Täytin joitakin päiviä sitten 50 vuotta. Olen tästä saavutuksesta äärimmäisen onnellinen, sillä en todellakaan pidä vuosiani itsestäänselvyytenä. Merkkipäiväni kunniaksi olen ulkomaanmatkalla. Matkapäiväkirjani saa nyt kuitenkin väistyä, sillä haluan kahden kirjoituksen ajaksi paneutua vanhenemiseen. Miltä se tuntuu, ja mitä ajatuksia se herättää?

En murehdi sitä, että olisin vanha. Mutta kieltämättä murehdin. Vanheneminen on taitolaji, jonka meistä onnekkaat saavat suorittaa. Suorittaminen voi kuitenkin tapahtua monella tyylillä, ja tähän liittyvät ne pelkoni, josta kohta kirjoitan.

Ekaksi kuitenkin siis pelkään sitä, etten saisi vanheta. Siksi jokainen syntymäpäivä on iloinen asia, yksi virstanpylväs matkalla, joka saa kuin saakin vielä jatkua. Onneksi meillä on näitä virstanpylväitä. Ne antavat mahdollisuuden inventointiin: missä mennään, ja miten mennään?

Ajatustyötä polttopuusavotassa

Olen viime viikot tehnyt pihahommia sekä Italiassa ja Sloveniassa ja saanut erilaisten askareiden lomassa haudutella sitä, mitä vanhenemisesta tällä erää ajattelen. Se, joka minun on tällä erää helppo listata, on asiat, joita haluan vanhenemisessa ehdottomasti välttää. Vielä tällä erää on hahmottelun alla se vanhenemisen positiivinen puoli: mitä haluan, mitä tavoittelen, ja mitä toivon?

Niihin asioihin voin toivottavasti paneutua ensi viikolla, johon mennessä toivon ajattelun tältäkin osin kirkastuneen. Enää ajatustyötä ei tehdä polttopuita tehden, vaan nyt saan tuijotella rauhassa itäeurooppalaista maaseutua ja koittaa saada ajatuksia järjestykseen. Mutta siihen siis toivottavasti ensi viikolla. Nyt listamaan, mitä haluan vanhetessani välttää.

Vanhenemisen seitsemän sudenkuoppaa

Negatiivisuus

Pelkään sitä, että minulla on vääränlaiset silmälasit. Että näen puutteita, virheitä tai epäkohtia. Pelkään, että suupieleni kääntyvät alaspäin ja kulmienvälin ryppy syvenee. Pelkään, että alan kohtaamaan maailman tavalla, joka ei tee siitä piiruakaan parempaa ja vaikuttaa erittäin negatiivisesti omaan vointiini.

Pelkään negatiivisuutta, sillä ikäväkseni ensimmäinen mielikuvani ikääntyvästä naisesta liittyy juuri tähän: pessimismiin, nenän nyrpistelyyn ja noh: valittamiseen.

Nuorempien arvostelu

Pelkään sitä, että alan luulla olevani parempi kuin muut. Pelkään, etten enää tajua sitä, että tytöstä polvi aina paranee. Nuoremmat osaavat paremmin, he näkevät selkeämmin, he oppivat nopeammin, he ovat avarakatseisempia ja kyvykkäämpiä. Pelkään, että alan dissata nuorempiani, enkä kunnioita sitä potentiaalia, joka heissä on.

Pelkään nuorempien arvosteluun sortumista, sillä ikäväkseni olen erityisesti työelämässä ja yliopisto-opinnoissa kohdannut kosolti viiskytjotain-naisia, joille on ollut erityisen tärkeää korostaa sitä, mitä nuorilta puuttuu ja mitä heillä itsellään on. Toki itseään tulee arvostaa, sitä en kiistä. Mutta niin voi kaikkia muitakin. Ja jos itseään ihan aikuisten oikeasti arvostaa, ei ole tarvetta tai syytä kenenkään toisen moittimiseen.

Katkeruus

Pelkään, että juutun menneeseen. Pelkään kuollakseni, että alan kertoa juttuja siitä, miten sejase silloinkin sanoi minulle sitäjasitä. Että olipa kamalaa. Tämä on ehkä pahin pelkoni. Ja sitten kun olisin kertonut sen, mitä ikävää minulle on sanottu, odottaisin, että asiaa kanssani yhdessä kauhistellaan. Että olipa kerrassaan ikävää, voi sinua.

Ikäviä asioita kuullut kaipaa apua, tietenkin. Mutta ei todellakaan apujoukkoja siihen, että saa yhdessä taivastella kokemiaan kamaluuksia. Vaan siihen, että oppisi muistelustaan pois: ”Minulla on tapana palata ajatuksissani jo kauan sitten kokemiini yksittäisiin vääryyksiin. Mitenköhän pääsisin tästä tottumuksestani eroon?”

Pelkään sitä, että juutun menneeseen ja annan ikävien hetkien tai ihmisten myrkyttää nykyisyyttänikin.

Pelkään katkeruutta, sillä ikäväkseni koen, että mitä enemmän naiselle tulee ikää, sitä suurempi sudenkuoppa se meille on. Sinne lankeaa moni, ja menneiden ikävyyksiä muisteleva ihminen on niin järkyttävän myrkyllistä seuraa, että kauhistun ajatusta, että minussa olisi hitunenkaan sitä asennetta.

