Sijoitustarinani julkaistiin viime viikolla Nordnetin blogissa. Juttu riemastutti ja pelotti yhtä aikaa. Tänään kirjoitan fiiliksistä jutun takaa. Olen halunnut kertoa raha-asioistani julkisesti. Miltä nyt tuntuu, kun saa mitä tilaa?

Mistä homma lähti?

Olen kahdessa eri blogipostauksessani käsitellyt Nordnetin palveluita osana kirjoitustani. Koska blogissani on mainoslinkkejä (eli jos joku noiden linkkien kautta avaa tilin Nornetiin, saan minäkin palkkion), blogikirjoitukset on yhteistyöohjeen mukaan hyväksytettävä Nordnetillä. Niinpä olen kaksi kertaa lähettänyt heille tekstini kuitattavaksi ennen julkaisua. Hyväksyntä on tullut nopeasti ilman muutosehdotuksia.

Tokan tekstin jälkeen Nordnetistä oltiin minuun yhteydessä ja kysyttiin, haluaisinko osallistua heidän ”Minä sijoitan” – blogitekstisarjaan. Viesti sykähdytti, pelästytti ja riemastutti. Muutaman strategisen WhatsApp-viestin jälkeen päätin suostua.

Minua on aika-ajoin lähestytty eri lehdistä, olen tähän asti järjestelmällisesti kieltäytynyt haastatteluista. En koe, että tarvitsisin tai haluaisin minkäänlaista lisänäkyvyyttä. Kaikkiin opinnäytetöihin olen sen sijaan aina halunnut ottaa osaa.

Miksi suostuin?

”No koska sä haluat julistaa.” Näin perilliseni määritteli bloggaamiseni perusajatuksen. Toivoisin voivani määritellä kirjoittamiseni motiivit hieman pehmeämmin, mutta niin kai se on: haluan mallintaa taloudellisesti vaatimatonta elämää, sen suomia mahdollisuuksia sijoittaa ja oikeastaan suhteellisen rajattomia mahdollisuuksia tehdä elämällä mitä huvittaa, kunhan asiaan vaan ottaantuu.

Nordnetin ”minä sijoitan”- haastattelun näkökulma oli suoraan oman strategiani ytimestä, joten vaikka asia jännitti ja ehkä pelottikin, halusin lopulta aika nopeasti asiaa harkittuani suostua mukaan.

En ole sinisilmäinen: ymmärrän, että tarinani julkaisemisen motiivi on Nordnetin halu myydä palveluitaan ja laajentaa asiakaskuntaansa. Meillä kaikilla on oma ketunhäntämme kainalossa, tietenkin. Sainko kirjoituksesta rahaa tai palkkion? En, asia ei tullut mieleenikään eikä rahasta puhuttu koko prosessin aikana lainkaan.

Olen universumille velkaa

1. Verenluovuttajat ovat pelastaneet henkeni

Olen tarvinnut useampaan otteeseen pussi tolkulla jonkun toisen pois antamia soluja. Verenluovutus sattuu, se vie aikaa, energiaa ja voimia. Se on aivan uskomattoman hieno ja epäitsekäs teko lähimmäisten hyväksi enkä mitenkään voi korvata sitä lahjaa, jonka olen saanut. Voin ainoastaan olla kiitollinen ja hehkuttaa asiaa aina kun voin.

2. Mahtavat kollegat ovat kannustaneet

Olen ikuisesti kiitollinen niille urapolkuni eri vaiheissa kohtaamilleni työtovereille, jotka ovat minua itseäni paremmin hahmottaneet potentiaalini ja rohkaisseet minua enemmän tai vähemmän lempeästi tai pontevasti eteenpäin. Monen monta ammatillista haavetta on ehtinyt toteutua vain siksi, että sain viereltä kokeneemman ja tarkkasilmäisemmän kollegan rohkaisua.

Ammatillisissa asioissa olen halunnut antaa eteenpäin sitä hyvää, jonka olen itse saanut. Olen herätellyt, patistellut ja rohkaissut etenkin tilanteissa, joissa olen huomannut, ettei henkilö pääse täyteen potentiaaliinsa. Esihenkilötyön suorastaan palan kurkkuun tuovia hetkiä ovat tilanteet, jolloin entinen työntekijä tulee halaamaan kertoen, että opiskeli uuden tutkinnon, koska patistin riittävästi.

Tarvittaessa käytin omia vanhoja kontaktejani, autoin cv:n teossa tai linkkariprofiilissa. Kerroin kenelle soittaa tai mistä kysyä. Ihmisten eteenpäin kannustaminen voidaan tahallaan käsittää hirvittävän väärin, niin kuin tietenkin kaikki muutkin asiat elämässä.

