Sijoita vain rahaa, jonka olet valmis menettämään, niinhän meitä neuvotaan. Muista, että erityisen totta tämä ohje on, jos sijoitat lapsesi nimiin. Kirjoitan tositarinan omasta perheestäni. Sellaisen, jota ei yleensä kehdata kertoa.
Tärkein ensin: minulla on aivan mahtavat lapset. He ovat fiksuja, tunneälykkäitä, järjettömän tilannetajuisia, sosiaalisesti taitavia, empaattisia, vastuullisia ja kivoja ihmisiä. En voi käsittää, miten heistä on sellaisia sukeutunut, ainakin omat ansioni prosessissa ovat hyvin kyseenalaiset. He ovat parempia painoksiaan vanhemmistaan niin monella elämänsaralla, etten viitsi lähteä luettelemaan.
He ovat koulunsa käyneet, pärjäävät hyvin työelämässä ja he ovat kyenneet muodostamaan tasapainoiset parisuhteet, joiden dynamiikasta huokuu välittäminen, luottamus ja keskinäinen arvostus. He suhtautuvat elämään, maailmaan ja kanssaihmisiin positiivisesti ja ymmärtävästi. Ihailen, kunnioitan ja arvostan heitä ihmisinä valtavasti.
Silti he ovat kummatkin perseilleet rahan kanssa aikuisvuosinaan ihan huolella. Kummatkin omalla tavallaan ja vähän eri syistä, mutta perseilleet kuitenkin. Miksi vasta aikuisvuosinaan? No siksi, että teinivuosina ja varhaisaikuisuudessa ei LUOJAN KIITOS ollut rahaa, millä perseillä. Silloin he perseilivät ihan muuten vaan.
Kaukalon laidalta annetaan parhaat neuvot
Jokainen vanhempi sen tietää, on omaa vanhemmuusmatkaa sitten takana joitakin kuukausia tai kymmeniä vuosia, kuinka vaan. Vanhemmuuteen kuuluu se, että etukäteen on erittäin varma siitä, miten itse tulee toimimaan ja millaisia jälkeläisiä kasvatustyöllään saa aikaiseksi. Parhaimmillaan pystymme nauramaan itsellemme ja muistelemaan, kuinka kirkasotsainen sitä saattoikaan ilman minkäänalaista kokemusta olla.
Kun arkirealismi karistaa suomuja silmiltä, seuraa perästä uusi paremmin tietävien sukupolvi. Jälleen uusi joukko vanhempia listaa etukäteen periaatteet, joiden mukaan heidän jälkeläistään kasvatetaan ja mikä hienointa: he pystyvät etukäteen kertomaan, mitä heidän kasvatustyönsä saa aikaiseksi.
Miksi me luulemme tietävämme etukäteen?
Miksi me emme vanhempina opi sitä yksinkertaista asiaa, ettei mitään voi tietää etukäteen? Mikä saa meidät luottamaan siihen, että kun on elämänsä ensimmäistä kertaa kasvatusvastuussa uudesta kehitysvaiheesta, suoritus tulee olemaan erinomainen ja tulokset vielä paremmat?
En tiedä miksi olemme etukäteen niin varmoja, että onnistumme poikkeuksellisen hienosti. Ehkä evoluutio on luonut tällaisen ajatusharhan, ettemme suorilta löisi hanskoja naulaan.
Toinen vanhemmuuteen liittyvä ajatusvinouma on olettamus, että lapsista tulisi suurilta osin itsemme kaltaisia: jos minä olen toiminut tietyssä iässä näin ja näin, tekee lapseni samassa vaiheessa suurin piirtein identtiset ratkaisut. No ei tee.
Vaikea murrosikä vie järjen lapselta ja vanhemmalta
Jos et ole kokenut teinin vaikeaa murrosikää, et saa puhua siitä. Voit kysyä, koittaa ymmärtää, kuunnella ja tarjota apua. Ja apua siis tarjotaan kysymällä, voinko auttaa jotenkin? Ei antamalla kasvatusneuvoja.
