Elämäni ensimmäinen kaupan alan työpesti on päätöksessään ja on aika summailla kokemukseni. Millaista on olla kaupassa töissä? Jos tarinan alkumetrit kiinnostelee, niistä voi käydä lukemassa tästä kevään panikointitekstistä. Ehkä eniten olen oppinut asiakkaiden kautta ihmisistä.

Aluksi disclamer: kirjoitan vain omista kokemuksistani. Olen ollut kaupassa töissä hyvin erityislaatuisessa ympäristössä, eli käsivarren Lapissa. Tämä tarkoittaa sitä, että tietyt kaupan alan työn lieveilmiöt puuttuvat kokemuspiiristäni täysin.

Mitä minä kaupassa tein?

Etukäteisvaroitteluiden perusteella sain keskittyä kaupassa vain niihin mukavimpiin töihin. Kivointahan kaupassa on tietenkin silloin, kun siellä ei ole asiakkaita. Aamuvuorolaiset aloittavat kaupalla 1-2 tuntia ennen kaupan avaamista, jolloin ehditään kulkea rullakoiden ja muiden kuormausvälineiden kanssa pitkin pienen kaupan käytäviä ennen kuin se asiakkaiden ostoskärryjen seassa olisi mahdotonta.

Tehtäväni oli siis huolehtia tavaraa kaupan eri hyllyille, joko kaljalavoja käytävän varrelle tai viilipurkkeja maitotiskiin. Sain myös lykkiä paistopisteen tuotteita urakalla uuniin. Jokainen tunturiin kiipeäjä haluaa mukaansa muutaman riisipiirakan.

Side note: hyllyttäjänä työskentely on ollut pitkäaikainen haaveeni. Kirjoitin asiasta myös ensimmäisessä blogipostauksessani. Pölpötin haaveestani myös esihenkilöaikanani niin paljon, että sain kerran eräältä työyhteisöni jäseneltä tulikivenkatkuisen kritiikkikirjeen, jossa hän totesi, että minun olisi paras ryhtyä hyllyttäjäksi, kun kerran siitä aina juttelen ja sitä paitsi olen niin huono esihenkilökin..

Illalla kaupalla on töissä enää vain kassahenkilökuntaa, ja ehkä yksi minut yllättänyt asia oli se, kuinka epäjärjestykseen kauppa ehtii illan aukiolotunteina mennä. Kaupasta ei siis vain haeta tavaraa, eli asiakkaat tekevät paljon muutakin kuin tyhjentävät hyllyjä. Sekalaista tavaraa löytyy mitä mistäkin ja pelkkä hyllyjen siistiminen paraatikuntoon vie aikaa ruokakaupassakin.

Mitä ovat kaupan ei-mukavat työt?

Joillekin sekin tietenkin sopii, mutta minulle ehdottomasti epämukavinta on toimettomuus ja odottelu. Kassalla on välillä hiljaista, eikä lähistöllä ole välttämättä joka hetkeen sijaistoimintoja, joilla hiljaisia hetkiä voisi käyttää. Työpäivä sujuu varmasti kaikista hitaiten tilanteessa, jossa töitä joutuu odottelemaan. Siksi olinkin onnellinen, että kassahenkilöiksi oli tarjolla minua näppärämpiä ja tottuneempia tekijöitä.

Kassalla työskentelyyn sisältyy odottelun lisäksi myös enemmän asiakaspalvelutilanteita, joissa joudutaan ehkä suuriinkin tunteisiin ulkopuolelta katsoen lillukan varsia muistuttavien asioiden äärellä. Senttipeli erilaisissa alennuksissa tai tarjouksissa tai muu erityiskohtelun vaatiminen kulminoituu kaupassa kassalla.

Mikä työssä on mukavinta?

Työn ehdottomasti paras, tai siis minulle sopivin puoli on sen jatkuva liikkeessä olo ja fyysisyys. Työ sisältää nostelua, kurottelua, jakkaralla nousuja ja laskuja, pinoamista, kantamista, työntämistä, siirtämistä, repimistä, ja pakkaamista. Mikään ei kuitenkaan ole ylitsepääsemättömän raskasta, eli omat keski-ikäiset voimani riittivät 99% työtehtävistä.

