Kirjoitus sisältää mainoslinkkejä. Tunnistat ne *merkistä.

Perjantaina minä sen keksin. Tai en ehkä keksinyt, vaan erityisesti inspiroiduin. Minulla on muutama esikuva, joiden sisältöä seuraan Youtubessa. Sanomattakin lienee selvää, että he ovat vahvasti omaa polkuaan kulkevia naisia, jotka elävät joidenkin silmin epätyypillistä elämää. En kehtaa mainta heitä tähän. En halua kenenkään luulevan, että vertaisin omaa elämääni, tai sitä mihin tämä kirjoitus johtaa, millään tavalla heidän tuottamaansa sisältöön.

Tykkään siitä, että voin omina hyvinä retkumishetkinäni viettää tovin heidän maailmassaan. Haluan seurata heidän elämäänsä ja sitä mitä heille kuuluu. Syödä vähän hyväskää ja kutoa muutaman rivin. Makoilla torkkupeiton alla ja tulla hyvälle tuulelle.

Ihanan hidasta somea

Youtuben vähän pidemmät videot vaikuttavat mieleen aivan toisella tavalla kuin IG:n kelojen tai stoorien poukkoileva virta, eräästä kiinalaisesta lyhytvideopalvelusta puhumattakaan. Tai no, mitäpä minä siitä tiedän. Tiedän vain lukemani, eli sen, että se ärsykevirta ei tee kenenkään aivoille hyvää. Jos pyrin elämään hitusenkaan terveellisesti ja vaalimaan mielenrauhaani, on luonnollinen valinta pysyä kokonaan pois tuolta alustalta.

Mutta siis tube. Tykkään henkilökuvista ja siitä, että saan pysähtyä jonkin videon äärelle hieman pidemmäksi aikaa. Ja nyt pysähdyin kuuntelemaan yllytystä. Yllytystä siihen, että jos omasta elämästä olisi jotakin annettavaa toisille, ei missään nimessä kannata arkailla, vaan alkaa rohkeasti tekemään videoita. Osui ja upposi.

Elettiin siis perjantai-iltaa ja tuon katsomani videon perusteella päätin aloittaa. Kirjoitin videon kommenttikenttään kiitokset ja kerroin lähteväni tulta päin. Samana iltana selostin asiasta innoissani facetime-puhelussa puolisolleni. ”Mä alan tekemään tubea, ja mä haluan että säkin olet mukana!”

Puolisoni ei riehaantunut asiasta, mutta ei kategorisesti kieltäytynytkään, joten ensimmäinen askel oli otettu. Sen tyylinen tube, jota haluan tehdä, tarkoittaa kurkistuksia yksityiselämään. Siksi puolison mielipide ja ajatukset asiasta olivat minulle kynnyskysymys.

Sekunnin mittainen huoli

Ekaa kertaa kännykän punaista nappia painaessani pysähdyn ajatuksen mittaiseksi toviksi: voi apua, tukkani on pesemätön ja takussa. Ennen kuin aloitan, pitäisi se kai edes harjata. Ja kuinka pahasti videolla näkyy, että edellisestä pesukerrasta on luvattoman monta päivää?

Tulen nopeasti järkiini. Päätän, etten tule uhraamaan sekuntiakaan sille, miltä näytän. Sillä on väliä, mitä sanon. Sillä on väliä, mitä koen ja missä olen. Osaan arjessani keskittyä elämään, enkä siihen, miltä näytän. Sama linja saa jatkua kameran edessä.

Heti alkumetreillä teen myös toisen linjauksen: en treenaa enkä ota uusiksi. Sekoilen sen, minkä sekoilen, sillä sellaista elämä on.

Aivan mahtava suunnitelma: likainen ja huolittelematon metsäläinen takeltelemassa kameran edessä.

En tarkoita, että haluan olla huolimaton. Tarkoitan, että haluan olla inhimillinen. Ja koska haluan talteen muistoja, taltioituvat asiat aidoimmin niistä ensi kertaa intoillessa. Kerralla purkkiin – ajattelu tuntuu tärkeältä myös tasapainon vuoksi: en halua elämääni sisältyvän  uusia ottoja Youtubea varten. Haluan oppia napsimaan pieniä tuokioita talteen tekemättä asiasta sen suurempaa lovea ajankäyttööni.

Mitä vehkeitä tarvitsen?