Kun teini on kadoksissa ja tekee huonossa seurassa monen montaa tuhoisaa asiaa, jolla voi olla aikuisikään ulottuvia pitkäkestoisia seurauksia, on järki lähteä päästä. Huoli ahdistaa, tuntuu fyysisenä paniikkina, vie unet, keskittymiskyvyn ja kärsivällisyyden.
Teinin murrosiän läpi eläminen on ihan järkyttävän raskasta. Vielä raskaampaa siitä tekee se, jos ja kun ympärillä on pikkukoululaisten vanhempia, jotka kertovat auliisti, kuinka he varmistavat avoimen keskusteluyhteyden lapseensa jo varhain. Näin he takaavat sen, että myös teini-iän haasteellisina vuosina pystytään keskustelemaan rakentavasti vaikeistakin asioista.
Vaikka lasteni teinivuosista on jo vuosia aikaa, eivät muistot ole haalistuneet. Muistan edelleen elävästi, kuinka olin varma, että järkeni lähtee. Että tältä tuntuu tulla hulluksi, kun pelottaa, ahdistaa ja tuntee suunnatonta voimattomuutta. Kivat, sosiaaliset, koulussa aina erinomaisesti pärjänneet perilliseni katosivat jonnekin. Tilalle tuli mykkiä, halveksuvia, ylimielisiä ja uhmakkaita muukalaisia, joita en tuntenut omikseni.
Lapseni olisivat varmasti tuhonneet sijoituksensa
Luojan kiitos lapsillani ei ollut heidän täysi-ikäistyessään nimissään edeltävien sukupolvien heille keräämiä säästöjä tai sijoituksia, sillä olen näin jälkikäteen sataprosenttisen varma, että jokainen euro olisi kadonnut tuhkana tuuleen. Vasta 18 vuotta täyttänyt on itsensä pahin vihollinen.
Kumpikaan lapsistani ei olisi ollut täysi-ikäistyessään niin aikuinen, että olisi pystynyt huolehtimaan heidän haltuunsa siirtyneestä omaisuudesta. Ja koska välimme olivat siinä kohtaa äärimmäisen jännitteiset, olisi jo valmiiksi erittäin kuormittava tilanne ollut vielä järkyttävästi kuormittavampi, jos olisin saanut sivusta seurata sitä, että vaivalla kootut säästöt ja sijoitukset liukenevat päähänpistoihin ja piittaamattomuuteen.
Vaikka olisin heidän lapsuutensa ajan ihan joka päivä tutustuttanut perillisiäni sijoittamiseen ja osallistanut heitä salkkunsa rakentamiseen, tämä ei olisi pelastanut heidän omaisuuttaan täydeltä tuholta. Murrosikä on psykkottistasoinen häiriö, sanoi opettajani taannoin erikoistuessani sairaanhoitajaopinnoissani psykiatriaan. Se on taivahan tosi.
Sinä et millään varotoimenpiteillä tai kasvatusmetodeilla voi ennakoida lapsesi murrosikää.
No, tämä luoti siis meidän perheessämme vältettiin. Koska vanhemmillakaan ei juuri ollut säästöjä kun lapset kasvoivat, ei niitä ollut lapsillakaan. Ja lopulta tilanteen myrskyisyyteen nähden yllättävän pian laineet alkoivat laskeutua ja lapsistani sukeutui kivoja ja ihania aikuisia ihmisiä, jotka parhaina hetkinään toteavat olevansa ”hyvin kasvatettuja”.
En varmasti säästä mitään lapsenlapsilleni
Olen viisastunut vahingosta, jota ei perheessämme koskaan tapahtunut. Vaikka nyt pystyisin säästämään mahdollisille tuleville lapsenlapsilleni, en sitä ehdottomastikaan tee. Lapsia voi auttaa eri tavoin taloudellisesti, mutta valikoiden ja harkiten.