Käsivarren Lapissa ei ole asunnottomia laitapuolen kulkijoita, ei akuutisti psykiatrista hoitoa vailla olevia ihmisiä tai juoksukaljan hakijoita. Heillä on kuitenkin syynsä siihen, miksi he myös kaupan asiakkaina ovat haastavia. Minut yllätti se, millaisia haasteita ihan tavankansalaiset kaupan asiakkaina tuottavat.

Ei-mukavat asiakkaat x 5

Tonkijat

Tämän täytyy olla tietylle asiakasjoukolle suorastaan pakkomielle. Jokaisesta tavarasta pitää käsivarsi pitkällä, vahingoista ja epäjärjestyksestä hitusenkaan piittaamatta, saada tongittua rivien ja pinojen alta se ehdottomasti pohjimmainen versio. Mitä syvemmältä tavaransa kaivaa, sitä varmemmin se on tuoretta.

Asia huvittaa ja ihmetyttää erityisesti silloin, kun omaan silmään selkeästi yhdeltä toimituskokonaisuudelta näyttävästä tavaraerästä on lähdetty sukeltamaan sitä ehdottomasti pohjimmaista kappaletta.

Tonkiminen on mielestäni jollain lailla etuilua ja oman edun kalastelua toisten asiakkaiden kustannuksella. Vaikka kyllähän kai jokainen saa valita, minkä artikkelin kaupasta mukaansa ottaa. Silti se harmittaa.

Perimmäisten pakkausten tonkiminen nostaa meidän kaikkien ruoan hintaa kahdella tapaa. Jälkien korjaaminen sitoo työaikaa ja lisää hävikkiä. Kaupan kustannukset kasvavat kummassakin tapauksessa.

Päivämääristä nillittäjät

Välillä hymyn ylläpitäminen on hieman haasteellisempaa. Olen ilmeisesti ollut jotenkin ylihuoleton kaupassakävijä koko aikuisen elämäni, sillä en ole juurikaan kiinnittänyt huomioita ostamieni artikkeleiden parasta ennen – päiväyksiin. En niitä katsele kotonakaan. Luotan aistipohjaisiin havaintoihin. Jos asia haisee, maistuu tai näyttää vanhentunelta, en syö sitä, oli tuotteen päiväys mikä hyvänsä.

En ole käsittänyt, että on olemassa asiakaskunta, joka ei voi tänään ostaa leipäpakettia, jossa on huomiseksi merkitty parasta ennen – päiväys. ”Koska enhän minä voi syödä näitä sämpylöitä kuin tänään illalla ja huomenna aamupalalla ja sitten täytyisi laittaa loput roskiin.” Nämä tuotepoliisit työntelevät kärryjään hyllyltä hyllylle ja esittävät moitteitaan jokaisesta artikkelista vuorotellen.

Asia harmittaisi aivan joka paikassa. Kaukana pohjoisessa se harmittaa ja ihmetyttää. Tänne on matkustettu ihailemaan luontoa ja olemaan kaukana kaikesta, niin oletan. Silti tänne pitäisi aivan ehdottomasti kuljettaa joka päivä juuri äskettäin linjalta valmistuneita tuoretuotteita. Lähimpään apteekkiinkin on 200km.

Fakkiutuneet

Ja kun ränttäämisen vauhtiin on päästy, niin otetaan vähän lisää kierroksia. Mitenkä voi olla niin, että jollei matkalla, jolle on oletettavasti lähdetty saamaan uusia elämyksiä ja kokemaan irtiottoa omista kuvioista, saa sitä aivan tiettyä spelttileipää tai herajuomaa, vaikuttaa koko reissu olevan pilalla?

Kaupan tuotevalikoimasta esitetään kattavaa kritiikkiä ja paikalta poistutaan niskoja nakellen, kädessä aivan järkyttävän vääränlainen jogurttipurkki.

