Kerran vuodessa haluan kirjoittaa siitä, miten metsäpalstani kanssa etenen, mitä opin ja mitä suunnittelen.

Tituleeraan itseäni vielä tuoreeksi metsänomistajaksi, olen ostanut metsää keväällä 2022. Suvussani tai perheessäni ei ole metsänomistajia. Olen saanut opetella kaiken itse alusta alkaen. Olen verrannut matkaani siihen, että 60-vuotias mies lähtisi kosmetologikouluun tai meikkaaja-maskeeraajalinjalle.

Ennen Tredun metsäopintojen virallisia oppitunteja en ollut koskaan pitänyt kädessäni polttomoottorikäyttöistä moottorisahaa. Niin vain olen päässyt alkuun ja jo vähän siitäkin pidemmälle.

Ekaa kertaa otettiin myös rennosti

Olemme saaneet tehdä palstalle neljä vuosittaista kesäreissua. Ensimmäisenä vuonna virheemme oli, että rakensimme laavun etelärinteeseen, siinähän olisi kiva olla auringossa. No ei ollut. Virittelimme läkähdyspäissämme erilaisia varjostusvirityksiä, että iltapäivällä pystyisi pitämään jonkinlaisia lepotaukoja ilman lämpöhalvausta.

Tokana vuonna osasimme siirtää perusleirin varjon puolelle. Vaikka olimme olleet varmoja, ettemme halua palstalle mitään rakennnuksia, puolisoni aloitti nukkumasuojan rakennustyöt. Ihan valmista ei tullut, eli toisenkin kesän nukuimme palstalla autossa.

Kolmanteen kesään tulimme innokkain mielin ja mukana oli myös uuden nukkumasuojamme ovi, joka oli jäänyt edellisenä vuonna nostamatta paikoilleen. Niin vaan oli käynyt, että ovettomaan suojaan oli ehditty jo leiriytyä ennen meitä, emmekä raaskineet tuhota linnunpesää, joka oli täynnään avoimia suita. Niinpä pikkulinnut saivat nukkua koijassamme kesän 2024 ja me nukuimme kuuliaisesti autossa.

Tämä kesä olikin sitten ensimmäinen, josta saimme nauttia metsäpalstalla siten, että vapaa-aikaa pystyi viettämään rennommin muuallakin kuin kömpimällä auton takakonttiin. Tämä toi laatua esimerkiksi sadepäiviin ja mahdollisti sen, että metsässä oleilusta voi nauttia myös vähän rennommissa merkeissä kuin siten, että raivausta ja perkausta tekee koko ajan niin paljon kuin suinkin jaksaa. Neljäs kesä palstalla oli siis ensimmäinen, jolloin siellä osasi myös jo rauhoittua.  

Oma työnjälki alkaa näkyä

Korostan: minulla on erityinen rakkaussuhde risukossa rämpimiseen. Siksi tiheänkin vesakon raivaustyö ei ole minulle ikävä vastoinkäyminen, vaan nautin työstä kovasti. Kädenjälki näkyy heti, työ on fyysistä mutta käsipelillä tehden riittävän kevyttä. Etenen hitaasti ja pysähdellen, minulla ei ole kiire. Tietenkin välillä tuntuu, että koivujen kantovesoja ja haapojen juuriversoja ei pysäytä mikään. Kun niitä on edellisenä kesänä ottanut tuhat pois, niitä on samalla kohtaa seuraavana vuonna 1500.

Silti oman työn kädenjälki alkaa neljäntenä palstakesänä näkyä. Läpitukemattomasta kaseikosta alkaa sukeutua kivaa kangasmetsää, kun haavat ja koivut raivaa havupuiden tieltä pois.

Mitä enemmän oma työn jälki näkyy, sitä enemmän raivaustyö hidastuu, kun pitää pysähdellä katselemaan ja tutkailemaan. Mutta se kai on tämän omistamisen tarkoituskin. Se, että ollaan rauhassa, joten raivaustyön hidastuminen on oikeastaan pelkästään positiivinen asia.

Tietenkin muutama kuvio huutaa vielä hoosiannaa ja raivaustyö ei todellakaan tule lähivuosina loppumaan. Mutta se ei enää tunnu mahdottomalta urakalta, vaan se etenee rauhallisesti oikeaan suuntaan.

Kuuset kasvavat hienosti

Metsäni on uudistettu hölmösti, siitä olen kirjoittanut aiemminkin. Uudistamisvelvoite on siis toteutettu hutiloiden ja työvaiheista lintsaten, joka näkyy nyt lisätöinä ja hitaampana kasvuna. Tämä tietenkin näkyi myös metsäni hinnassa, voisi sanoa että asuntokielellä ostin tietoisesti flippikohteen.

Ensimmäisinä vuosina pikkaraisia kuusentaimia sai hakemalla hakea moninkertaisesti pidemmän lehtipuuvesakon alta. Ja ensimmäisinä vuosina myös tuntui, etteivät kuusen taimet kasva juuri lainkaan. Metsävaratiedon mukaan taimet on istutettu kaksivuotisina vuonna 2020.