Kun taitavat osaajat jatkavat kohti uusia haasteita, älähtävät he, jotka eivät enää voi osaamispuutteineen piiloutua kenenkään selän taakse. Tuolloin jälki on rumaa ja henkilökohtaisella tasolla erittäin raskastakin. Silti ratkaisuni on myös jälkikäteen selvä: minä sain rohkaisua ja pyrin antamaan sitä eteenpäin.

3. Vapaat naiset ihastuttivat

En osaa nimetä ketään erityistä some- tai blogimaailman vaikuttajaa, jonka sisältö olisi ollut ratkaisevalla tavalla inspiroivaa. Ehkä koko rahapuheen skene aikanaan innosti järjestelmällisemmin paneutumaan oman talouden lukuihin.

Sen sijaan eräs hoitajakollega, jonka elämää seurasin somen kautta, vaikutti minuun erityisesti. Hän irtisanoutui vakituisesta työstään ja alkoi tehdä keikkahoitajan hommia, joista inspiroivimmat suuntautuivat Norjaan.

Näin jälkikäteen ajatellen ratkaisu ei ollut mitenkään maata mullistava, mutta jotenkin hänen matkojensa seuraaminen osui ja upposi: myös minä haluan vapaampaa elämää.

Takaisinmaksun aika

Vereni ei enää kelpaa kenellekään. Se on syövän aikanaan saastuttamaa ja on kanssaihmisille enemmän vaaraksi kuin pelastukseksi. Esihenkilöpäiväni ovat päättyneet ja olen luvannut itselleni, etten enää koskaan ota vastaan vakituista työtä, vaikka työvuosia onkin vielä ennen virallista eläkeikää noin 15. En siis enää ole sparraamassa osaajia eteenpäin.

Sen sijaan voin pauhata sylki lentäen ja näppäimistö sauhuten somessa milloin mistäkin itselleni tärkeästä asiasta. Minä olen aikanaan innostunut ja inspiroitunut. Nyt toivon tekeväni samaa.

Törmään häkellyttävän usein ”mitä kuuluu”- kysymyksen vastauksena toteamukseen, että elämä tuntuu tylsältä ja ikävällä tavalla tasaiselta suorittamiselta, jossa ei ole vaihtoehtoja. Tästä ajatuksesta haluan ravistella ihmisiä pois.

Mikä minua pelottaa?

Uskoakseni jokaista omilla raha-asioillaan esiin tulevaa (naista) repostellaan somen eri alustoilla ja kommenttikentissä aika myrkylliseen sävyyn. Olen 50+ nainen, ja somessa ilkeimpiä ja pisteliäimpiä ovat 50+ naiset. Matikka ei ole vaikeaa: jos on omaan elämäänsä tyytyväinen, ei ole mitään tarvetta ivata tai pilkata ketään.

Eri tavoin sävyttyneet negatiiviset kommentit eivät kerro sisällöstä, jota kommentoidaan, vaan kommentoijasta itsestään, niinhän se on. Enkä nyt tarkoita kritiikkiä. Olen usein väärässä ja teen mokia. Pelkästään omaa pahaa oloaan kommenttikenttään suoltava myrkynkeittäjä väittää olevansa rehellinen, tarkkasilmäinen tai rohkea. Ei. Hän on vain myrkyllinen.

Kriittinen voi aina olla kohteliaasti ja rakentavasti. Jos et pysty kirjoittamaan kommenttiasi näillä periaatteilla, jätä se tekemättä.

Järki sanoo, ettei kurjilla ihmisillä ole mitään väliä. Silti olo on vähintäänkin epävarma. Pelkään ivaa, vähättelyä, tahallista väärin ymmärtämistä, kontekstista irrotettuja lauseita, asioideni repostelua tahoilla, joissa en siihen itse voi vaikuttaa, paremmin tietäjiä tai mitä lienee syväkurkkuja, joilla on omasta mielestään hallussaan hämärää lisätietoa.

Miten suojelen itseäni?

Vaikka kerron, että toisten ihmisten reaktiot ja toiminta pelottavat, niin toisaalta myös huomaan, että osaan jo näillä vuosilla sivuuttaa sen myrkyllisyyden, mitä onnellisuudesta ja omanlaisesta elämästä kirjoittaminen triggeröi.

Pelkästään positiivista suhtautumista on täysin turha odottaa tässä elämässä yhtään mihinkään. Eli jos asioita avaa julkisesti, pitää varautua tiettyyn määrää shittiä. Minä varaudun sulkemalla silmäni ja korvani. Avaan vain omien somekanavieni kommenttikentät. En koskaan tee hakuja omalla nimelläni tai sisällölläni enkä käy keskustelupalstoilla. Ainoa somekanavani on Instagram juuri siksi, että se on kanavista ”pehmein”.

