Leppoistajan Lokikirja

Leppoistajan Lokikirja

Kausityökuulumisia Lapista

Vietämme puolisoni kanssa kausityötalvea Lapissa. Olemme tulleet Muonioon marraskuun lopulla ja työskentelemme täällä maaliskuun puoleen väliin. Tänään kerron kuulumisiamme, miten meillä menee?

Kuten kämppäkaverimme jokunen viikko sitten totesi: ”your feelings keep going up and down”. Kyllä. Ja tunteet siis sahaavat, kun pohdin mitä kaikkea kausityöpestiimme mahtuu. Paljon hyvää, kivaa, hauskaa ja mukavaa. Jonkin verran hämmentäviä ja vähän ärsyttäviäkin asioita. Muutama suututtanutkin kohta.

Tarinan alkumetrit voit käydä lukemassa syyskuisesta blogitekstistä. Kun tapahtumia ja tunnelmia on enemmän kuin tekstiin saa sisällytettyä, teen tubevideoita ja Lapin videoista on jo oma soittolistakin. Joten jos lisäinspistä kaipailet, käy katsomassa. Olen viivytellyt kausityökuulumisista kirjoittamista, sillä olen halunnut haudutella kaikkea tapahtunutta ja pohtia, mihin sävyyn lopulta asiasta kirjoitan.

Työ on harmitonta ja hauskaa

Lähdimme siis Lappiin taskuissamme matkailutyötekijän työsopimukset. Koska emme ole minkään matkailuun liittyvän asian erityisosaajia, tekisimme kaikkea avustavaa työtä, jota tippuu eri professioiden välisiin rakoihin. Erityisosaajien suurimmat ryhmät ovat respan väki hotellilla, eräoppaat, kokit ja tarjoilijat. Heitä on tietenkin työyhteisössämme suurin osa.

Osin olemme puolisoni kanssa tehneet samoja töitä, osin töitä on jakautunut meille hieman eri aloilta osaamisemme mukaan. Yhteinen työmme on ollut hotellin autokuskina toimiminen. Käytännössä ajamme ympyrää hotellin alueella ja kahdessa mökkikylässä. Kun hotellin respaan saapuu bussilastillinen ulkomaisia turisteja, me viemme heidät kimpsuineen ja kampsuineen mökeilleen, kunhan check in on suoritettu.

Lähtöpäivänä haetaan sitten laukkuja pois ja välipäivinä kuskaillaan, jos kyytihalukkuutta on. Suurimmaksi osaksi väki haluaa kävellä, jos ei mukana ole perässä vedettäviä laukkuja tai taaperoikäisiä lapsia. Minä sain extravuoroja ravintolan tiskistä, puoliso hotellin aulabaarista.

Olemme kummatkin auttelleet varusvarastolla, josta jokainen saapuva turisti saa haalarit, talvikengät, sukat, kaksi paria hanskoja ja kypärämyssyt. Sovittelussa avustaminen on harmitonta siihen asti, kunnes asiakkaaksi saapuu tyylitietoisia nuoria neitoja, joille talvikamppeiden täydellinen istuvuus ja sopiva väripaletti on äärimmäisen tärkeä asia. Se, pystyykö liikkumaan tai pysyykö lämpimänä… noh, se siitä.

Suosikkityöpisteeni. Tiski on meditatiivista ja stressitöntä.

Uusi aluevaltaus

Joulukuussa toimimme myös vuoropäivinä kotaemäntänä ja -isäntänä, eli kävimme kattamassa lounaat hotellin lähimetsän kotaan eri aktiviteeteista syömään saapuville turisteille. Homman eksoottisuus piili siinä, että lounastoimitukset hoidettiin moottorikelkan perässä vedettävällä reellä.

En ole koskaan ajanut moottorikelkkaa ja tämän sanoin jo työhalukkuudesta kysyttäessä. Minulle luvattiin perehdytys ja niinpä ajelinkin itseeni äärimmäisen tyytyväisenä mummovauhtia hotellin ravintolalta kodalle ja takaisin. En uskoakseni ole työurani aikana ollut mistään tehtävästäni näin lapsellisen ylpeä.

