Mitä töitä minä haluan tehdä jatkossa? Mistä minä saisin töitä jatkossa? Ottaisinko vastaan niitä töitä joita minulle tarjotaan vai etsisinkö jotain muuta? Millä paikkakunnalla ja millä alalla haluaisin jatkossa tehdä töitä? Omaan työtulevaisuuteen liittyy juuri tällä hetkellä paljon kysymyksiä.
Samaan aikaan kun pohdin omia juttujani, olen viime viikkoina kohdannut erilaisissa työelämän risteyksissä kipuilevia läheisiä. Eri elämänvaiheisiin mahtuu monenlaista urapohdintaa ja ikävimpiä ovat tietenkin tilanteet, jolloin toivotut ovet eivät aukea millään.
Samalla kun pohdin vastauksia omiin kysymyksiini, nousi arkistojen kätköistä esiin blogitekstiksi muotoutunut työpäiväkirjamerkintä esihenkilöajoiltani liittyen rekrytointiin.
Jos ärsytys nousee, saatat olla juuri se, jolle tämä teksti voisi olla tärkeintä luettavaa.
Kohtaamiset koskettavat aina
Tähän viikkoon mahtuu erityisen puhuttelevia kohtaamisia, jotka ovat jättäneet jäljen kahdella eri tavalla, molemmat ensi sekunneilla. Ensimmäisten katseiden ja lauseiden aikana olen jo ollut varma. Toisessa tapauksessa ehdoton ei, toisessa sisäisin jippiihuudoin todettu ehdoton kyllä. Kyse on rekrytoinnista, jossa palasin tällä viikolla vanhan totuuden äärelle: kohtaamisen ensihetkissä ratkaistaan kaikki.
Taustoitan vähän: olen toiminut esihenkilönä nyt 13 vuotta. Tuon ajan olen haastatellut enemmän tai vähemmän säännöllisesti ihmisiä erilaisiin tehtäviin. Olen uskoakseni ottanut vakituisiin töihin noin 100 henkilöä ja erilaisiin määräaikaisuuksiin ja keikkatöihin moninkertaisen määrän väkeä. Varmuus ja omannäköinen linja kehittyy tässäkin asiassa.
Mitä kokeneemmaksi tulen, sitä varmempi olen siitä, ettei työkokemuksella ole juurikaan väliä. Jos ihminen on oikean alan henkilö, hän voi kohtuullisen vaivattomasti laajentaa osaamistaan myös niille alueille, jotka organisaatiomme toiminnassa ovat hänelle tuntemattomia.
Hienotkaan huolella valmistellut kysymyspatteristot tai testit eivät rekrytoinnissa auta. Mitä kokeneemmaksi muutun, sitä enemmän uskallan luottaa puhtaasti intuitioon. Ja intuitio on voimallisimmillaan ensimmäisten sekuntien aikana, kun kohtaat uuden ihmisen.
Disclamer
Työelämässä on olemassa ihan aikuisten oikeaa syrjintää, ihan paskoja pomoja ja hyvin hämäriä rekrytointiprosesseja. On selvää tutkimusnäyttöä siitä, että etninen tausta, ikä ja ulkonäkö, erityisesti hakijan ylipaino ovat aiheuttaneet syrjintää rekrytointiprosesseissa. Tätä en kiistä. Nämä ovat eri asioita, kuin mistä tässä kirjoituksessa lätisen.
Pohdin piiloutumista: sitä että omat epäonnistumiset nähdään toistuvasti toisen syynä. Pohdin sitä, kuinka hyvin hienovaraisten asioiden varassa makaavat merkittävät, yksittäisen henkilön uraan kohdistuvat päätökset. Ja pohdin sitä, miten jokainen voisi lisätä omia mahdollisuuksiaan menestyä työnhakijana.
Papereilla ei pääse töihin
Luin taannoin erään hyvin suositun rahabloggaajan vinkkejä hyvän cv:n laatimiseen. Hän kertoi saaneensa kyseisellä cv-formaatilla töitä hakiessaan aina haluamansa paikan. Kirjoitus jäi vaivaamaan minua. On totta, että hakemus ja ansioluettelo pitää olla ajatuksella tehty ja jotain järkevän ja tilannekohtaisen rajamailla olevaa, kyllä.