Tuuliviirit

Päätät ostaa näkkileipää ja nostat paketin ostoskärryysi. Pölypussihyllyn kohdalla mielipiteesi kuitenkin vaihtuu. En tiedä, vaihdatko näkkileivät pölypusseihin, mutta ainakin päätät, ettet sittenkään halua näkkileipää. Kasuaalisti nostat näkkileipäpaketin pölypussien viereen ja jatkat matkaasi.

Jokainen väärään paikkaan jätetty tavara pitää kuljettaa omalle paikalleen. Siihen saa pienessäkin kaupassa kulumaan monta työtuntia päivässä. Kaikki tämä työ pitää jyvittää ruoan hintoihin.

Jos näkkileipäpaketti on pölypussihyllyllä, se on vain ärsyttävää ja hitusen koomista. Suututtavaa asioiden väärään paikkaan jättäminen on silloin, kun kylmäsäilytystä vaativaa tavaraa on jätetty sattumanvaraisesti tavallisille hyllyille. Sieltä löytyessään tuotteet on vietävä suoraan hävikkiin.

En ollut ennen kiinnittänyt tähän asiaan huomiota. Tai olen ollut niin lapsellinen, että olen olettanut, että jos vaihtaa mielipidettä, niin kiikuttaa jo kärryynsä nostaman artikkelin sinne, mistä sen on alun perin ottanutkin. En ollut käsittänyt, mikä määrä tavaraa on kaupalla aamuisin väärissä paikoissa.

Varkaat

Tietenkin tiesin, että myymälävarkaudet ovat yksi kaupan alan varjopuoli. Siis se, että kaupasta koitetaan viedä tavaraa siitä maksamatta. En kuitenkaan ollut hoksannut, että tavaraa voidaan varastaa myös toisella tapaa. Se voidaan syödä tai juoda jo kaupassa. Hyllyjen lomasta löytyi erityisesti lähes loppuun juotuja limsapulloja. Jano oli siis yllättänyt ylitsepääsemättömänä heti juomahyllyllä.

Myös palvelutiskiltä saatetaan pyytää mukaan valmista grillilihaa syöntikuntoon viipaloituna, jonka kääreet löytyvät myöhemmin kaupan perimmäisiltä hyllyiltä. Ymmärrän että varkauksien takana on monenlaisia asioita. Mutta jos ei käsitellä elämän äärimmäisiä hätätilanteita, mahtuu varkaiden sekaan uskoakseni myös merkittävä osa röyhkimyksiä ja öykkäreita, jotka pokkana ajavat oman elämänsä ohituskaistaa.

Sama tyyppi poistuu pokkana bensamittarilta käymättä tiskillä maksamassa. Jos huoltoaseman pitäjiltä asiaa tiedustelee, he eivät maalaa kuvaa erityisen hädänalaisista ihmisistä. Me muut maksamme pumpulla sitten heidänkin puolestaan.

Poikkesin omasta periaatteestani

Be nice. Se on yksi kirjoittamiseni periaate. Jos ei ole mukavaa sanottavaa, jätä sanomatta, verkko on ilman sinuakin täynnä erilaista tuomitsevaa sontaa. En yllä kirjoittanut kauniisti asiakkaista, joista suurin osa kuitenkin oli oikein hyväntuulista ja mukavaa ulkoilmaporukkaa.

Totuus on se, etten ole koskaan elämässäni ollut asiakaspalvelutehtävissä, joissa olisin kohdannut työkseni ihmisiä keskellä heidän tavallista arkeaan. Olen tehnyt koko työurani sotealan marginaaleissa kohdaten työpaikallani vaikeasti psyykkisesti sairaita, päihderiippuvaisia tai muutoin joko huonoin eväin tai hyvin kuormittavassa elämäntilanteessa olleita.