Lauantai-iltana nauhoitan ensimmäisen yksinpuheluni videolle ja alan googletella välineistöä. Kuten missä tahansa harrastuksessa, myös tubettamisessa vain taivas on rajana. Mistä löytyisi kohtuullinen keskitie ja järkevä linja hankinnoille? Ja mitä minä ihan aikuisten oikeasti tarvitsen?

Kamera on tietenkin ensimmäinen huomion kohde. Minulla on luullakseni noin viisi vuotta vanha halpispuhelin, jonka kamera on mitä on. On selvää, että tarvitsen upgreidauksen. Samalla tiedän, kuinka häkeltynyt olen kahvipöytäkeskusteluissa, joissa henkilöt kertovat puhelimiensa hinnoista. Minulle ei tulisi mielenkään maksaa luurista yli viittä sataa.

Eli oma hintamaksimini on kaukana siitä alarajasta, jolla saa hyvällä kameralla varustetun puhelimen. Onneksi kotona on luvassa helpotusta. Puolisoni on jo jokin aika sitten ostanut minulle käytettynä nykyistä luuriani paremman puhelimen. Olen vältellyt sen käyttöönottoa jo kuukausia.

Olen väkisin halunnut käyttää omani loppuun: eli siihen pisteeseen että se lopullisesti pimenee tai jotenkin simahtaa. Alan kieltämättä jo olla umpikujassa: kaikkia sovelluspäivityksiä ei ole enää omaan museoluuriini saatavilla. Ja nyt siis mieli palaa kuvaamaan, joten olen löytänyt motivaation uuden puhelimen haltuun ottamiseen. Se ei ole erityisen hyvä, mutta se on parempi, ja se saa nyt tässä hetkessä riittää.

Entä lisävarusteet?

Ymmärrän jokanaisjärjellä sen, että tarvitsen jonkinlaisen telineen kännykälle, jotta voin lakata rakentamasta erilaisia tilapäisvirityksiä kantojen ja kivien päälle. Kunhan pääsen Kilpisjärveltä Tampereelle, lähden tutkimaan kodinkoneliikkeiden tarjontaa. En uskalla tilata mitään netistä, sillä koko asia on minulle niin uusi, että haluan uudet vehkeet omaan käteen ennen niiden lunastamista.

Toinen lisävaruste mainittiin siinä tubevideossa, joka minut tälle tielle pari päivää sitten sysäsi: tuon värkin nimi on gimbaali. Minun piti keskeyttää video ja käydä googlessa, jotta sain selville mikä tuo laite on, en ollut kuullut siitä koskaan. Kyse on siis eräänlaisesta upgreidatusta selfietikusta. Se tasaa ja vakauttaa liikkeessä otettua kuvaa ja on uskoakseni erityisesti luonnossa liikkujalle välttämättömyys. Koska asia oli minulle aivan uusi, *Hintavertailun sivut olivat hyvä paikka aloittaa.

On selvää, että kaupoille on siis lähdettävä. Tämän harrastuksen voi tietenkin aloittaa nollabudjetilla, mutta kohtuullinen rahallinen panostus antaa lopputulokseen aimoannoksen lisälaatua, ilahduttaa katsojaa ja helpottaa aloittelevaa tekijää. Ja sitä paitsi: harrastuksiin käytetty raha on aina mielestäni fiksu kulutusratkaisu.

Tarvitsenko jotain muuta maksullista?

Sunnuntain iltalenkillä kuvaan seuraavat pätkät ja tunturissa kulkiessani hypin Spotifyn soittolistalta toiselle. Niissä tubevideoissa, joista erityisesti pidän, on musiikkiin kiinnitetty tunnelman luojana erityistä huomiota. Googlettelemalla on selvinnyt, että kunhan video ei ole kaupallinen yhteistyö, siihen saa tubessa liittää vapaasti mitä tahansa musiikkia.

Etsin oikeanlaista tunnelmaa Spotifystä kuumeisesti. En ole oikein mihinkään tyytyväinen. Tiedän, että ilmaiseksi olisi ladattavissa kaikenlaisia jinglejä ja hissimusiikkia, mutta vaikka olen valmis esiintymään takkuisella ja pesemättömällä tukalla, haluan videoihin tismalleen oikeanlaista musiikkia.