Vaikka siis tuotan aktiivisesti sisältöä verkkoon, olen ankkuroinut oman elämäni konkreettiseen arkeeni, jossa digitaalisessa todellisuudessa saa tapahtua mitä vaan, en ole siitä tietoinen. En myy ”henkilöbrändilläni” mitään, kirjoittamiseni tai somettamiseni ei millään lailla ole osa toimeentuloani. Tämä ratkaisu on osa tietoista riskienhallintaa.

Voin milloin tahansa vetää töpselin pois seinästä, jos homma ei maistukaan ja elämäni jatkuu aivan entisenlaisena. En menetä mitään.

Tietäjät tietää ja läheisimmät ymmärtävät ja tukevat. Oikeastaan muulla ei ole merkitystä. Välillä vähän ihmettelenkin, kun joku hyvin näkyväkin some-henkilö kertoo siitä, mitä hänestä on milläkin palstalla kirjoitettu. Miksi ihmeessä aikaansa ja energiaansa hukkaa lokasankojen penkomiseen?

En tarkoita, että haluan vain vapaasti toitottaa someen mitä haluan ja sen jälkeen kieltäytyä kohtaamasta kritiikkiä tai kyseenalaistamista. Keskustelu ja kommentit ovat pääosin todella hyviä ja rakentavia ja minua on oikaistu monista virheistä ja hyvällä tavalla kyseenalaistettu ajatteluani. Olen kommenteissa todella usein saamapuolella.

Mikä jutussa on mahtavaa?

Hykertelen Nordnetin blogitekstin puitteilta muutamaa asiaa. Ensinäkin olen tosi tyytyväinen siitä, että sijoittaminen saa erilaisia kasvoja. Vaikka sijoittaminen ei enää ole niin paljon pukumiesten asia kuin aiemmin, rajoittaa kansankapitalismin toteutumista vieläkin ajattelu, että sijoittaminen on asiaan vihkiytyneiden, korkeatuloisten miesten toimintaa. Näinhän se ei tietenkään ole.

Toiseksi olen tyytyväinen, että voin kertoa tarinaa, joka alkaa 38-vuotiaana. En ole ostanut ensimmäisiä osakkeitani lukioikäisenä enkä edes parikymppisenä. Olen nykyisin vallalla olevan sijoittajanarratiivin mukaan aivan järkyttävän myöhäisherännäinen. Silti olen mielestäni saavuttanut paljon.

Kolmanneksi olen tyytyväinen, että sain kirjoitettua blogitekstin sijoittamisesta, jossa ei puhuta lainkaan vaurastumisesta saati rikastumisesta. Keskiössä on omanlaiseni elämä eivätkä eurot, ja siitä olen iloinen.

Miltä tuntuu kertoa raha-asioistaan julkisesti?

Olen kirjoittanut ja puhunut niin paljon ja niin avoimesti omista raha-asioistani, että nykyään unohdan vaarallisen usein, etteivät kaikki toimi samoin. Toisaalta muistan, miltä asia aluksi tuntui: omista raha-asioista blogiin kirjoittaminen jännitti ja pelottikin, vaikka sen teki huolellisesti anonymiteetin suojasta käsin. Silti omien lukujen avaaminen kauhistutti. Vaikka tunteen vielä näin monta vuotta myöhemmin muistan, en enää muista, mitä oikein pelkäsin.

Sittemmin olen kasvollistanut blogini ja huomaan tottuneeni. Minua ei enää millään tavalla hetkauta kertoa paljonko tienaan, paljonko kulutan ja paljonko sijoitan. Enkä voi käsittää, miksi minua on tämä asia joskus ujostuttanut. Enkä ymmärrä, miksi esimerkiksi palkoista ei voisi ilman jännitteitä avoimesti jutella.

Meillä on jäljellä äärimmäisen harvoja tabuja. Omat henkilökohtaisen talouden luvut ovat niistä viimeisiä, joista ei välttämättä keskustella edes lähimpien kesken.

Mitä tabun status henkilökohtaisen talouden numeroissa aiheuttaa? Se rajoittaa oppimista, eri vaihtoehtojen hahmottamista, tietoisia valintoja ja tavoitteiden asettamista. Jos ei näe ympärilleen, ei tiedä mitä tehdä.

Haastan sinut: ota askelia avoimempaan suuntaan ja avaa keskusteluja. Jos ei muuten, niin vaikka lastesi tai vanhempiesi kanssa, aloita turvallisesta perhepiiristä. Minä jatkan toitottelua täällä verkossa. Lämpimästi tervetuloa mukaan, jos kirjoittaminen yhtään kuumottelee. Kato: minäkään en tähän kuollut, joten sinäkin selviät.

**********

Olen 50-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.

Jälkikirjoitus: olen saanut kasapäin pelkästään positiivista palautetta, suurimmaksi osaksi tuikituntemattomilta ihmisiltä. Kääk ja kiitos kaikille.