Vietämme puolisoni kanssa talvea kausitöissä Lapissa. Millainen kokemuksemme on tähän asti ollut? Mitä se on opettanut, millaisen jäljen se jättää miten jatkamme elämäämme tästä eteenpäin?

Tällä viikolla työmme päättyvät Muoniossa ja edessä on yhteinen lomaviikko Norjassa. Sen jälkeen aloitamme työt Kilpisjärvellä, jossa olemme vappuun asti. Tavaroita pakkaillessa on hyvä hetki väliarviointiin.

Tammikuiset kuulumisemme voit käydä lukemassa täältä, työnhaku- ja valmisteluprosessista kirjoitin viime syksynä.

Kerta toisensa jälkeen ihmettelen

Meille sanotaan aina, tai siis ihan tosi usein sama asia vähän eri sanoin: voi että, kuulostaa mahtavalta, voisinpa minäkin. Olen jo oppinut vain nyökyttelemään. Suomeksi sanottuna minulle ei koskaan (ainakaan tietääkseni) ole oltu niin usein ja niin paljon kateellisia, siis ihan positiivisella tavalla kuin tänä talvena.

Meidän kahden keski-ikäisen kausityörepäisy Lappiin houkuttelee monia. Ja onhan tämä kokemus todellakin ollut jotain, jota kannattaa kadehtia. On ollut mahtavaa seikkailla viime vuodet yksinään. Mutta jaettu ilo on moninkertainen ilo ja yhdessä koettuna tämän Lapin talvi on ollut kokemus, josta kirjoittamiseen ei löydy adjektiiveja.

Kokemus on ollut mahtava, mutta samaan aikaan perustaltaan ihan superarkinen. Vakityönantajalta on pitänyt pyytää muutama kuukausi vapaata, joka yleensä kyllä onnistuu. Sitten haimme avoimella hakemuksella töitä henkilöstövuokrausfirmasta: kyllä, kaikki käy kunhan saamme olla liikkeessä. Asuminen järjestyy yleensä matkailun parissa osana työsuhdetta, joten sitten vain auton nokka kohti pohjoista.

Tämän jälkeen meitä kumpaakin on auttanut eteenpäin sosiaalisuus, positiivisuus, joustavuus, uteliaisuus ja ennakkoluulottomuus. Olemme kummatkin verkottuneet ja saaneet tehdä yhtä sun toista. Olemme tahoillamme luoneet itsellemme omanlaisen kausityökokemuksen, johon on sisältynyt erityisenä asiana yhteinen erilainen arki ja mahdollisuus käsitellä kaikkea koettua toisen kanssa.

Kokemuksemme on ikimuistoinen ja mahdollinen aika laajasti kenelle vaan.

Töitä tekevälle riittää

Tänään viimeisellä aamiaisella täällä Muoniossa ehdimme muistella mennyttä työjaksoa. Meidät kummatkin oli otettu yksiin tehtäviin, mutta kun aikaa ja energiaa tuntui riittävän, tartuimme kummatkin oikeastaan kauheasti kehotuksia odottamatta kaikenlaisiin muihin hommiin, joita matkailukeskuksessa silmään sattui. Tämä töihin tarttuminen auttoi meitä kumpaakin eteenpäin ja ovia aukeni lisää.

Olemme töihin tarttuvaa sorttia ja elämänkokemus on opettanut huomaamaan kaikenlaista. En tarkoita, että organisaatiossa saa luvatta ryhtyä pomppimaan toisten alueelle tai besserwisseröimään mitään. Joku käyttää organisaatiossa suuren määrän energiaa töiden välttelyyn tai sen perustelemiseen, miksi joku homma ei kuulu hänelle. Me emme ole niitä ihmisiä.

Emme siis tehneet töitä siksi, että pyrkisimme erityisesti miellyttämään ketään tai jotenkin muuten vaikuttamaan asemaamme organisaatiossa. Teimme mitä eteen sattui, koska se on lähtökohtaisesti mukavaa.

Yhdessä ja erikseen

Puolisoni toiveena Lappiin lähdettäessä oli saada osa-aikainen tuntityösopimus. Hänellä on meistä enemmän Tampereen kiinteitä kuluja, joita varten piti varmistaa ennen lähtöä jonkinlainen kiinteä tulovirta. Täysiä tunteja hän ei sen sijaan havitellut, sillä hän halusi saada aikaa myös harrastamiseen.