Nyt, kesällä 2025 ne tuntuvat ottaneen mahtavan kasvupyrähdyksen edelliskesään verratuuna. Hyvässä kohtaa kuusikko on jo yli metristä, keskipituus on tällä erää varmaan jossain 80cm hujakoilla. En tiedä onko se hyvä vai huono, eikä asialla oikeastaan ole väliä. Sillä on väliä, että kuusikko on lähtenyt nyt mukavasti kasvamaan.

Kun laavulta käsin katsastelemme alle metrisiä taimia, fiilistelemme leikillämme sillä, millainen sankka tiheikkö niistä vielä kasvaa. Ja pohdimme, paljonko itse ehdimme siitä nähdä. Hyvällä tuurilla tietenkin vielä monta vuosikymmentä, ei tiedä.

Tervaleppä on uusi suosikkipuu

Tervaleppää ei ole istutettu minnekään tieten tahtoen, mutta olen ilokseni löytänyt muutaman kohdan eri kuivioilta, jonne on muodostumassa lepikkö. En tiennyt pitäväni tervalepistä ennen tätä kesää. Jotenkin puun rungon väri ja lehtien tekstuuri miellyttävät ja olenkin nyt raivannut lehtipuisempia osioita tervaleppiä puolustaen. Onneksi niistä on jo paljon ehtinyt karata hirviä karkuun.

Vaikutelmani on, ettei tervaleppä pärjää haavalle eikä koivulle ilman ihmistä puolustamassa sen kasvumahdollisuuksia. Taloudellisesti en tiedä mikä olisi viisaampaa, rauduskoivun vai tervalepän suosiminen. Ja tietenkin näistä asioista on aivan mahdotonta tietää monta kymmentä vuotta eteenpäin. Mutta olen siis valinnut nyt taktiikakseni raivata lepikkoa esiin aina kun se on mahdollista.

Hävikki kismittää

Hävikkiä tulee elämässä aina ja vähän joka asiassa, siihen on vain totuttava, vaikka sitä tietenkin pyrkii myös välttämään. Aikaa, rahaa ja vaivaa menee väistämättä hukaan. Metsässä hävikkiä tulee kasvitautien, hyönteisten, eläinten ja sääolosuhteiden vuoksi.

Oma hermo alkaa todellakin mennä siihen, että hirvet käyttävät näköjään taimikkoani buffettinaan siten, että lehtipuut on parturoitu pusikoksi ja männyntaimista on napsittu latvat irti. Olin keväällä metsäluennolla, jossa käsiteltiin myös hirvituhoja. Yhdeksi tärkeimmistä hirvituhojen ehkäisykeinoista kerrottiin lehtipuuston, erityisesti haapojen vähentäminen.

Tänä vuonna haavat ovat todellakin saaneet kyytiä. ”Ei ruokaa eikä suojaa”, oli puolisoni määrittelemä periaate raivaustyölle. Tietenkin metsä on kaikkia varten ja enemmän ehkä hirville kuin ihmisille. Silti kukaan ei uskoakseni halua omistaa usean kymmenen tuhannen euron arvoista hirvilaidunta, jonka arvo ei kehity minnekään siksi, että siellä laiduntaa riistaa.

Myös muutama iso tuulenkaato harmitti. Ne olivat tietenkin niin kaukana tiestä, ettei niitä ole sieltä mitään järkeä lähteä kilometrin verran kantamaan peräkärryyn. Niinpä palstani lahopuumäärä kasvaa muutaman tukkipuun verran, ja siitä täytyy nyt koittaa olla tyytyväinen. En vielä ole asiaan niin tottunut, etteikö asia harmittaisi. Mutta toisaalta myrsky- ja lumivahinkoja oli vähän, joten on syytä olla tyytyväinen.

En ole vakuuttanut metsääni mitenkään. Se on tietoinen valinta. Rahallinen tuotto ei ole metsäni ensisijainen tavoite, joten pyrin panostamaan metsään taloudellisesti harkiten.  Se käy, mitä käy ja sitten elämme sen mukaan.

Oma tukkimetsä pakahduttaa

Pidän palstastani monista syistä, yksi niistä on se, että siellä on eri kehitysluokan metsää. Tuorein taimikko on vasta muutaman vuoden ikäistä, varttuneimmat hongat ovat arviolta itseni ikäisiä. Ne eivät ole suurensuuria, sillä pohjois-pohjanmaalainen palstani on kypsimmiltä osiltaan aika karua maastoa.

Silti honkien lomassa kävellessä pakahduttaa. Että minulla on tällaista metsää, tällaisia puita! Varttuneessa metsässä omistajuus tietenkin asettuu mittasuhteisiinsa. Metsä on itsessään niin majesteettista, että tuntuu suorastaan hölmöltä kertoa, että tällainen keski-ikäinen kaupunkilaistyttö muka omistaa sen.