En ole ymmärtänyt, että ihan tavalliset ihmiset voivat suhtautua elämään, ympäristöönsä tai arkipäiväisiin asioihin hahmottaen niin paljon epäkohtia, puutteita tai vastoinkäymisiä. Miksi arjessa nähdään niin mittava määrä negatiivisia asioita ja pettymyksiä? Tai miksi pieniltä vaikuttaviin asioihin suhtaudutaan suurina vastoinkäymisinä? Syitä on varmasti monia ja tuo aihe on eri kirjoituksen paikka.

Toisaalta tiedän, että täsmälleen sama asia kuormittaa myös hoitotyössä. Ihmisten kohtuuttomuus omine vaatimuksineen tekee työstä entistä raskaampaa.

Miesten ja naisten erot korostuvat

Olen saanut työskennellä kaupassa, jonka asiakaskunnasta merkittävä osuus koostuu erilaisista yhdessä matkalla olevista kaveriporukoista. Kun viettää kahdeksan tuntia hyllyjen väleissä, ehtii päivän aikana kuulla todella paljon erilaisia keskusteluja ja ryhmädynamiikkaa.

Inhoan perusteellisesti ”naiset ovat hankalampia kuin miehet” – väittämiä, joita viljellään erityisesti työyhteisöistä puhuttaessa. Mutta oh boy, naiset ovat aivan jär-kyt-tä-vän hankalia, kun kyseessä on kaveriporukan yhteiset kauppaostokset.

Jätkäporukat pyyhältävät kaupan läpi yhdessä vilauksessa. He hakevat kaljaa, makkaraa ja lettuvehkeet ja kahvittelutarvikkeet. Ja ovat kaupasta ulkona muutamassa minuutissa. Naisporukat sen sijaan leiriytyvät hyllyjen väliin.

Yksi on vegaani, toinen gluteeniton, kolmas vain lakto-ovo, mutta haluaa rasvattoman kauramaidon kahvia varten. Eka ei suostu juomaan kuin soijabaristaa. Toka on laihiksella. Kolmas pohtii, että ostetaanko nämä tonnikalat yhteisestä budjetista ja voin sitten ostaa itse nämä tomaatit, koska en osallistu noiden herkkusienien ostamiseen, koska en syö niitä.

Vaikeilu ja vaiheilu jatkuu hyllyväliltä toiseen. Juomaosastolla suoritetaan pitkällinen sommelier-kierros vertaillen eri Jaffapullojen litrahintaa pakkauskoosta riippuen. Ja sitten taas neuvotellaan, ostetaanko greippi- vai appelsiiniversiota.

Nuorempien naisporukoiden yhteiset ruokaostokset olivat joskus niin tuskallisia neuvotteluprosesseja, että minun piti väkisin tehdä asiaa kauemmas, ettei tarvinnut jäädä kuuntelemaan. Ikääntyvämpien naisten oli helpompi päättää siitä, mitä syödään. Heille haasteellista oli yhteisten ostosten maksaminen.

”Haluamme maksaa tämän makkarapaketin neljässä erässä, jokainen eri kortilla. Ai eikö onnistu, no miksi ei??”

Miksi ei voi antaa kaverin maksaa? Tai miksi on ehdottoman tärkeää, että saa rahan rikottua sopivan pieneksi pystyäkseen maksamaan ystävälle 25 sentin ”velan”, joka muodostuu vaelluskaverin maksamasta yhteisestä kahvimaidosta? Tuskaa kaupassa aiheutti se, etteivät nämä porukat olleet etukäteen sopineet maksupolitiikkaa. Neuvottelut asiasta avattiin kassalla, joka ei varsinaisesti nosta kassajonon tunnelmaa.

Mikä tässä on takana?

Mikä saa minua hieman vanhemmat naiset suhtautumaan rahaan tavalla, jota sain kaupalla seurata? Mikä mekanismi saa suorastaan taistelemaan maksupäätteellä, että varmasti itse pääsee maksavaksi asiakkaaksi?