Töitä ei kuitenkaan saada parhaallakaan hakemuksella tai hienoimmallakaan cv:llä. Uskallan väittää, ettei niillä ole mitään tekemistä töihin pääsyn kanssa. Kyllä, pitää olla suurin piirtein muodollisesti pätevä. Mutta se riittää. Cv-temppuilu ei vaikuta hakijan pätevyyteen ja on hakijalta ajanhukkaa. Tämän viikon ensimmäinen esimerkkini kertoo juuri tästä: paperit eivät auta yhtään.
Asenne ratkaisee
Olemme viime viikot vastaanottaneet hakemuksia erääseen taloushallinnon tehtävään. Yksi ansioluettelo nousi jo ensimmäisessä katselmointivaiheessa ylitse muiden: hyvin osuvat opinnot, hyvä osaamistausta ja kuvastakin katsoi silmiin rauhallisen pätevältä vaikuttava luotettavan vaikutelman antava ammattilainen.
Kutsuimme henkilön käymään. Tai rehellisyyden nimissä, yritin kutsua. Kutsuttava kertoi minulle heti ykskantaan, ettei ehdottamani aika käy hänelle. Hän ei antanut minkäänlaisia selityksiä tai pahoitellut asiaa.
Purin huulta, kerroin että kaksi kohtuullisen täysikalenterista henkilöä on tapaamista varten etsinyt yhteisen aikaikkunan johon työhaastattelun tulisi järjestyä. Henkilö suostui kuin suostuikin tulemaan. Meinasin viime sanoikseni todeta, ettei ehkä kannata sittenkään. Päätin kuitenkin yrittää deletoida mieleni ja aloittaa tapaamisen positiiviselta pohjalta.
Persoona oli pettymys
Henkilön haastattelu oli hyvin kiusallinen kokemus. Vaikka ansioluettelo oli briljantti, osaaminen rautaa ja muutkin taidot varsinaisiin tehtäviin liittyen timanttiset, oli tapaamisen ensi sekunneilta lähtien selvää, että käytämme tunnin haastatteluajan täysin hukkaan. Haastatellulla henkilöllä ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia tulla valituksi.
Henkilöstä puuttui se lämpö, vilpittömyys ja jonkinlainen persoonan maadottuneisuus, jolla jokainen työyhteisön jäsen on osaltaan rakentamassa hyvää työilmapiiriä. Se ei rakennu stressaamalla, avautumisilla eikä kuoreen käpertymisillä. Vaikka olisi maailman paras lajissaan, työ tehdään aina yhdessä, joukkueena.
Keskustelimme kohteliaasti 45 minuuttia pyrkien tekemään tilanteesta mahdollisimman rauhallisen, rakentavan ja positiivisen. Hakijan poistuttua me haastattelijat totesimme (työntekijäedustus etunenässä) ettei kyseinen henkilö voi tulla meille töihin. Miksi? Miten sen perustelisin? Koska hän on vääränlainen tyyppi. Enkä tosiaankaan ole mikään hipsteri start upin hupparirekrytoija, vaan suhteellisen perinteisen ja stabiilin organisaation esihenkilö.
Niin ihanaa että itkettää
Minulle soitti viime syksynä henkilö, joka yleisellä tasolla kyseli töitä. Tätä sattuu aika-ajoin ja näin kehotankin aina ihmisiä tekemään. Ei pidä odottaa että jotain aukeaa vaan pitää itse raotella ovia. Totuttuun tapaan kyselin henkilön taustoja: työhistoriaa, nykytilannetta ja toiveita lähitulevaisuudelle.
Olin välittömästi myyty. Kanssani jutteli rauhallinen, kattavan työhistorian omaava osaaja, joka analysoi erittäin tarkasti ilmiöitä, jotka olivat minullekin tuttuja. Puhuimme puhelimessa noin 10 minuuttia ja lupasin ihmiselle töitä.