Metsällä ei ole omistajaa, kun asiaa laajemmin ajattelee, mutta omistajuudella tarkoitan tässä sitä, että on omassa päätäntävallassani, mitä kohtuullisen suurelle maa-alueelle aion tehdä. Hakataanko vai ei? Milloin? Miten? Olen ollut suhteellisen monesta asiasta elämässäni vastuussa, mutta tästä asiasta vastuu tuntuu suurelta. Selvää ainakin tässä vaiheessa vuosiksi eteenpäin on se, etten tee mitään muuta, kuin hengittelen, katselen ja huokailen. Onpas komiaa.

Nälkä kasvaa syödessä

Tämä postaus syntyy Rotterdamissa. Katselen ikkunastani ulos vilkkaalle kadulle keskellä Euroopan suurinta satamakaupunkia. Olen fyysisesti ja henkisesti kaukana kotoa, aivan toisenlaisessa ympäristössä kuin missä arkeni on viime vuodet toteutunut. Täytyy sanoa, että vaikka Tamperetta rakastankin, hellii vanhaa sivistystä huokuva kulttuurikaupunki minua tällä hetkellä niin monella tapaa, että moni asia kotimaassa näyttää tylsältä, tiukkapipoiselta ja valjulta.

Paitsi metsä. Minun ankkurini kotiin on luonto ja erityisesti ajatus siitä, että minulla on siellä jossain ne omat hehtaarini, nukkumakoija ja murulaisen tekemä hieno laavu tulisijoineen. Haluan viettää ensi syksyn Suomessa, jotta ehdin olla palstalla ja muun muassa suihkuttaa syksyllä hirvien ruokahalua hillitsevää Tricoa männyn taimiin.

Ja toivon kovasti, että minulla olisi ensi syksynä metsän suhteen myös jokin uusi projekti. Nälkä nimittäin kasvaa syödessä. En kaipaa lisää pörssiosakkeita, sijoitusasuntoja tai luksuslomia. Haluan omistaa lisää metsää.

Hinnat ovat karanneet kauas

Uskoakseni ostin metsäni aivan viime tingassa vuonna 2022. Hinnat olivat jo alkaneet nousta ja nyt ne ovat karanneet pilviin. Pienestäkin, vain muutaman hehtaarin metsälaikusta saa maksaa yli 10 000 euroa. En ole valmis tällaisiin hintoihin.

Erityisen harmissani olen, etten rohkaistunut vuosina 2021 – 2022 kun metsää aloin etsiä, ostamaan valtion huutokaupasta poismyytäviä vanhoja turvesoita. Olin vielä liian noviisi enkä uskaltanut lähteä mukaan huutokauppoihin ja nyt harmittaa.

Metsän hinta on karannut minulle liian kauas. Tai uskoakseni se on karannut kaikilta ja jonkinlaista kuplaa taitaa hinnoissa nyt olla. Tuotot ja puukaupoista saatava ansio eivät pitkällä tähtäimellä voi vastata sitä hintatasoa, jonka metsästä saa nyt maksaa, näin ajattelen. Silti, hinnat ovat jo pari vuotta olleet minulle liian korkeat, enkä halua sillä hinnalla ostaa. Mikä neuvoksi, kun metsäkuume vaivaa?

On aloitettava alusta

Olen kääntänyt katseeni joutomaihin. Erilaiset maansiirtoa ja murskaamista toteuttavat yritykset myyvät käyttämättömäksi tai tyhjiksi jääneitä maa-alueitaan. Lisäksi selailen kuumeisesti vanhojen pientilojen myynti-ilmoituksia. Huutokaupoissa voi joskus onnistaa, mutta se on vähemmän todennäköistä, kärkkyjiä on paljon.

Minun nicheni on se, että olen valmis aloittamaan alusta ja näkemään paljon vaivaa. Kaikki raivaustyö maksaa, joten tuottoja kaipaavat eivät välttämättä työläisiin palstoihin ottaanu eivätkä malta odottaa, että metsittämisen saisi alkuun. Minä olen valmis kumpaankin.

Niinpä täällä suurkaupungin sykkeessä selaan kiivaasti Etuovea, Toria, Metsätilat.fi-palstaa, Huutokaupa.com:ia ja mitänäitänyton. Vaikka ne tukkihongat ihania ovatkin, minun paikkani on ryteikössä ja sitä pitäisi nyt jostain saada lisää.

Laita sana kiertämään

Tiedätkö jonkun, joka haluaisi kohtuulliseen hintaan luopua joutomaastaan, tai onko sinulla kenties palsta tai tila, josta haluaisit helposti eroon? Nyt olisi hyvä tilanne tehdä nopeat kaupat. Lupaan hoitaa maita vastuullisesti ja fiksusti, ja kaiken lisäksi taltioida kaikki toimeni Tubeen, niin pääset vielä ihan kotisohvalta seuraamaan, mitä vanhoilla laitumillasi tapahtuu.

Helpoilla kaupoilla tarkoitan todellakin helppoja. Riittää, että laitat minulle sähköpostilla (joutilas@leppoistaja.fi) kiinteistötunnuksen ja hintapyynnön. Niillä päästään eteenpäin. Jään kuulolle, luotan että Universum järjestää minulle jotain.

**********

Olen 50-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.

ps: kevätretkestämme tiluksille tein myös tubevideon