Puoliso on saanut toimia kakkosoppaana moottorikelkkasafareilla ja hän on myös vienyt turisteja pilkille. Sanomattakin on selvää että oma eräjormani on näistä työtehtävistä kovin mielissään. Vertailua tamperelaiseen toimistoarkeen on turha suorittaa.

Työyhteisö on ihan huippu

Yksi joka kausi uudella tavalla sykähdyttävä asia ovat uudet ihmiset. Teemme töitä yhteisössä, jossa on 20 eri kansallisuutta. Virallinen työkieli on englanti. Olen keskellä työnomadien heimoa, jossa on normaalia jutella, missä kaikissa maissa on ollut töissä. Lisäksi jokaisella on omat erityisprojektinsa, joihin panostaa kausityön ulkopuolella.

Työyhteisöstä muodostuu outo, hullunkurinen perhe, jossa asutaan yhdessä, vietetään osin vapaa-aikaakin yhdessä ja tehdään tiivistahtisesti töitä yhdessä. Tietenkin ystäviäkin jää, mutta vain jokunen jos niitäkään. Kaikki lähtevät työsopimuksensa päätyttyä jatkamaan matkaansa, kuka minnekin. Se ei tarkoita, että yhteiselo jäisi jollain tavalla pinnalliseksi. Kohtaamiset ovat aitoja ja keskustelut moninaisia. Olen oppinut ihan älyttömästi elämästä ja ihmisistä oman sosiaalisen kuplani ulkopuolelta.

Ja kun ollaan kausitöissä, työyhteisöstä puuttuvat mököttäjät, murjottajat ja myrkyttäjät. Työnantaja saa putsata pöydän kerran vuodessa ja juuri siksi kausityöporukka on mahtavaa sakkia: jokainen on tehnyt tietoisen valinnan ja siksi töitä on mukavaa tehdä yhdessä.

Jokainen haluaa tehdä töitä paljon, sillä kaikille kausityö on tapa kerätä rahaa pidempiä vapaajaksoja varten. Niitä tienaavat täällä sekä ulkomaiset työntekijät, että me kantasuomalaiset keski-ikäisetkin, joita on lisäksemme täällä muitakin. Olen löytänyt täältä heimon, jossa omat ratkaisuni eivät ole outoja tai kummallisia, vaan osa ihan normaalia arkea itse kullekin.

Puoliso sanoo, että minut tunnistaa kelkan kanssa jo kaukaa. Olen se, joka ajaa kaikkia hitaammin.

Yhteinen rauhallinen arki on luksusta

Töitä on ollut vaihtelevasti, mutta keskiarvoisesti työtunteja on meille molemille kertynyt noin 30 tuntia viikossa. Ja jollain oudolla tavalla, kun töihin menee useimmiten illaksi, tuntuu vapaa-aikaa olevan enemmän. Eli työ tapahtuu ajankohtana, jonka muuten lojuisi sohvalla, joten jollain lailla tuntuu että yhteistä aikaa löytyy hyvin.

Nukumme rauhassa pitkään ja heräilemme ilman kellon soittoa. Panostamme yhteisiin rauhallisiin aamiaisiin. Saunomme keskellä päivää. Puoliso hiihtää ja kelkkailee, minä neulon ja leivon.

Välillä tulee tunne, että olemme maksetulla mökkilomalla: kotoinen arki on verkkaista, rauhallista ja stressitöntä.

Istumme kahvipöydässä pitkään ja katselemme ikkunasta näkyvää tunturimaisemaa. Katsomme Areenasta sarjoja tai teemme tikusta asiaa kylälle. Mitään ihmeellistä ei tapahdu ja juuri se on täällä kaikista ihaninta. Puolisostani paineettomuuden huomaa mielestäni selvästi. Hän on hermoilematonta ja positiivista sorttia ihan joka paikassa, mutta täällä hän on parempituulinen ja läsnäolevampi kuin kotona Tampereen toimistoarjessa.

Väitän, että verkkaisempi elämä ja stressittömämpi työ vaikuttaa. Tiedän, että on kyse kuplasta. Toimivapaalla on helppo olla stressitön, kun tietää kausityön jälkeen palaavansa hyväpalkkaiseen vakituiseen arkeen. Puolisollani on siis tällä hetkellä parhaat palat kaikesta: harmiton arki ja turvattu tulevaisuus.