Minulla on kummallekin lapselleni nimikoidut salkut, jotka ovat vain lasteni nimisiä, eivät heidän nimissään. Olen sinne vuosien varrella säästänyt pikkuhiljaa ja jos ja kun haluan jompaakumpaa tukea, varat irtoavat lapsen nimikkosalkusta. Näin pidän huolta tasapuolisuudesta: perunkirjassani lukee, että se mitä toisen salkussa on vähemmän, on jo etukäteen saatu.
Lapseni myös tietävät tämän ja uskoakseni osaavat pesää jakaessaan toimia toisiaan kunnioittaen. Samalla tavoin tulen toimimaan myös mahdollisen kolmannen polven kanssa. Sijoitan heille, mutten heidän nimiinsä.
Lapsille saa tätä nykyä lahjoittaa aiempaa enemmän verovapaasti ja elinkustannuksiahan voi hoidella ilman minkäänlaista ylärajaa. Tällä viikolla teimme myös perheen sisäiset asuntokaupat, joissa lahjoitin lapselleni välillisesti 20 000 euroa.
Myös aikuisena voi mokailla
Olen väsymättä koittanut käännyttää lapsiani sijoittamaan. Toinen perilliseni on torpannut ehdotukseni suoraan, hän on ykskantaan kertonut, ettei ole asiasta kiinnostunut. Toisen sain suostuteltua aloittamaan ja perustimme yhdessä Nordnetiin tilin, ostimme rahastoja ja teimme muutaman osakepoiminnan.
Lahjoitin tilille pesämunan ja ajatus oli, että voimme yhdessä seurata miten tilanne kehittyy ja luotto siihen, ettei rahoja menetä kasvaa ajan myötä, kun näkee mitä salkussa alkaa tapahtua. Äidin antaman pesämunan päälle on mukavampi alkaa itse pikkuhiljaa sijoittaa.
Keskustelimme sijoittamisen eri vaiheista ja kärsivällisyydestä moneen kertaan. Olemme käyneet läpi omien salkkujeni kehitystä ja sijoitushistoriaani täysin avoimesti. Noh, lapseni oli samaan aikaan elämässään huonossa vaiheessa ja markkinakin kääntyi alavireiseksi.
Totuus paljastui
Olin joitakin aikoja perin huolissani siitä, ettei lapseni pitänyt minuun juurikaan yhteyttä. Yhdeksi syyksi paljastui se, että yhdessä avattu sijoitustili oli heikkona hetkenä lähes tyhjennetty ja asia hävetti jälkikäteen. Lapsukaiseni sai asian tunnustettua vasta kerättyään rohkeutta pitkään.
Totta kai minua harmitti. Mutta lopulta suhtauduin asiaan tyynesti. Kerroin, että tässä taitaa olla oppirahat meille kummallekin. En jatkossa anna hänelle rahaa sijoituksiin, tältä osin hän olisi raha-asioissa omillaan. Hänkin oli pahoillaan ja katuvainen.
Hän maksoi itselleen muutaman tuhannen euron kurssin mielenhallinnasta vaikeina hetkinä. Sittemmin tili on säästetty uudelleen samoihin lukemiin kuin mistä se äidin lahjoituksen turvin sai alkunsa. Silti oppirahat olivat kalliit.
Kadonnut perintö
Toinen perilliseni ei ole tähän kesään asti ollut lainkaan kiinnostunut sijoittamisesta. ASP-säästäjäksi olen sentään hänetkin onnistunut painostamaan. Kummatkin lapseni ovat kartuttaneet säästöjään tulevan kodin käsirahaan jo joitakin vuosia.
Siispä tuntui luontevalta, että kun he saivat kaukaisemmalta sukulaiselta yllätysperintöä, tämä muutaman kuukauden mediaanipalkka liitettäisiin jo olemassa oleviin ASP-säästöihin ja näin kummallakin lapsellani olisi perinnön turvin kasassa ensiasunnon omarahoitusosuus.