En ole se, joka hänet työllisti. Hänet työllisti kollegani, jolle ohjasin minulle soittaneen henkilön soittamaan seuraavaksi. Koputin kollegan ovelle ja sanoin, että sulle soittaa henkilö joka tulee meille töihin. Jahas, sanoi työkaveri. Puhelu ja tapaaminen myöhemmin ko. henkilö aloittikin meillä määräaikaisissa tehtävissä reilut puoli vuotta sitten.
En ole nähnyt tuon henkilön ansioluetteloa eikä hän ole koskaan tehnyt meille hakemusta. Hän otti yhteyttä, vakuutti, työllistyi ja on menestynyt. Ja tämä puoli vuotta on osoittanut, että hän on aivan erityisen taitava juuri siinä, mitä haetaan: hänen kanssaan on hyvä, turvallinen ja tehokas meininki tehdä töitä: kaikki sujuu.
Niinpä sain ilokseni avata hänelle erään merkityksellisen oven tällä viikolla: tarjosin vastuutehtävää, jossa saappaiden painoarvo on minulle suuri ja toiveet korkealla. Ilokseni hän vastasi haasteeseen ja jo toistamiseen ensihetkien taika kävi todeksi. Kirjaimellisesti ensi minuuteillaan uusien tehtäviensä haltijana hän toi esiin oivalluksia ja ajatuksia, jotka sykähdyttivät aitoudellaan ja tarkkanäköisyydellään.
Kun tiedät löytäneesi sen oikean
Voi mikä riemun tunne se onkaan: hetki, jolloin kohtaa ihmisen, josta näkee ja aistii, että hän katsoo maailmaa rauhallisesti, luottavaisesti ja tarkasti. Joka on sinut itsensä kanssa, joka on kiinnostunut elämän eri ilmiöistä ja kyvykäs suhtautumaan suvaitsevaisesti erilaisuuteen ja meidän kaikkien vajavaisuuteen. Ja joka uskaltaa itsekin olla heikko tai erehtyväinen. Noiden määreiden jälkeen on aivan sama, mitä teknisiä taitoja ihmisellä on. Tai kuinka pitkä tai komea cv. Karua, eikö totta?
No mistä nuo hyvät ominaisuudet, joilla töitä saadaan, syntyvät? Niitä ei opeteta koulussa, mikään tutkinto ei niitä meille kehitä tai mahdollista. Joudun surukseni toteamaan, että ne ominaisuudet, joilla töitä saadaan, hankitaan kotona ja hiekkalaatikon äärellä jo merkittävästi ennen kuin astutaan edes esiopetuksen piiriin, ammatillisista opinnoista puhumattakaan.
Se kuka meistä organisaation potentiaalisina jäseninä muodostuu, mahdollistetaan siinä ensimmäisessä organisaatiossa, johon me kuulumme, eli perheessä.
Jos toistuvasti jäät rannalle
En halua haavoittaa tai loukata ketään. Mutta jos toistuvasti jäät esimerkiksi haastattelujen jälkeen valitsematta, lienee aika pieneen itsetutkisteluun. On turvallista omalle minäkuvalle sanoa, etteivät haastattelijat kerta kerran jälkeen arvostaneet kokemustasi, osaamistasi, intoasi tai muita kykyjäsi. Mutta kun niillä ei loppupeleissä kuitenkaan ole väliä.
Rekrytoijat etsivät todellisuudessa sitä henkilöä, jonka kanssa on mukava tehdä töitä.
Kun muutama hyvin summittainen pätevyysvaatimus ja taustatekijä on kohdallaan, joka yleensä täyttyy noin 90 % hakijoista, haetaan oikeaa tyyppiä. No millainen hän sitten on? Hyvä tyyppi
- auttaa
- pyytää apua
- kannustaa onnistumaan
- tuntee oman vastuunsa
- tunnistaa toisen vastuut
- uskaltaa myöntää omat heikkoutensa
Kiteytetysti hän on omilla jaloillaan rauhassa seisova työryhmän jäsen juuri siinä paikassa ja roolissa, joka hänelle on annettu. Ja vaikka nämä listaamani asiat ovat tekoja, on käytännössä kuitenkin kyse valmiuksista, jotka nousevat henkilön persoonasta.