Asumme vanhalla koululla. Puoliso ja muut ”pojat” pystyttivät jumppasaliin kuntokeskuksen.

Erityisen mukavia asioita

Erityisen mukavaa on lähteä yhteisenä vapaa-aamuna hotelliaamiaiselle työnantajan toiseen lähikohteeseen. Ei siis tarvitse mennä omalle työpaikalle, mutta saa nauttia työsuhde-etuna hotelliaamiaisen 4,50 euron hintaan.

Erityisen mukavaa on ollut nauttia koko kauden ajan hotelliravintolan hävikkiruoasta, jota jää poispakattavaksi aamiaiselta, lounaalta ja päivälliseltä. Olemme syöneet aivan erityisen hyvin.

Erityisen mukavaa ovat työmatkat. Ihan jokainen ajokerta huokailen kauniita tunturimaisemia. Puolisoni käy töissä moottorikelkalla. Tänään maalailinkin jo hänen eteensä mielikuvia ruuhkaisista aamuista risteysten jonoissa madellen. Tuolloin saattaa mielessä häivähtää muisto revontulten alla tehdyistä moottorikelkkatyömatkoista. Järven jäällä ei tarvitse pelätä töyssyjä tai mutkia, vaan ukkoiässä oleva murulaiseni voi revitellä täydellä poikamaisella riemulla.

Minulla on mielessäni kunnianhimoinen ajatus, että haluan vielä tänä kautena hiihtää töihin. Vielä ei jäällä ole kunnon latua ja metsäiselle mäkireitille en suostu. Katsotaan löytyykö uholleni katetta.

Yhteinen hotelliaaminen best.

Työsuhteessa on toivomisen varaa

Rehellisyyden nimissä on kuitenkin myös todettava, etteivät kaikki asiat ole työsuhteessamme menneet toivotusti tai edes hyvin. Vaikka esihenkilömme monessa portaassa ylöspäin ihan osallistuviin omistajiin asti ovat erittäin mukavia ja sympaattisia ihmisiä, työsuhteissa on ilmennyt kaikenlaista pientä harmia.

Meillä teetetään suunnitellusti ja meille tarjotaan viikoittain erittäin lyhyitä, jopa vain tunnin mittaisia työpätkiä. TES rajaa asiallisen työvuoron rajan neljään tuntiin, josta voidaan poiketa ”liiketoiminnallisin syin”, joita tietenkin löytyy aina kun niin haluaa. Työvuorolistojen tuntirajoja, suunniteltujen tuntien kokonaismäärää tai tasoittumisjaksojen rajoja ei ole esillä missään.

Ensin kysyttiin, sopiiko meidän tulla töihin, ja kun myöntävä vastaus oli saatu, tuli ilmoitus hyvin lyhyestä vuorosta. Tai loppukuittaus, että vuoron toteutuminen varmistuu itse asiassa vasta kaksi tuntia ennen työn mahdollista alkua. Viikonloppuvapaat eivät ole järjestyneet määräysten mukaan. Lisää väkeä on otettu töihin samoihin tehtäviin, joista jo olemassa olevien (minä mukaan lukien) henkilöiden tunteja on vähennetty.

Pitkin matkaa on pitänyt opetella olemaan itse jämptimpi. Kun pätkävuoroa tarjottiin, piti oppia käymään kauppaa: tulen, jos töitä sovitaan vähintään 4h. Lupaan tulla, jos työvuoro ihan aikuisten oikeasti toteutuu, enkä peru muita menoja turhaan. Lupaan tulla, jos töitä ihan oikeasti on siihen asti, kun niistä nyt sovitaan.

Luottamushenkilön tai työsuojeluvaltuutetun tietoja en löytänyt organisaation infomateriaalista tai virallisilta ilmoitustauluilta mistään. Tämä harmitti, sillä muutamaan isompaan kämmiin olisin toivonut vertaistukea organisaation sisältä.

Tätä maisemaa katselen joka päivä ajaessani töihin. Kelaa.

