkäsin? Tähän kohtaan saan kerrankin sanoa, etten mitään. Olin vain malttamaton ja innokas.

Mistä iloitsen? Takanani on tätä kirjoittaessa kolme eri työjaksoa Kilpisjärvellä, uskoakseni yhdessä maailman kauneimmista ja ainutkertaisimmista ympäristöistä asua ja elää. Olen näistä kuukausistani ihan järjettömän kiitollinen, enkä oikein vieläkään voi uskoa, että Universum on järjestänyt minulle tällaisen kattauksen.

4.    Sain työskennellä hyllyttäjänä

Tästä ammatillisesta haaveestani ehdin selostaa vuosi tolkulla vähän joka käänteessä. Intoilin asiasta siinä mittakaavassa, että jotkut toimintaani tyytymättömät organisaationi jäsenet myös muistuttivat minua tästä haaveestani toimiessani vielä esihenkilönä: ”kun kerran niin kovasti siitä hyllyttäjän työstä haaveilet, voisit jo mennä niihin töihin”, luki eräässä tuohtuneessa sähköpostissa.

Mitä pelkäsin? Pelkäsin tuhannella eri tavalla, etten pärjää. Pelkäsin, etten osaa niitä töitä, jotka luulin hallitsevani. Pelkäsin etten pysy tahdissa, ettei fysiikkani riitä. Pelkäsin, etten sopeudu. Pelkäsin, etten opi vaikka kuinka opetetaan. Pelkäsin, ettei näillä vuosilla mikään ihan kokonaan uusi tartu enää päähän.

Mistä iloitsen? Iloitsen siitä, että uskalsin avata uuden oven. Iloitsen siitä, että minut uskallettiin työllistää. Iloitsen siitä, että olen päässyt osaksi ihan mahtavaa työyhteisöä. Iloitsen siitä, että kehtasin tavoitella vähän hullunkuristakin asiaa, joka on tuonut minulle erittäin paljon iloa. Yhtenäkään aamuna kaupalle mennessä ei ole harmittanut tai tympäännyttänyt.

5. Saan nauttia hoitotyöstä

Näin jälkikäteen ajatellen ei kyllä paljon järki päätä painanut. Olen työskennellyt lähihoitajana viimeksi vuonna 2002, muistaakseni. Ja sitten, kasuaalisti 21 vuotta myöhemmin, hain jälleen lähihoitajan töitä kesällä 2023. Sain töitä aika nopeasti ja lähdin rinkka selässä Sallaan. Sitä ennen suoritin jo vanhaksi menneet lääkeluvat uudelleen.

Minulla ei koskaan eikä missään vaiheessa ole ollut mitään hoitoalaa vastaan. Minulla on paljonkin vastaan hoitoalan byrokratiaa, johtamisjärjestelmiä ja sote-alan rakenteita. Mutta lähihoitajuudessa on jotain perinjuurin arvokasta ja sydämeenkäypää, joka on minulle aina rakasta.

On kristallin kirkasta, etten enää koskaan halua tehdä sote-alalla esihenkilötyötä. En myöskään uskoakseni enää koskaan halua toimia sairaanhoitajana. Sen sijaan lähihoitajana toimin jatkossakin erittäin mielelläni.

Mitä pelkäsin? Pelkäsin tuhannella eri tavalla, etten pärjää. Pelkäsin, etten osaa niitä töitä, jotka luulin vielä hallitsevani. Pelkäsin etten pysy tahdissa, ettei fysiikkani riitä. Pelkäsin, etten sopeudu. Pelkäsin, etten enää pärjää vuorotyössä, osaa käyttää nostureita, muista miten mikäkin temppu tehdään tai opi enää uusia tietojärjestelmiä.

Mistä iloitsen? Iloitsen siitä, miten mahtavaa on olla viisikymppinen hoitaja. Iloitsen siitä, miten paljon helmpompaa, kevyempää ja yksinkertaisempaa on toteuttaa hoitotyötä tämän ikäisenä, kun varmuutta ja uskottavuutta alkaa jo olla siinä määrin, ettei vene enää pienistä keiku.