Jos toistuvasti jäät rekrytoinneissa rannalle, uskallan väittää, että kyse on itsetunnon tai itsetuntemuksen ongelmista. Et siis tarvitse ohjausta siihen, millainen on hyvä ansioluettelo tai työhakemus. Etkä todellakaan tarvitse lisää tutkintoja ja opintopisteitä. Ole myös tarkkana siitä, mitä haastattelussa työroolistasi kerrot. Maailmanmestarit ovat harvoin haluttua tavaraa, vaikka meitä suomalaisia turhasta vaatimattomuudesta usein syytetäänkin.
Mitä enemmän ihminen itse vakuuttaa olleensa aina työyhteisöjen rakentava ja kannatteleva jäsen, sitä vähemmän hän sitä yleensä on.
Onko tämä totta?
Voinko luottaa itseeni ja mikä ihme ylimaallinen kyky minulla muka on arvioida, onnistuuko joku työssään ja työyhteisön jäsenenä vaiko ei? Eikös minun näillä taidoilla kannattaisi hankkiutua lukemaan ihmisten auroja vähintään stadionin laajuisiin puitteisiin? Ei, kyse ei ole mistään ihmeellisestä tai edes yleistettävästä jutusta. Kyse on intuitiosta, joka meillä kaikilla on.
En ole koskaan rekrytoinut yksin, enkä yleensä edes parin kanssa. Olen aina halunnut, että koossa on vähintään kolmikko: esihenkilö, tuleva työkaveri tai kaksi. Paras rekrytointi tehdään aina ryhmänä, jossa on edustus erilaisia persoonia ja organisaatiotasoja.
Ihan joka organisaatiossa rekrytointi on ollut yhtä palkitsevaa ja innostavaa yhteistyötä. Ryhmässä syntyy yhteinen tunne: vaistonvaraisesti pystymme aistimaan, sopiiko joku tyyppi meille töihin. Meille ja vain meille. Vaistoonsa voi luottaa, kun tuntee oman työnsä ja jenginsä.
Upeiden ihmisten löytäminen tekemään tärkeää ja merkityksellistä työtä on esihenkilötyön ihanimpia hetkiä. Niissä on jotain perin juurin sykähdyttävää: niin hienoa, että pala muodostuu kurkkuun pelkästään siitä työstä kirjoittaessa.
En kaipaa esihenkilötyöstä mitään, en siis todellakaan mitään. Paitsi näitä mahtavia rekrytointiin liittyviä ahaa-elämyksiä ja kohtaamisia.
Miten saisit helpommin töitä?
En tiedä. Olen tosi tosi pahoillani, mutta en osaa sanoa, miten ihminen kehittää omaa levollisuuttaan, itsevarmuuttaan ja itsetuntemustaan. En tiedä, miten parannetaan omaa kykyä lukea tilanteita oikein, missä opetetaan ihmisten tulkintaitoja tai havainnointikykyä työryhmän dynamiikasta. Jossain tuolla perusihmisyyden rakennustyömaalla tehdään niitä tyyppejä, jotka jokainen haluaa töihin.
Jos ihminen on jollain lailla hauras tai rakentanut yli-itsevarmuudesta, negatiivisuudesta tai vahvasta varautuneisuudesta itselleen muureja, se näkyy myös työhaastatteluissa. Itsensä vankistaminen on aikuisella iällä hidasta, erittäin vaikeaa ja varmasti kivuliastakin, mutta se palkitsee varmasti. Myös työmarkkinoilla. Nämä ovat ainoat neuvot, jotka osaan omien työnsaantimahdollisuuksien kehittämisestä antaa.
On kivitalon kokoinen asia sanoa toiselle, että suurin este työllistymisellesi on oma persoonasi. Tai siis noin ei voi eikä saa sanoa kenellekään, silti se on tosiasia, jonka kuuleminen saattaisia auttaa henkilöä eteenpäin. Tai satuttaa pysyvästi.