Kausityöläisestä keikkatyöläiseksi

Tätä kirjoittaessani, tammikuun puolen välin jälkeen oma työtilanteeni on matkailun puolella muuttunut. Tiesin riskit hyväksyessäni nollatuntisopimuksen. Halusin itselleni vapauden säädellä työn määrää ja se tulee sillä hinnalla, että myös työnantaja säätelee tunteja suuntaan ja toiseen.

Tällä hetkellä olen kirjaimellisesti nollatuntilainen, eli minulla ei ole matkailun puolella lainkaan töitä. Tarvitsin tietenkin ansioita, joita lähdin haeskelemaan vähän sieltä täältä. Kirjoitin työnhaustani blogitekstin jokunen viikko sitten. Matkailualan töiden puute ei varsinaisesti harmita, sillä olen täystyöllistetty Lapin hyvinvointialueen ja kunnan laitospalveluiden tehtäviin.

Koska palkat ovat lähtökohtaisesti vaatimattomat, pääsee jo satasten korotuksilla suuriin lukemiin, mutta sain siis kesken kauden töitä vaihtaessani 35% palkankorotuksen. Tietenkin olisin jatkanut matkailussa, jos töitä olisi tarjottu. Enkä voi tietää, ilmestyykö seuraaville työvuorolistoille minullekin jälleen töitä.

Tällä erää olen kuitenkin erittäin tyytyväinen julkisten palveluiden keikkatyöläinen ja solmin myös määräaikaiset, osa-aikaiset sopimukset sekä hoivaan että laitospalveluihin, jotta voin lopun Muonion kautemme olla turvallisin mielin, minulla on juuri sen verran töitä kun haluan.

Elämäni pyörii tunnetusti taulukoiden ympärillä. Myös neulemallit saa oivallisesti excelöityä. Parasta Lapin laatuaikaa.

Mitä opimme tästä?

Kyllä, tulen edelleenkin jatkossa kausitöihin, mutta aion olla työsopimusta laadittaessa tarkempi ja edellytän asioiden huolellisempaa kirjaamista. En enää hyväuskoisesti luota, että työnantaja noudattaa hyviä ja asiallisia käytäntöjä. Se, mitä ei ole kirjattu, menee minulle epäedullisimmalla tavalla.

Jatkan myös kausitöistä kirjoittamista ja videoiden tekoa, eli yhden hengen tiedotuskomppaniani koittaa pitää ääntä. Lapissa on työnantajia vähän. Siksi epämääräinenkin toiminta saa jatkua, sillä työntekijällä on harvoin valinnan varaa. Kun on tullut kaukaa ja asettautunut työnantajan asuntoon, on vaihtamisen kynnys korkea.

Etelässä tällainen työnantajatoiminta johtaisi konkurssiin tai toiminnan alasajoon: henkilökunta äänestäisi jaloillaan ja puskaradio toimisi riittävän hyvin. Ilman hyviä tekijöitä ei tehdä hyvää bisnestä.

On surullista mutta totta, että erämaaolosuhteet mahdollistavat työnantajille toimintatavat, jotka eivät kuuna kullanvalkeana menisi etelässä läpi.

Asiaa tubevideolla puidessani joku kommentoi, että eteläsuomalaiset yrittäjät pilaavat pohjoiseen tullessaan myös lappilaisten yrittäjien maineen. Olen omasta kokemuksestani täysin päinvastaista mieltä. Mitä lappilaisempi yritys, sitä huonommat työnantajakäytännöt. Ja lappilaisuudella tarkoitan siis usean sukupolven ajan toiminutta yritystä.

Suhtaudun hyvin, hyvin pitkin hampain ammattiliittoihin, joiden edustama vastahankakulttuuri on minulle kauhistus. Samoin kummeksun sitä, että pienipalkkaiset ihmiset maksavat jäsenmaksuillaan itseään edustamaan henkilön, joka tienaa pääministeriä enemmän. Silti ajattelen, että tiettyihin ongelmiin täällä Lapissa auttaa vain järjestäytyminen ja organisoitunut edunvalvonta.

Oma ratkaisuni ei ole liittoon kuuluminen. Olen useamman kokemuksen kautta oppinut, että oikeuksien penääminen, ihan niiden asiallistenkin, johtaa siihen, että asema työyhteisössä hankaloituu. Oma strategiani on oppia paremmaksi neuvottelijaksi etukäteen, kirjoittaa ja tubettaa henkeni edestä ja lopulta myös niellä asiallinen annos mieliharmia.