Oppositioon heittäytyminen

Pelkään, että syytän muita ihmisiä virheistäni, epäonnistumisistani tai vastoinkäymisistäni. Tietenkin monesti niin onkin, että ihminen tulee huijatuksi, hyväksikäytetyksi tai kaltoinkohdelluksi, tietenkin. Mutta pelkään ihan järkyttävästi sitä, etten osaisi ottaa vastuuta omasta elämästäni ja sen nykyhetkestä.

Pelkään sitä, etten hahmota omia vaikutusmahdollisuuksiani elämäni suhteen tai omaa vastuutani hyvinvoinnistani. Kaikki asiat elämässä eivät tietenkään ole omissa käsissä, eikä kaikki korjaannu reipastumalla. Mutta oman suhtautumisensa voi aina valita, niin arkisissa asioissa kuin elämän suurissa ja joskus traagisissakin käänteissä.

Pelkään kuollakseni sitä, että joskus ajattelisin jollain tapaa jääneeni sivuun tai osattomaksi, ”koska minulle nyt on vain annettu tällaiset kortit”. Pelkään aivan järkyttävästi sitä, että sorrun kadehtimaan: ajattelemaan, että toisilla olisi paremmin, samaan aikaan kun itse olen onnettomien olosuhteiden ja vastoinkäymisten uhri.

Ylenpalttinen päteminen

Pelkään, että alan ylikorostaa itseäni. Teoriassa ymmärrän, että omia kykyjään haluaa painokkaasti korostaa vain henkilö, joka on niistä todellisuudessa epävarma. Tajuan, että ylikorostunut itsevarmuus on suoraan verrannollinen siihen turvattomuuteen, jota ihminen sielussaan kokee.

Mutta jollain tavalla silmiini nyt sattuu lehtien kansikuvissa, somessa ja muutenkin viisikymppisiä naisia, joiden on aivan ehdottoman tärkeää korostaa, kuinka vasta nyt he tajuavat sitä ja tätä ja tuota. Että kaikki aiempi elämä on ollut jotenkin epäaitoa, suorittamista, toisen miellyttämistä tai jollain muulla tavalla väärin.

On aivan mahtavaa iloita siitä, minkä ikäinen on. Ja on upeaa, jos vuosien varrella on kertynyt kokemusta, varmuutta ja näkemystä siitä, miten haluaa elämäänsä elää. Mutta kammoksun viisikymppisyyden julistajia, jotka enemmän tai vähemmän tarkoituksellisesti dissaavat ruuhkavuosissa painiskelevat siskonsa.

Jokainen ikä on ihana. Jokaisessa iässä teemme varmasti parhaamme. Jokaisessa iässä teemme ne ratkaisut ja valinnat, joihin eniten uskomme. On aivan turha huudella taaksepäin eri elämänvaihetta eläville ja väittää, että nyt tekisin toisin.

Eksyminen

Pelkään, että eksyn. Pelkään, että elän jonkun toisen elämää, kuin omaani. Pelkään, etten syystä tai toisesta tavoita omia tarpeitani, toiveitani tai unelmiani. Pelkään, että elän mielikuvaa, joka onkin jo vanhentunut. Tai osoittautunut epäaidoksi tai kestämättömäksi. Pelkään, etten huomaa tai tunnista jotain omalle hyvinvoinnille tärkeää.

Pelkään, että lakkaan reflektoimasta ja etsimästä. Pelkään, että menetän uteliaisuuden. Tai pelkään, että loppumaton uteliaisuus estää minua pysähtymästä jonkin äärelle, joka sen ansaitsisi.

Pelkään, että luulen olevan jo liian myöhäistä

Hui kamala, miten kauhea pelko tämä onkin. ”Ei enää tämän ikäisenä”, on kauhistuttava lause. Apua, jos jotenkin sorrun ajattelemaan, ettei minulla enää olisi vaihtoehtoja tai mahdollisuuksia.

Tietenkään minusta ei enää voi tulla biologista äitiä, balettitanssijaa tai ammattipianistia. Mutta ikä avaa jatkuvasti myös uusia ovia, sillä maailma muuttuu, rohkeus kasvaa ja oma horisontti laajenee. Onneksi ympärillä on myös ihan mahtavia uusia polkuja elämässään aloittaneita viisi- kuusi- ja seitsemänkymppisiäkin, luojan kiitos.

Tämä kaikki oli helppoa

On helppoa tehdä listaus siitä, millainen viisikymppinen en halua olla. Nyt jään viikoksi miettimään, millaisia ohjeita itselleni tämän alkavan vuosikymmenen ensipäivinä annan. Nyt maailma kutsuu seikkailemaan ja lähdemme ajamaan kohti Puolan ja Valkovenäjän rajaa ja Euroopan vanhimmaksi kutsuttua metsää, jonne on hyvä tämän vanhenevan naisen mennä hengittelemään.

**********

Olen 50-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.

ps. murulaiselleni kirjoitin jokunen vuosi tällaisen viisikymppistekstin.