Puolisoni voi määritellä talvihulluksi. Hän hiihtää, laskettelee, kelkkailee, pilkkii, lumikenkäilee ja mitänäitänyton. En edes tiedä tai tunnista niitä kaikenlaisia vehkeitä, joita on olemassa talvisessa luonnossa liikkumiseen. Hän on saanut harrastaa sydämensä kyllyydestä ja erityisesti murtsikkaladuilla vietetyn ajan tulkitsen olevan suurin vaikuttava tekijä siihen, että murulaiseni kotiutuu tältä seikkailulta hoikempana ja parempikuntoisena kuin vuosikymmeniin.

Hän on saanut tämän talvikauden tehdä itselleen sopivan määrän hyvin vaihtelevia töitä. Varmasti mieluisimpia hommia ovat olleet erilaisilla safareilla kakkos-oppaana toimiminen tai esimerkiksi moottorikelkkojen siirtoajot. Voi kurjuus, kun on ikävää kuovitella tunturissa itsekseen uudenkarhealla moottorikelkalla, kun palkka juoksee.

Työmatkat hän on taittanut moottorikelkalla, sillä automme on ollut kokonaan minun käytössäni. Sekään ei varsinaisesti harmita ja olenkin muistutellut siitä, että todellisuus loskaisessa aamuruuhkassa voi aikalailla puraista.

Omat kuviot uusiksi

Itse olin kuvitellut tulevani täksi talveksi Lappiin ikään kuin aveciksi. Tekisin aiempia talvia vähemmän töitä ja keskittyisin enemmän joutenoloon ja yhteiseen aikaan täällä pohjoisessa. Toisin kävi. Olen tehnyt pidempiä työviikkoja kuin koskaan elämässäni.

Kaikki alkoi vastoinkäymisestä ja vahingosta. Olin hyväksynyt itselleni nollatuntisopimuksen juuri siksi, että ajattelin tekeväni töitä vähän ja vaihtelevasti. Työtä vakuuteltiin olevan ja tarvittaessa työhön kutsuttavan sopimus matkailualalle tuntui minulle sopivalta ratkaisulta. En ollut osannut odottaa, että työt loppuisivat joulukauden jälkeen kokonaan.

Pettymyksen pureskeltuani hain uusia töitä ja työllistyinkin nopeasti sekä siivous- että hoitotyöhön. Ja matkailunkin puolella aloin uudestaan saada tunteja. ”Osasto” johon minut oli matkailun puolella palkattu, jäi vesiperäksi. Mutta sekään ei lopulta haitannut, sillä johkaannuin samassa organisaatiossa vähän erilaisiin töihin jotka lopulta olivat minulle kaikista mieluisimpia tehtäviä tänä kautena.

Varusvarasto best

En tiennyt, kuinka mukavia työpaikkoja varusvarastot ovat. Päädyin lopulta tekemään sijaisuuksia työnantajani useampaan varusvarastoon. Työ pitää sisällään ”haalarikansan”, kuten ulkomaisia matkailijoita kutsutaan, pukemisen. Jokainen ulkomailta kokemusmatkalle saapuva saa käyttöönsä toppahaalarin, kengät, kypärämyssyn, villasukat ja sisä- ja ulkorukkaset.

Varusvaraston työ pitää sisällään vaatteiden sovittamisessa avustamista ja niiden palautuksesta huolehtimista. Välissä tekstiilihuolletaan eli pestään, paikataan ja korjataan. Ja jutellaan hyväntuulisten turistien kanssa, jotka haluavat poiketa kertomaan seikkailuistaan.

Lapin matkaan liittyy monella turistilla myös jotain erityistä tai henkilökohtaista, josta he haluavat kertoa. Varusvasto onkin myös ihana paikka erilaisiin sykähdyttäviin kohtaamisiin.

Homma on välillä hektistä ja kaikkien mahdollisten kuivureiden huristellessa vaatteita kuivaksi myös hikistä. Ranskalainen rouva on hankala puettava, kun mikään ei sovi ja kaiken on oltava täydellistä. Silti työ pitää väkisin hyvällä tuulella, niin iloisia ja innostuneita Lapin lumia ihmettelevät asiakkaat ovat.