Lapissa on paljon ihania asioita, mutta myös epäkohtia ja ikäviä juttuja. Epäkohtien hyväksyminen on riski, joka minun on nieltävä, jos tänne säännöllisesti tulen.

Ennen kuin ravintolan buffet puretaan ja heitetään roskiin, voi käydä hakemassa illallislautasen. Olemme syöneet tänä kautena järjettömän hyvin.

Mikä jälki meihin jää?

Lopulta, kaiken ränttäämisen jälkeenkin olen, tai siis uskoakseni olemme kaikesta tähän asti kokemastamme erittäin, erittäin kiitollisia. Olen ylpeä siitä, että uskalsimme lähteä.

Olemme rentoutuneet ja oppineet uutta. Olemme saaneet nauttia luonnon kauneudesta, elämästä ja erityisestä, erilaisesta arjestamme täällä. Olemme saaneet tavata kasapäin inspiroivia uusia ihmisiä. Maailmamme on avartunut rytisten.

Lähtökohtaisesti pidän erityisvahvuutenamme optimismia ja sopeutumiskykyä. Elämän eri käänteet ovat opettaneet keskittymään hyvään ja me muodostamme kodin noin viidessä minuutissa minne tahansa. Toki siis luotin meihin jo aiemminkin. Nyt tiedän entistä varmemmin, että tuli eteen hyvää tai huonoa, uutta tai erilaista mitä oudoimmissa paketeissa, me sopeudumme. Meissä on ihan yhtä paljon vikoja kuin kaikissa muissakin ihmisissä, mutta negatiivisuus tai ikäviin asioihin juuttuminen eivät ole meidän ongelmamme.

Kausi on vasta puolessa välissä, eli jatkamme vielä lähes kaksi kuukautta Muoniossa ja sitten jatkamme matkaa Kilpisjärvelle. Paljon ehtii siis vielä oppia, tapahtua, sattua ja mitänäitänyton. Tässä vaiheessa kautta kokemus on joka tapauksessa ikävätkin asiat huomioiden todella postiivinen.

Koska ansioita on kertynyt ennakoitua enemmän, päätimme toteuttaa Muonion ja Kilpisjärven välissä viikon mittaisen Norjan reissun. Tämä yhteinen lomaviikko korvaa osaltaan myös sitä, että yhteisiä kokonaisia vapaapäiviä ei juurikaan ole meille järjestynyt, vaan vaikka töitä on ollut osa-aikaisesti, sitä on ollut vain vuorotellen. Toinen meistä on ollut aina töissä toisen ollessa vapaalla.

Mihin tämä johtaa?

Sitä ei vielä tiedä, onhan tämä kausikin vielä kesken. Toisaalta olen jo nyt tosi monta kertaa todennut, etten millään haluaisi, että 10 vuotta tästä eteenpäin puolisoni pakertaa tamperelaisessa toimistossa ja minä seikkailen maailmalla. Jotain yhteistä pitää kehittää. Mitä se mahtaisi olla, ei aavistustakaan.

Toisaalta myös kaikki kotoinen nousee täällä arvoonsa: meiltä on jäänyt välistä juhlia, tapaamisia ja erilaisia sosiaalisen elämänpiirin kohokohtia, joissa olisi ollut ihanaa olla mukana. Vanhat ystävät ja perhe eivät korvaudu uusilla tuttavuuksilla, vaan omat rakkaat ihmiset ovat korvaamattomia.

On aivan varmaa, että lappilaisia meistä ei tule, vaikka täällä olemisesta kovasti pidämmekin.

Onni ja autuus ei millään muotoa asu vain täällä Lapissa. Ajan viettämisessä täällä ja erityisesti kausitöissä on paljon hyviä puolia, mutta paljon rakasta, hyvää ja korvaamatonta jää etelään, myös se pitää muistaa ja on tärkeää tunnustaa.

Jatkamme kautta positiivisen uteliaana. Helmikuun hanget ja keväinen auringonpaiste on vielä edessä.

**********

Jätä kommentti