Spotifystä pystyy lataamaan musiikkia, mikäli käyttää sovelluksen maksullista versiota. Näyttää siis siltä, että jos haluan tehdä sellaista tubea kuin haluan, minun on syytä ostaa tämä kuukausimaksullinen palvelu. Tämä ei vielä kavahduta minua, maksanhan myös blogini alustasta Zonerille kuukausittain. Myös se on valinta: ostan helppoutta ja laatua rakkaaseen harrastukseen.

Miten videoita muokataan?

Sen sijaan minkäänlaisesta kuvankäsittely- tai editointisovelluksesta en haluaisi maksaa mitään. Googlettelen aiheella ”ilmainen videoeditointi” ja löydän lukuisia artikkeleita ja videoita asiasta.

Maanantaina ajan kahdesti karille. Lataan ensimmäisen maksuttoman kuvankäsittelysovelluksen, jonka parissa muokkaan videoitani. Yhdistelen materiaalia ja lisäilen tehosteita ja välihuomioita. Tallentaessani petyn karvaasti: olisi kannattanut lukea se pikkupräntti.

Sovellus on maksuton vain hyvin lyhyiden videoiden editointiin ja mikäli haluan tallentaa 20 minuuttisen mestariteokseni, minun tulisi lunastaa sovelluksen maksullinen versio. Videoni katoaa bittiavaruuteen ja aloitan alusta.

Seuraava yritys

Hyvin monessa artikkelissa ja videossa kehutaan Lightworks – nimistä alustaa. Se on maksuton ja alustalla on aika korkealentoiset refenssit. Iltani päättyy kuitenkin turhautumiseen. Sovellus on minulle liian hienojakoinen ja monimutkainen. En ole se pro-tyyppi, joka jaksaisi opetella kaikki toiminnot, tai edes riittävän osan niitä välttämättömiä.

Edellinen sovellus poisti tekeleeni, koska en suostunut maksamaan. Lightworksistä sen sijaan poistan videoni itse, sillä turhaudun sovellukseen perin juurin. On aika aloittaa saman illan aikana kolmatta kertaa alusta. Lienee selvää, että kello alkaa jo olla aika paljon. Huomenna herätys on klo 6:15 kaupan aamutöihin. Mutta en millään malta mennä nukkumaan.

Erilaisissa valikoissa poukkoillessani eteeni ilmestyy googlen tarjous: haluatko muokata videoitasi ClipChamp-sovelluksella? No haluan, kyllä kiitos. Nyt helpottaa. Sovellus on helppokäyttöinen ja minulle, mutsi-tason (Tukkanikin on ihan samanlainen kuin Antti Holman Youtube-karaktäärin!!) aloittelevalle editoijalle, sopivan yksinkertainen. Videoni aikajana näyttäytyy selkeänä edessäni ja saan koota sille palapeliä otoksistani. Pääsen alkuun, mutta pakottaudun nukkumaan. Valmistaudun viimeiseen työvuorooni ja päätän viimeistellä videoni seuraavana päivänä.

Myöhään tiistai-iltana ensimmäinen videoni on valmis. Olin etukäteen ajatellut, että haluan tehdä pidempiä settejä, joiden äärelle pitää ihan oikeasti pysähtyä. Tavoitteeni oli 20 minuutin video, se tuntui etukäteen ajateltuna sopivalta pituudelta. Tavoitteeni on siis tehdä sen kaltaista sisältöä, jota itse haluan katsoa. Ensimmäiselle tuotokselleni tuli mittaa 20min 39s.

Hyvät ja huonot uutiset

Olen lopputulokseen kohtuullisen tyytyväinen. Tietenkin havaitsen puheessani tuskallisen kiusallisia maneereja. Tietenkin ärsyttää, kun sekoilen sanoissani. Ärsyttää, etten ole niin selkeä ja napakkasanainen kuin haluaisin. Haen sanoja ja etsin adjektiiveja väliin ärsyttävän kauan. Mutta sellaista se nyt on, näillä mennään.

Tietenkin hävettää myös se, että kuvan laatu on huono. Lohdutan itseäni sillä, että tämä on ensimmäinen ja viimeinen projektini vain vanha kännykkä kaverinani. Olen jo huomenna matkalla kohti etelää ja uusia tarvikkeitani.

Silti olen lapsellisen ylpeä tuotoksestani ja saatuani vihdoin videoni ladattua Onedriveen lataan sen myös tubeen ja on ensiesityksen aika. Petyn jälleen karvaasti.