Kun asunnon ostaminen on tänä vuonna alkanut aktualisoitua kummallekin lapsukaiselleni, ilmeni että vain toisella heistä on tallessa saadut perintörahat. Toinen herranterttuni oli kuullut seireenien laulun ja ottaantunut ostamaan erinäisiä harrastusvälineitä ja koko perintö oli kulutettu kaikessa hiljaisuudessa aivan muihin asioihin kuin asuntosäästöihin.
Tietenkin perintö on lapsen omaa rahaa. Sitä ei ole hänelle annettu millään lailla korvamerkittynä ja hänellä on täysi oikeus käyttää se ihan miten haluaa. Mutta käyttikö hän sen äitinsä mielestä järkevästi? Ei todellakaan. Hänen oppirahansa olivat sisarukseensa verrattuna kaksinkertaiset.
Kaikki voi mennä myös hyvin
Ymmärrän, että se voi ihan tosi hyvin onnistuakin. Ymmärrän, että jos elämässä ajattelee usein niin, ettei kannata aloittaa, koska voi epäonnistua, jää elämä elämättä. Lapsi voi saada kotoa uskomattoman paljon taloudellista etumatkaa, mikäpä sen hienompaa.
Silti ajattelen, että omaa salkkua monin verroin tärkeämpää ovat arjen yksinkertaiset rahataidot, kohtuuden hahmottaminen, budjetointi ja oman talouden suunnitelmallisuus. Nuo taidot ovat korvaamattoman arvokkaita ja mikä hienointa, niitä voi välittää lapsilleen omasta taloudellisesta tilanteesta riippumatta.
Kehotan miettimään ja vaikkapa konkretisoimaan: mitä haluan lapselle sijoittamalla mahdollistaa tai varmistaa ja onko lapsen nimiin sijoittaminen todella varmin ja paras keino tähän? Asunnon ostossa voi auttaa monella tapaa muutenkin ja erilaisia elämän turvaverkkoja voi rakentaa ilman henkilökohtaista sijoitussalkkuakin. Kärjistäen voi sanoa, että lapselle sijoittaminen on omien kovalla työllä saatujen ansioiden lahjoittamista vieraalle ihmiselle.
Sinä tunnet lapsesi. Mutta et tunne sitä aikuista, jollainen hän täysi-ikäistyessään on. Häntä ei ole vielä olemassa.
Mikä minua sijoituspuheessa harmittaa
Muistan omalta odotusajalta kauan kauan sitten sen, että erilaisia esitteitä siitä, miten lapsilisien talteen laittaminen kartuttaisi tulevan piltin varallisuutta alkoi tulla ovista ja ikkunoista. Ajattelen, että tässäkin asiassa ilmapiiri oli taannoin pehmeämpi. Lapselle sijoittaminen oli yksi mahdollisuus, jota suositeltiin.
Nyt koen, että aika on muuttunut ja keskiluokkaiseen elämään kuuluu lähes itsestäänselvyytenä se, että jokaisella lapsella on synnäriltä lähtiessä oma rahastosalkku ja vanhempia suorastaan syyllistetään siitä(kin), jos lapsilleen ei sijoita.
Sijoittaminen kannattaa ihan ehdottomasti, 100 % varmuudella, se on tietenkin selvä. Mutta kehotan vakavasti miettimään, kuinka paljon sitä haluaa kenenkään toisen nimiin tehdä. Tarinoita siitä, että asiat eivät mene niin kuin Strömsössä, ei kerro kukaan. On noloa kertoa, että epäonnistuu. On noloa epäonistua itse ja lastensa sössimisesta meistä harva huutelee.