Ja miksi on aivan järkyttävän tärkeää, että puntit menevät joka tilanteessa sentilleen tasan, kuten lapsuudessa aikanaan. Meillä jokaisella sisaruksia omaavalla on varmasti muistoja siitä, millä millin tarkkuudella suhtauduttiin jokaiseen jakotilanteeseen.

Lapsi on vielä kyvytön suhteuttamaan tai näkemään pidemmälle. Lapsi vasta harjoittelee joustamaan, luopumaan ja myötäilemään. Miksi ikääntyvissä naisissa on henkilöitä, jotka palaavat lapsuuden toimintamalliin suhteessa rahaan?

Nämä naiset ovat kotimaan matkalla sesonkiaikaan. He yöpyvät kalliisti ja ovat pukeutuneita viimeisimpiin ulkoiluvarusteisiin. Mutta silti, senttien kokoiset velkataakat pidättävät heitä sumplimassa raha-asioita kaupan kassalla heidän miespuolisten verrokkiensa painellessa jo kaukana vaelluspolulla. Jos osaat selittää minulle tätä, please comment.

Haluatko tehdä helpon ekoteon?

Tiedätkö, mikä auttaisi vähentämään hävikkiä eikä huononna sinun elämänlaatuasi mitenkään? Ole kiltti ja poimi ostoskärryysi se vähän kolhiintunut tai naarmuuntunut paketti. Juuri se, jonka pinon pohjia tonkinut asiakastoverisi on touhuissaan kyynärpäällään kerran tipauttanut lattialle.

Vähän ruttaantuneet paketit ovat usein täysin ehjiä, hieman rumia vain. Mutta ne jäävät hyllyyn. Ja seuraavana aamuna ne poistetaan hävikkinä, syykoodina rikkoutunut. ”Koska ei niitä kukaan osta”, mikä on aivan totta. Ja rikkoutuneina nuo paketit laitetaan roskiin.

”Eikö tästä saa alennusta?”, kysyy se nillittäjä. Ei saa. Paketin sisällä oleva ruoka on aivan yhtä arvokasta kuin muissakin. Nillittäjä voi sitten rauhassa ostaa naarmuttoman paketin täyteen hintaan. Vie sinä kotiin se vähän kolhiutunut, niin tiedät että maailma on hitusen parempi paikka.

Hävikki oli muutenkin jotain, jonka määrä kavahdutti ensikertalaista, vaikka sen vähentämiseen tietenkin tavoitteellisesti suhtaudutaankin. Kollegani vertailevat tavaraa tilatessaan huolellisesti edellisten viikkojen myyntejä ja viime vuoden saman kalenteriviikon menekkiä.

Tilattava tavaramäärä koitettiin kaikilla mahdollisilla keinoilla mitoittaa alkavan viikon kysyntään. Silti sitä menee kärrytolkulla joka aamu roskiin. Ja siis ihan roskaroskiin, koska Lapissa ei kerätä biojätettä suurten etäisyyksien vuoksi. Suomalaisille laputettu ruoka kelpaa, Norjalaisille ei. Pisteet meille. Kuten sanottua, tämä on vähittäiskaupan arkea, eikä siinä ole mitään kummallista. Uudelle ihmiselle se vain oli uutta.

Mitä tienasin?

Olen kaupan alan ensikertalainen, joten sain tes:in perustuntipalkkaa ilman minkäänlaisia kokemuslisiä. Tuntipalkkani oli 12,67 €.

Kuukausittaiset nettotuloni vaihtelivat sen mukaan, montako sunnuntaita olin töissä. Elokuussa olin töissä kaikki viikonloput (vapaapäiväni olivat arkisin) ja nettosin 2330,47 €. Nettotuloni ovat pienelläkin palkalla kohtuulliset, sillä ennakonpidätysprosenttini on tälle vuodelle 0,5 %, tulorajani on 16 000 €. Saan lukea vähennyksiin matkat työpaikkakunnalle ja työpaikalta vuokratun kakkosasunnon vuokran.