Entä miten neuvoisin sitä entistä kollegaa, joka kertoi taas jääneensä hakemuksineen osaksi kymmenien hakijoiden merta, ilman kutsua haastatteluun. Sanoisin, että laske rimaa. Tartu jokaiseen korteen, tsäänssiin ja mahdollisuuteen. Ota vastaan surkeatkin pätkätyöt, silppu, väärän paikkakunnan hommat, kettumaiset työmatkat, mitä vaan.
Vararahasto voi auttaa myös työllistymään
Kyllä, tiedän että etuudet katkeavat tuskalisen pitkäksi ajaksi, jos ottaa silppua vastaan. Tästä(kin) syystä moni jättää lyhytaikaiset työtarjoukset käyttämättä. Ja siitä syystä moni takaoven tilaisuus menee heiltä sivu suun.
Myös työllistymistä varten pitää olla taloudellisia puskureita. Jos niitä ei nyt ole, ota vastaan ihan mitä tahansa työtä eteesi nyt tarjotaan ja paiski kokoon vararahasto, joka mahdollistaa sinulle sen, että uskallat tehdä myös pätkätöitä sillä alalla, jonne todellisuudessa haluat työllistyä.
On aina ärsyttävää myöntää, että se asia, johon voimme työllistymisessä vaikuttaa, on oma toimintamme ja asennoitumisemme. Markkina, maailma, työllisyystilanne ja mitänäitänyton, ovat mahdollisuuksiemme ulkopuolella. Voimme taivastella niitä maailman tappiin tai pohtia, mitä voisin itse tehdä toisin?
Ymmärrän, että tulokseton työnhakeminen kyllästyttää, lannistaa, harmittaa, suututtaa ja katkeroittaakin. Kehä on valmis. Jo valmiiksi itsensä suojannut ihminen ei anna hakuprosessissa sitä vilpitöntä kuvaa, jota rekrytoija haluaa.
Mitä teen itse jatkossa?
Hain itse töitä edellisen kerran reilut 2kk sitten. Sain kokea täydellisen hiljaisuuden, ensikohtaktin jälkeen tapahtuneen ghostaamisen, epämiellyttävän haastattelun ja kaksi työllistymistä. Minun on toki helppo huudella, sillä työllistyin toivomallani tavalla viikon sisällä siitä, kun aloitin työhaun.
Uskoakseni luotan itse jatkossa takaoviin. Tiedän taas tämän työjakson perusteella, kuinka paljon tekemätöntä työtä eri organisaatioissa on, mutta kukaan ei halua tai jaksa käydä virallista rekrytointiprosessia läpi. Myös henkilöstövuokrausfirma on hyvä apu. Minun ei ole tarvinnut myydä itseäni, vaan minua on ”tuputtanut” uusiin työpaikkoihin henkilöstökonsultti, joka on voinut uudelle mahdolliselle työllistäjälle kertoa, että tätä muikkia on edellisissä työpaikoissa kehuttu.
Ja jos en hae työtä, jossa edellytetään akateemista tutkintoa, en hakemuksessani kerro, että minulla on sellainen. Hakemuksen ei tarvitse eikä pidä olla tyhjentävä tilitys siitä, mitä olen työelämässäni tehnyt. Hakemus on myyntipuhe: eli listaan ne työt, tehtävät ja ominaisuudet, jotka omaavana olen kyvykäs tarttumaan heidän tarjoamaansa mahdollisuuteen.
Ehkä lopulta, asiaa kirjoituksen verran pyöriteltyäni oma neuvoni on, että jos jokin asia ei moneen kuukauteen tuota tulosta, muuta suuntaa tai toimintatapaa. Ei ole mitään hienoa siinä, että kertoo hakeneensa kolmen vuoden ajan töitä. Lopputulos ei muutu, jos toimintakaan ei muutu. Mitä nuo muutokset sitten ovatkaan, riippuu sinusta itsestäsi.
**********
Olen 50-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.