Englanniksi palvelu on vähimmäisvaatimus, mutta varusvarastotyöskentely on myös huiskinut pölyt pois ikivanhasta ranskantaidostani: riittävä kiire on madaltanut kynnystä ja tämän talven jälkeen en ujostele tuon kielen käyttöä lainkaan. Saksakin olisi ollut hyvä osata, mutta saksalaiset osaavat enemmän englantia kuin ranskalaiset, joten pärjäsin kahdella kolmesta.

Kolmen työnantajan loukussa

Joulun välipäivien massiivinen pettymys siitä, ettei minulla olisi matkailussa lainkaan tunteja päätyi siis lopulta sihen, että tein aamuvuoroja vanhustenhuollossa lähihoitajana, kiersin siivouskohteita itsekseni arki-iltaisin ja viikonloput sijaistin varusvarastoilla. Ja koska tämäkään ei vielä ihan riittänyt, tarjouduin ompelemaan varusvastolle vähän parempia sisähanskoja, kun sellaisia ei oikeen mistään kaupasta onnistu tilaamaan.

Tällainen hullunmylly onnistui, koska tiesin kaiken olevan vain väliaikaista: tiivis työrupeama kesti 2½ kuukautta tammikuun alusta maaliskuun puoleenväliin. Kaikki työ oli lähtökohtaisesti mukavaa ja kun sitä tarjottiin, otin vastaan töitä niin paljon, kuin sitä omaan kalenteriin suinkin mahtui.

Suuri määrä työtä sopi itselle myös siksi, että päätin täällä Muoniossa ollessani viettää pidemmän pätkän ilman ansiotyötä Suomen Merimieskirkon vuosivapaaehtoisena Rotterdamissa. Minun piti lähteä syksyllä ja tulla jouluksi kotiin. Nyt päätin, että jatkan pestiäni kesään asti, eli elokuussa 2025 alkava vapaaehtoisjaksoni kestää kesäkuun ensimmäisille viikoille vuoteen 2026.

On siis ollut hyvä tienata nyt säästöjä, joiden varassa voin viettää elämyksellisen vuoden Euroopassa. Mutta korostan, etten millään muotoa ole tehnyt töitä mitenkään hampaat irvessä vaan kaikki on ollut lähtökohtaisesti mukavaa. Ja se, että on ehtinyt tehdä kaikenlaista ja tutustua monenlaisiin työyhteisöihin ja esihenkilöihin, on tietenkin hyödyksi myös jatkossa.

Tullaanko me takaisin?

Varusvarastotyö on hyvä esimerkki siitä, mitä Universum antaa eteen, kunhan on itse vastaanottavaisella päällä: en vielä joitakin kuukausia sitten tiennyt tällaisesta työstä mitään ja nyt tiedän että tykkään siitä erityisesti ja uskoakseni sovin siihen hyvin. Jos tulen jatkossa kausityöhön ja tietenkin tulen, haen ehdottomasti varusvarastotyötä. Tai siis en hae. Koska minua on jo pyydetty, riittänee, että soitan ja neuvottelen.

”Pidän paikkaa sinulle varattuna”, luki työnantajan viimeisessä whatsapp-viestissä.

Kausi on opettanut myös sen, että luotan jatkossa vielä enemmän tsäänssiin ja mahdollisuuksiin. Kausi on ollut erityisen kiva, koska työ on ollut todellista silppua. Ainakaan mitään kokoaikaista en halua enää sopia. Kunhan jotain kautta tietää pääsevänsä leivän syrjään kiinni, muu järjestyy lopulta itsekseen.

Paljonko sain palkkaa?

Varusvarastotyö on ollut hauskaa, mutta huonoiten palkattua. Tuntipalkkani siellä on ollut 12,30€. Siivouksessa se oli 14,40€ ja lähihoitajana 16,29€.  Kuukausipalkaksi muunnettuna varusvarastotyöstä saa noin 2000 euroa, siivouksesta reilut 2300 euroa ja hoitajana reilut 2600 euroa kuukaudessa.

Lähihoitajana saa paljon enemmän lisiä ja esimerkiksi ylimääräisestä 5 vrk:n sisällä tehdystä vuorosta 90 euron hälytysrahan ja vuoronvaihdostakin 50 euron korvauksen, joten tienaan kahdessa kuukaudessa hoitajana sen, mitä kolmessa kuukaudessa saan kasaan matkailun parissa.