Elokuun menoni olivat 738,50 € joten säästöprosentiksi muodostui 68 %. Kuukauden työllä tienasin siis reilut 2kk vapaa-aikaa, varsinkin kun työjakson lomakorvaukset ovat vielä maksamatta.

Millaista on olla kaupassa töissä?

Mukavaa, on ensimmäinen vastaukseni. Vaikka kun palaan lukemaan kirjoitustani, sisältää se marinaa aika monesta ilmiöstä ja ihmistyypistä, joihin olen kaupassa nyt elämäni ekaa kertaa törmännyt. Kaikessa on varjopuolensa, mutta kokonaisuutena työkokemukseni oli erittäin positiivinen.

Työ kaupalla on vaihtelevaa, fyysistä, nopeatempoista ja itsenäistä. Lusmuilijalle työ ei sovi, sillä kännykällä ei päivän aikana roikuta, t-paita kastuu ja hymyn pitää pysyä. Kieliä täytyy osata ja fyysisen kunnon pitää olla kohtuullinen.

Jos saa erityistä iloa suorista riveistä tai asioiden järjestelystä, kauppa voi olla sinulle sopiva paikka. Tosin pitää myös pystyä asennoitumaan siihen, että kaikki vaivalla järjestykseen saatu saattaa tunnin päästä olla täydessä sotkussa, eli työhön pitää suhtautua rennosti ja ymmärtää, että kaikki järjestely tehdään lopulta asiakasta varten, ei omaksi iloksi.

Kaupan ala on monelle läpikulkutyötä. Työyhteisöni olikin todella mielenkiintoinen sekoitus eri alan ihmisiä akateemisista taustoista sotealan osaajiin. Ja tukipilareina seisoivat tietenkin uransa kaupalla tehneet, jokaisen asiakaspalvelutilanteen tuhat kertaa kokeneet ammattilaiset.

Ylipäätään yleinen meininki oli työhön keskittyvä ja positiivinen. Hoitoalalta tuttu kahvihuonemutina loisti poissaolollaan. Työssä tehtiin töitä, ja sitten lähdettiin kotiin. Työporukassa yhdisti myös se, että kaikki olivat tavalla tai toisella ulkoilmaihmisiä. Myös rento mutta työteliäs työporukka tuo minu tänne takaisin, huumoria unohtamatta.

Eri hommissa on puolensa

Haluaisinko jatkossa tienata työskennellen kaupassa vai hoitajana? Hoitajana tuntipalkkani olisi suoraan kuntasektorille työllistyen noin 30% parempi ja myös lisiä ja erilaisia hälytyskorvauksia karttuisi helpommin. Tässä elämänvaiheessa on helppoa tarttua ”voisitko jatkaa työvuoroa”- kysymyksiin aika-ajoin, sillä minua ei odoteta päiväkodin pihalla, eikä iltoihini työjaksojeni aikana sisälly muitakaan velvoitteita.

Kaupan alalla on kuitenkin tarjolla todella paljon helpommin tienattuja euroja kuin hoitotyössä, vaikka tulotaso siis on matalampi. Haluan pitää tuntumaa myös hoitotyöhön ihan varmuuden vuoksi, mutta kyllä tämän kokemuksen perusteella kaupan ala vetää enemmän puoleensa.

Tulenko takaisin?

Tietenkin tulen, tämä on ihan no-brainer. Haluanko muuttaa pysyvästi Lappiin ja vakinaistua kaupan työntekijäksi? En tietenkään. Haluan rusinat pullasta. Ja toisaalta, olen elämäntyylini perusteella juuri sitä liikkuvaa kausityövoimaa, jota monessa paikkaa kaivataan. Tulen siksi aikaa, kun työtä on paljon ja lähden kun skene hiljenee.

Lähtiessäni syyskuun alkupäivinä pois, olen sopinut palaavani takaisin ensi keväänä. Tulen osaksi pääsiäisestä kevään pilkkikisoihin kestävää asiakasruljanssia. Ehkäpä tällä kokemuksella uskallan kokeilla kaupan alan töitä jossain muuallakin.

**********

Olen 49-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.