Minulla meni valitettavan monta vuotta ymmärtää se, että vaikka olisin aina ollut ahkera ja auttavainen, joustava, valmis tarttumaan hommaan kuin hommaan ja olen kohtelias ja hyväkäytöksinen, niin silti minua ei palkata jos se henkilökemia ei kohtaa. Tämä ahaa-elämys alkoi muodostua siinä vaiheessa kun törmäsin itse haastattelijoihin/työnantajiin joista sai todella huonon kuvan että jopa pelkäsin että soittavat töihin. Moitteetta työnsä aina hoitava introvertti jää jalkoihin, mutta kyllä jokaiselle se oma paikka pitäisi löytyä kun meitä ihmisiäkin on niin erilaisia. Toisaalla saatetaan arvostaa eri piirteitä ja persoonia yli kaiken 🙂
Hei! Itse en ainakaan ole rekrytoidessa todellakaan suosinut ekstroverttejä, eli en missään nimessä usko, että ekstrovertin on helpompi työllistyä kuin introvertin. Pointti ei minusta ole se, onko ulospäin vai sisäänpäin suuntautunut. Pointti on se, että tuntee itsensä ja tiedostaa persoonansa vahvuudet ja kehittämisen paikat, joita meillä kaikilla on suurin piirten saman verran. Mutta olet ehdottomasti oikeassa siinä, että henkilön palkkaaminen on pitkälti kemiakysymys. Itsekin olen ollut muutamassa haastattelussa, jonka jälkeen en ole halunnut ko. työpaikkaan, vaikka tehtävä olisi ollut paperilla kuinka mielenkiintoinen. Ei se, että haastattelijat olisivat olleet jotenkin kurjia tai kovia henkilöitä. Mutta se, että jokin ei vaan klikkaa tai joku tuntuu väärältä. Intuitioon kannattaa luottaa.
Moni asia varmasti osuu, mutta sanoisin omasta karvaasta kokemuksesta käsin, että suurin este työllistymiselle on työkokemuksen puute. Ja se ei ole välttämättä laiskuuden merkki vaan monen asian summa. Ja siinä on ihan sama miten ahkera tai hyvä tyyppi olet.
Omat vanhemmat on korkeakoulutettuja ja julkisella sektorilla töissä, sinnepä ei jälkikasvua kesätöihin järjestetty ja ne heidän muutkin kontaktinsa olivat pääosin samalta alalta ja pienessä kaupungissa yritysten kesätyöpaikat menivät paikallisten yrittäjien lapsille, jotka siis työllistivät omaa tai toistensa jälkikasvua. Opiskelemaan lähtiessä ei siis työkokemusta ollut, kunnan tukemiin tonnitöihinkään ei silloin kaikki halukkaat koskaan päässeet ja opiskelujen ohessa kun hain töitä se kaatui kahteen asiaan, työkokemuksen puute ja lapsi. Onko lapsia- kysymys jossain muodossa siihen aikaan haastatteluissa multa aina kysyttiin, silloin harvoin kun olemattomalla työkokemuksella haastatteluun satuin pääsemään. Varmaan parin vuoden aukko cv:ssä sai haastattelijan tätä miettimään. Ja kun vastasin kyllä, haastattelun loppu oli lyhyt ja väkinäinen. Eihän siihen olisi tarvinnut vastata mutta ”en vastaa tuohon” olisi tuskin parantanut mahdollisuuksia ja en nyt halunnut alkaa valehdella ettei lapsia ole.
Ja myöhemmin cv:ssä oli pakko mainita pitkät perhevapaat ja se oli punainen lippu työnantajille, ne oli lisää vuosia ilman työkokemusta. Lopulta opiskelin korkeakoulutukinnon lisäksi uuden tutkinnon, pääsin palkkatuella töihin, paikan sain opiskeluaikaisen tutun suosituksesta, olin reipas, ahkera ja sain sijaisuuksia ja sitä kautta lopulta vakityön. Tässäkin ne suhteet mullekin lopulta sen alun työuralla toi.