Minun kivat ja ihanat lapseni ovat karmeiden teinivuosien ja kiikkerän varhaisaikuisuuden jälkeen kivoja ja ihania aikuisia. Oppirahat olivat kalliit ja heidän luvallaan tämän kirjoitan. Lopulta olen sitä mieltä, että nainen tekee aina viisaimmin sijoittaessaan itse itselleen. Lasten tukena voi olla lukemattomin tavoin ilman, että heille on rakentanut omaa sijoitussalkkua.
*********
Olen 50-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.
Muita muksuihin ja rahaan liittyviä tekstejä:
Aamen tälle kaikelle kirjoittamallesi! Murrosiän hulluus on ennustamatonta. Ja muutoin vain ihailijaterveiset täältä yhdeltä keski-ikäiseltä naisihmiseltä, joka odottaa jälkikasvunsa aikuistumista ja sitä, että vuorostaan itse pääsee hulluttelemaan vapaana vastuista. Tähän tarkoitukseen tietty myös rahan keruu meneillään. Blogisi on parasta materiaalia inspiroitumiseen, kiitos siitä!
Moi Anna, ja ihanaa löytää muitakin, jotka allekirjoittavat murrosiän mahdolliset haasteet. Kaikkea hyvää Sinulle tavoitteidesi suhteen. Ehdotonta mielipuuhaani on yllyttäminen, Yes!!
Kiitos tosi kiinnostavasta tekstistä ja omakohtaisten kokemusten jakamisesta. Toisin kuin moni oma ystäväni, en ole myöskään voinut sijoittaa tai säästää lapsilleni, vaan kaikki on mennyt elämiseen ja arjen luksukseen. Olen kuitenkin tullut samaan lopputulokseen itseni myös parhaiten tuntien, että paras motivaattori myös omille lapsille on olla säästämättä ja antamatta paljon rahaa nuorena aikuisena. On itse ymmärrettävä oman työn ja koulutuksen sekä rahojen arvo. Toki myöhemmin kenties oman tulevan vanhempieni perinnön kautta tulen tukemaan lapsiani jollakin tavalla, mutta haluan, että he itse keksivät keinot miten savat itselleen tarpeeksi rahaa ja elämänlaatua. Kesätyörahat on toistaiseksi pantu sileiksi jos ei jouluun mennessä niin ainakin kevääseen mennessä. Kunhan lapset muuttavat kotoa ja asunto saadaan myytyä haluan myös alkaa toimimaan ja elämään enemmän kuin sinä. Saa nähdä onnistunko! Kun opintolaina on parin vuoden päästä maksettu ja lapset muuttavat kolmen vuoden päästä, on niin sanottu toinen elämä mahdollinen. Sitten nyt kuukausittaiset maksamani opintolainarahat voi käyttää ainakin sijoittamiseen. Riippuen tietenkin töistä ja tulevaisuuden ansaintamahdollisuuksista. Kiitos siis inspiraatiosta ja tulevaisuuden mahdollisista vinkeistä sekä ajatuksista, joita voi pyöritellä matkaasi ja elämääsi seuraten.
Kiitos kivasta palautteesta! On ihanaa jos pystyn yllyttämään ”seuraavan elämän” omannäköisissä ratkaisuissa, mahtavaa. Omilla vanhemmillani oli taannoin linjaus, että lapsia tuetaan sen jälkeen kun he ovat täyttäneet 30 vuotta. Siihen asti oma elämä pitää rakentaa omin ponnistuksin ja omin ansioin. Alan kallistua samalle kannalle. Ajattelisin, että eniten tukea tarvitaan myös taloudellisesti jos ja kun seuraava polvi perheellistyy. Kauppalehdessä suositeltiin sijoitusvakuutusta, jonka voi ilmeisesti ottaa toisen nimiin ja laittaa siihen ehdon, minkä ikäisenä rahaa saa alkaa nostamaan. Tämä voi olla hyvä mahdollisuus välttää veroja, joita tulee aika roimasti, jos kertalahjoituksia tekee vähänkään enemmän.