Jostakin minulle käsittämättömästä syystä tubeen on latautunut videostani vain puolikas, juttujani riittää 11 minuuttiin asti, sen jälkeen homma pimenee. Kello on jo paljon, ja olen ehtinyt tuskastua tuben kanssa illan aikana jo moneen asiaan. Ensimmäisen videon postaamista ennen piti näet tehdä selkoa monesta eri yksityiskohdasta liittyen skeneen, moderointiin, lapsiystävällisyyteen, kaupallisuuteen ja niin edelleen. Ja kaiken sen säätämisen jälkeen homma meni pieleen. Poistan tuskastuneena videoni tubesta ja menen kiukkuisena maate.

Pitää malttaa odottaa

Keskiviikkona on kotimatkan aika. Vaikka mieli palaa heti aamusta perehtymään videoni latauksen solmukohtiin, en uskalla avata konetta. Tapani on unohtua projektieni ääreen siten, että unohdan ajan kulun. Kilpisjärveltä pääsee bussilla kotiin vain kerran vuorokaudessa, minulla ei siis ole varaa myöhästyä.

Lohduttaudun ajatuksella, että kunhan pääsen Rovaniemellä junaan, minulla on aamuyöhön asti aikaa perehtyä pelkästään videoiden lataamiseen. Tiedän jo etukäteen, että Kilpisjärveltä Rovaniemelle kestävän kuuden tunnin bussimatkan aikana dataaminen on toivoton yritys, pitää odottaa että pääsee edes jollain lailla sivistyksen pariin.

Junassa saan kuin saankin videoni kokonaisuudessaan interwebbiin ja olen hykertyneen tyytyväinen. Ainoa asia joka kauhistuttaa, on tämän viikon lueskeluni perusteella skenen yleinen toimintakäytäntö. Videon lopussa pitää muistuttaa, että peukuta ja seuraa. Se on ihan ok, se ei ole omahyväistä tai millään lailla suostuttelevaa. Silti asia nolostuttaa. Mutta eiköhän tämäkin mene samoilla kauhuilla. Syteen tai saveen.

Uusi salaisuus

Latasin  videoni tubeen ja pyysin puolisoani katsomaan sen. Kenellekään muulle en asiasta vielä kerro. Ekan videon jälkeen hauduttelen hieman asiaa ja hahmottelen tuntemuksiani. Kunhan tämä blogiteksti vajaan kahden viikon päästä julkaistaan, kerron tubejutuista myös somessa. Ehkäpä siinä vaiheessa myös reissuvideo ”Kilpisjärveltä Tampereelle 16 tunnissa” löytyy jo kanavalta.

Ehkä eniten olen ylpeä itsestäni, että uskalsin. Heittäytyminen on aina ponnistuksensa väärti ja nyt mieli on hyvä. En ole läheskään niin kuolemanpelkoinen kuin blogia aloittaessani, rohkeus on näköjään kasvanut. Yksi asia sen sijaan ei ole muuttunut. Samanlainen innostuja ja asioihin hurahtaja olen näköjään vieläkin.

Tämän takia IG-tilini nimi on taitoilija. Haluan palavasti kokeilla mitä kaikkea on mahdollisuus oppia ja missä oman osaamisen ja uskaltamisen rajat menevät.

Videoita tehdessä lisäideoita alkaa putkahdella esiin. Niin kauan kuin tämä on kivaa ja innostavaa, jatkan videoiden tekemistä. Ensisijaisesti keskityn nyt harjoittelemaan, jotta tulevan reissumme alkaessa olisin hitusen vähemmän tumpelo, sillä reissuvideot ovat syy, jonka vuoksi projektini aloitin.

Ja jotta voisin kuvata mahdollisimman matalalla kynnyksellä missä vaan, koitan tapojeni vastaisesti kepillä jäätä. Osallistuin tähän *DNA:n kilpailuun, jonka kautta on mahdollisuus voittaa taitettava puhelin. Ehkä sinunkin kannattaa koittaa onneasi. Samalla voi tarkistaa, ovatko omat liittymäasiat jiirissä.

Blogi on joka tapauksessa suurin rakkauteni, tube saa vielä olla kokeiluasteella. Ja se video: se löytyy täältä. En tiedä uskallanko pyytää kommentteja tai palautetta. Superkivaa olisi, jos tilaisit. Joka tapauksessa voit siis käydä kurkkimassa ensiteokseni ja jos ei muuta, tarjoilen sinulle aimoannoksen perusteellista myötähäpeää. Enjoy 😊

**********

 Olen 49-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.