Työuran mittaan olen nähnyt, kuinka pidempi työttömyysjakso on usein se, jonka vuoksi ei palkata. Itsekin olen joissakin rekryissa ollut mukana valitsemassa ja vaikka mun tausta on työkavereilla tiedossa niin aika usein ihan ääneen kuulee lauseen: ”Ei ole työkokemusta/ on näköjään ollu työtön pidempään, ei uskalla palkata, katsotaan seuraava hakemus”. Se jolla on jotain työkokemusta aiemmin voittaa aina, eli nuorten kesätyöhaussa useimmiten valitaan ne, joiden vanhemmilla on ollut suhteita, joiden kautta on saanut ekan kesätyöpaikan ja sitä kautta työkokemusta. Sitten samalla nuorella voi olla kaksi tai jopa kolme kesätyöpaikkaa samalle kesälle, kun taas tosi moni nuori on kokonaan ilman. Mutta kun suositaan sitä, jolla kokemusta on, tähän se johtaa.
Eikä aikuistenkaan kohdalla ihminen saa edes mahdollisuutta vaikka olisi miten hyvä tyyppi, jos se työkokemus on vähäistä. Näin se vaan reaalimaailmassa useimmiten on. Muutaman yksin tekemäni lyhytaikaisen työntekijän rekryn kohdalla olen toiminut toisin ja valinnut sellaisen, jolta työkokemus on puuttunut mutta hakemus on ollut hyvin tehty ja osoittanut innostusta alaan ja tosi ahkeria ja hyviä tyyppejä on sieltä löytynyt, mutta hekin on kertoneet työn lomassa siitä, miten edes haastatteluun ei tahdo koskaan päästä kun työkokemusta ei ole. Toivon, että edes jonkun tietä työelämään olen voinut tällä auttaa. Pääosin en ole töissä rekryvastuussa, joten nämä olleet hyvin yksittäisiä tapauksia.
Jos ei itsellä ole kokemusta pitkästä työttömyydestä, ei voi tajuta millainen leima se ihmisessä vielä tänäkin päivänä on. Siksi olen samaa mieltä kanssasi siitä, että kaikenlaista työtä kannattaa hakea ja ottaa vastaan, se taloudellisesti kannattamatonkin duuni, koska se on aina lisää työkokemusta ja sitä kautta mahdollisuudet tulla valituksi tulevaisuudessa paranee. Se tässäkin neuvossa vaan on haaste, ettei niitä töitä voi ottaa vastaan, jos niitä ei edes tarjota itselle vaikka kuinka hakisi ja viilaisi hakemuksia ja cv:tä.
Kiitos perusteellisesta ja henkilökohtaisesta kommentista. Tosi moni asia on yhtäaikaa totta, usein täysin vastakkaisetkin asiat. Tarkistin äsken: Tammikuussa 2025 Suomessa oli 325 800 työtöntä työnhakijaa. Summa on pökerryttävä, eivätkä minkäänlainen sisukkuus, joustavuus tai optimismi auta, kun tilanne on tämä. Tilastokeskus ilmoittaa samaan aikaan, että työnhakijoita on 100 000 vähemmän. Tähän on syynä jokin tilastointitavan ero, jota en muista, mutta silti ihmisiä ilman työtä on valtava määrä.
Samaan aikaan kahdessa tämän kevään kolmesta työpaikastani on ollut huutava työvoimapula ja ihmisiä on etsitty joka kiven ja kannon alta töihin. Kokemuksen puute ei varmasti olisi ollut esteenä sekuntiakaan, jos löytyy oppimisen halua ja riittävä fyysinen kunto. Tiedän samaa työvoimaongelmaa olevan myös työpaikkojeni ”ympärillä” erilaisissa sidospalveluissa. Kohtaanto-ongelmaan jollain lailla puuttumalla ratkaistaisiin monta asiaa. Se, miten asia hoituu, onkin sitten visainen kysymys, johon en osaa vastata.
Työttömyys leimaa meidät aivan varmasti. Se rasittaa työtöntä itseään monella tapaa henkisesti ja sosiaalisesti ja on lisäksi pitkittyessään todella suuri este työnsaannille, juuri kuten kirjoitat. Ehkä pointtini on se, että ennen kuin työttömyys lähtee pitkittymään, olisi erittäin monelle avuksi se, että lähtee katsomaan muita polkuja, kuten itsekin kerrot tehneesi. Sisukkuus ja joustamattomuus menevät ehkä työnhaussa helposti sekaisin.