Lenkkari ei enää liiku samaa tahtia kuin nuorena. Mutta kaiken sen, minkä on toisella saralla menettänyt, on kartuttanut niin monella tapaa takaisin, että koen olevani pelkästään plussalla. Lähihoitajuus on yksi taloudellisen vapauteni keskeinen kivijalka. Toivon voivani työskennellä hoitotyössä jatkossakin säännöllisen epäsäännöllisesti.

Elämän tarkoitus on iloita, rakastaa ja palvella, niin ajattelen. Ja minun koloni palvella on hoitotyö. Arvokkaimmillaan hoitotyö toteutuu siellä, missä sanoja on syystä tai toisesta vähän, ja teot ja kosketus puhuvat sitäkin enemmän.

Tietenkin hoitotyössä ja erityisesti hoitotyön työyhteisöissä on todella paljon myrkyllisiä elementtejä, myönnetään. Keikkalaisena minun on helppo pysytellä poissa kaikenlaisista draamoista ja saan keskittyä perustyöhön ja siitä nauttimiseen.

6.    Pitkä Euroopan roadtrip

Halusin 50-vuotislahjakseni pitkän ulkomaanmatkan. Ensin meidän piti olla reissussa kuukausi, sekin tuntui jo tosi pitkältä ajanjaksolta. Lopulta, monen sattumuksen kautta matkasuunnitelmamme venyi seitsemänviikkoiseksi kierrokseksi Pohjois-Espanjan ja Italian kautta takaisin kotiin.

Mitä pelkäsin? Pelkäsin, että jotain sattuu. Että auto hajoaa, että meistä jompikumpi hajoaa, että tulee liikaa riitaa, kylmät säät, jotain varastetaan, tai että koko haaveeni monen viikon autossa asumisesta olisi epärealistinen ja lopulta kuitenkin aivan liian epämukava.

Mistä iloitsen? Meillä oli kaikkien seikkailujen äiti! Auto hajosi, mutta koko reissu oli todella positiivinen kokemus. Saimme nauttia uskomattoman hienoista maisemista,  ulkoilmaelämästä ja autossa eläminen oli lopulta vaivatonta ja hauskaakin. Saimme merenranta-aamiaisia auringonnousussa, nuotioiltoja ja kasapäin uusia kokemuksia.

7.    Monella tapaa sopiva koti

Kuten niin monet suomalaiset, myös minä olen ajatellut vuosia, jopa vuosikymmeniä, että kivoin mahdollinen koti on kallein mahdollinen koti. Tietenkin meillä on omat preferenssimme: toiset haluavat maalle, toiset kaupunkiin. Silti jaamme uskoakseni saman ajatuksen: mitä enemmän kotiin laittaa rahaa kiinni, sitä mieluisempi ja parempi se on. Koko elämäni muuttui, kuin oivalsin kääntää tämän asian päälaelleen.

Nyt meillä on pienin ja halvin mahdollinen koti, jossa koemme silti voivamme elää hyvin ja mukavasti. Emme ostaneet pienintä mahdollista kaksiota emmekä lähteneet liian kauas. Kyse ei todellakaan ole minkäänlaisesta elämän kurjistamisesta, vaan kohtuullistamisesta. Pääomaa on kiinni seinissä mahdollisimman niukalti ja suurin osa omaisuudesta on generoimassa tuottoa pörssissä ja mahdollistamassa vapautta.

Lisäksi toteutimme muutaman minulle tärkeän kotiunelman seiniä kaatamalla ja nyt olen fiiliksissä avoimesta tilasta ja ihanista tuplaleveistä lasiovistani.

Mitä pelkäsin? Pelkäsin, että petyn. Pelkäsin, että kauan odottamani asumisratkaisut olisivat nousseet päässäni sellaiseen kuplaan, etteivät ne sitten iloa tuottaisikaan.