Minulla on taloudellisia paineita sangen vähän, joten teen paljon mieluummin varusvarastotyötä kuin toimisin kokoaikaisesti hoitajana. Tämän kauden puolipäiväinen kk-palkkainen työsuhde lähihoitajana oli sekin ihan ok, mutta jatkossa en aio enää ottaa kk-palkkaista, edes osa-aikaista tehtävää vastaan vaan aion tehdä pelkästään keikkatyötä. Vapaus valita tulee aina ensimmäisenä.

Yhdessä vai yksin?

Tämä talvi on varmistanut sen, ettei puolisoni jatka tamperelaisen toimistonpöydän ääressä eläkeikään asti. Kyllähän tämä kokemus on sillä tavalla purrut, että se jälkensä jättää. Asioiden pyörittely ja pohdinta on myös osoittanut, ettei kaiken tarvitse olla mustavalkoista: tamperelaisen tietotyöläisyyden ja Lapin kausityön välissä on paljon erilaisia ratkaisuja, jotka ovat kiinni omasta joustavuudesta, neuvottelukyvystä ja mielikuvituksesta.

Selvää on kuitenkin myös se, ettei meistä tule lappilaisia. Täällä on mahtavaa käydä ja olla, mutta en halua asua täällä pysyvästi. Jollain lailla sekään vaihtoehto, että tänne tulisi tekemään etätöitä, joka mahdollistaisi paljon korkeamman tulotason, ei houkuttele. Osa tämän kokemuksen viehätystä on, että työt ovat toiminnallisia, vaihtelevia ja myös niihin sisältyy talvesta nauttimista.

Mitä seuraavaksi?

Tänään, tämän kirjoituksen julkaisupäivänä jätämme Muonion taaksemme ja suuntaamme viikon lomareissulle Norjaan. En ole koskaan ollut keväisessä, tai ehkä lopputalvisessa Pohjois-Norjassa joten en tiedä millaista säätä tai ulkoilumahdollisuuksia odottaa. Hoodit ovat minulle tuttuja kesäreissuistamme ja siksi tiedänkin odottaa maisemilta erityistä kauneutta.

Sitten onkin aika ”jäähdytellä” loppukausi Kilpisjärvellä. Enää en aio tehdä yhtä paljon töitä, vaan keskityn yhden työnantajan palveluksessa tehtävään työhön. Puolisoni on jälleen liikenteessä vapaa-aika edellä, eli hän tekee työtä mahdollisimman vähän ja keskittyy pilkkimiseen ja muuhun ulkoilmaelämään.

Minä kokoilen viimeisiä säästöjäni tulevaa vapaajaksoa varten ja nautin jälleen unelma-ammatistani, eli hyllyttäjän työstä. Palaan saman työnantajan palvelukseen, jossa olin viime keväänä ja kesällä parin kuukauden erilliset kausityöpätkät. Tiedossa on mukavaa työtä kivassa porukassa.

Arki kutsuu puolisoani jo toukokuun alussa, eli hän lähtee kohti kotia minua ennen. Hänen työvapaansa päättyy huhtikuun lopussa ja on aika palata ”oikeisiin töihin”. Minä jatkan Kilpisjärvellä pilkkihuuman yli. Perinteinen pilkkitapahtuma (jonka meininkiä et usko, ellet tule paikalle) sinetöi Kilpisjärven kevätkauden ja kylä hiljenee odottamaan lumien sulamista ja kesäkauden alkua.

Toisaalta olisi ollut kiva lopettaa seikkailu yhtä matkaa, mutta ihan kaikkea ei sentään voi saada. Puolisoni vakityönantajan jouston mahdollisuudet on tältä erää käytetty ja minä sen sijaan haluan joustaa Kilpisjärven työnantajani suuntaan ja hoitaa kevätkauden siellä loppuun, yli kuun vaihteen. Kaikki ovet kannattaa jättää raolleen.

**********

Olen 50-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.

ps. Kausityö on minulle sydämenasia, josta olen sekä kirjoittanut paljon että tehnyt videoita.

Täältä pääset lukemaan kaikki vuosien saatossa eri näkökulmista kirjoittamani kausityöjutut.

Tuben puolella on Lapin kausityökokemuksista tekemistäni videoista erillinen soittolista.