Mistä iloitsen? Omannäköisestä, itsetehdystä kodista, jossa on edullista asua ja jonka arvo kehittyy uskoakseni positiivisesti lähivuosina.

8.    Vapaaehtoisvuosi Hollannissa

Olen tänä syksynä saanut lukemattomia kertoja vastata tiedusteluihin, mikä on tuonut minut Rotterdamin Merimieskirkolle: mistä sain ajatuksen ja milloin. Vastaan aina samalla lailla: olen haudutellut asiaa vasta 36 vuotta, eli ripari-ajoistani lähtien vuodesta 1989.

Tuolloin, ollessani Merimieskirkon ja Nuortenkeskuksen yhteisriparilla, jäi ajatus itämään, haluan joskus Merimieskirkon vuosivapaaehtoiseksi. Kirjoitin asiasta ensimmäisiin blogiteksteihin, kun vielä olin vakaasti vakitöissä: sitten joskus kun olen vapaa, haluan vuosivapaaehtoiseksi. Ja täällä sitä nyt ollaan.

Mitä pelkäsin? Moni kysyi lähteissä, että jännittääkö tai pelottaako? Ei, vastasin ihan rehellisesti. Odotin vuotta täällä Hollannissa malttamattomana ja uteliaana, mutta mikään ei kyllä pelottanut. En tiedä, olenko vihdoin oppinut olemaan hermoilematta, muuttunut psykopaatiksi vai oliko tämä vaan niin turvallinen ratkaisu, ettei ollut mitään hermoiltavaa.

Mistä iloitsen? No ihan kaikesta! Viihdyn Rotterdamissa erinomaisesti, tykkään vapaa-ajasta, jota voi viettää kaupungilla, kahviloissa tai museoissa. Tykkään meidän työstä täällä, koen että se on erittäin arvokasta, mielenkiintoista, monipuolista ja opettavaista. Ajattelen, että tämä Hollanninvuosi on ihan erityisen nautinnollinen jakso elämässäni, josta olen tosi kiitollinen.

Paljon on siis tapahtunut

Tähän kirjoitukseen asioita listaillessa olo on epätodellinen ja hämmentynyt. Viimeisiin vuosiin on mahtunut pakahduttavasti asioita. Joku voi pitää listaustani pähkähulluna: kuka ihme tuollaisia asioita toivoo tai tavoittelee.

Tässä piilee ehkäpä koko asian pihvi: sen oivaltaminen ja kehtaaminen, että tavoittelee itselle tärkeitä asioita riippumatta siitä, mitä niistä ulkopuolelta sanotaan tai kuinka toiset niihin tavoitteisiin suhtautuvat. Sillä myönnettäköön myös se: ihan pelkkää innostusta ja kannustusta en ole näitä asioita tavoitellessani kohdannut.

Sivusta huutelut kannattaa tietenkin jättää omaan arvoonsa, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty, varsinkin jos tätä unelmointihommaa aloittelee ihan alusta. Huomaan kehittyneeni: enää ei olisi mitään väliä sillä, kuinka pilkallisesti, holhoavasti tai mitätöiden joku toiveisiini suhtautuu: reaktiot kertovat reagoijasta, eivät minusta.

Tajusin asian vasta kopioidessani tähän word-tiedostoon jokaisen blogipostaukseni päättävän alaviittauksen. Tämä on ensimmäinen teksti, jonka julkaisen 51-vuotiaana. Olin unohtanut oman syntymäpäiväni. Kaikki tämä, jonka kanssa nyt vatuloin, on alkanut lähes päivälleen viisi vuotta sitten.😊

Tätä se siis oli: lokakuun lopulla Universum on näköjään sitä mieltä, että täytyy pitää tuumaustauko. Ensi viikolla turvaudun taas exceleihin ja on aika laskeskella lokakuun tulot ja menot. Mutta sen jälkeen jatketaan unelmointia. Alkaa itseäkin jännittää.

**********

Olen 51-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.