Vasta unelmoidessani vakituisesta työelämästä irrottautumisesta laadin suunnitelmastani riskianalyysin. Tuosta kirjoitusharjoituksesta on nyt kolme vuotta. Niistä kaksi olen viettänyt vakituisen työn ulkopuolella. Nyt on hyvä hetki katselmoida, miltä muotoilemani uhkakuvat näyttävät nyt.
Miksi kirjoitan riskeistä? Olen taas viime viikkoina saanut useampiakin viestejä eri kanavien kautta henkilöiltä, jotka pohtivat kiivaasti omia mahdollisuuksiaan ja vaihtoehtojaan erilaisten elämänmuutosten äärellä. Aika usein viesteihin sisältyy sanapari ”entä jos”.
Elämänmuutoksen äärellä moni asia tuntuu vähintään epävarmalta, jos ei pelottavaltakin. Katsotaanpa taaksepäin, mitä omille entäjosseilleni nyt kuuluu.
Ystävällisiä neuvoja riitti
Ollessani vielä visusti työelämässä saatoin (virheellisesti) turvalliseksi kokemissani keskusteluissa aika-ajoin mainita, että säästän ja sijoitan tavoitteellisesti päämääränäni suurempi taloudellinen vapaus ja liikkumavara elämässä. Sain erittäin usein kaksi neuvoa.
1. Sijoittaminen on pelkkää spekulointia. Sijoitukset ovat lähes jatkuvassa vaarassa kadota taivaan tuuliin, jolloin kaikki vaivannäkö on mennyt hukkaan.
2. Meistä kuka tahansa saattaa kuolla huomenna, joten elämästä kannattaa nauttia tässä ja nyt. Elämästä nauttiminen mahdollistuu vain kaikki ansiotulot viivytyksettä kuluttamalla.
Joko siis kuolisin äkisti ja/tai ennenaikaisesti tai mikäli säilyisin hengissä, jatkaisin elämääni äkisti köyhtyneenä. Muistan, miten tuohtuneena kirjoitin kolme vuotta sitten saamistani neuvoista. Onneksi voin nyt tyyntyneenä deletoida aiheeseen liittyneen ränttini ja todeta, että besserwisserien äänet ovat ympäriltäni hiljentyneet.
Oli välillä ärsyttävää, välillä raivostuttavaa ja välillä vain masentavaa kuulla mukamas hyvää tarkoittavia kommentteja siitä, ettei suunnitelmani voi onnistua. Onneksi kirjoitin ärsytykseni muistiin. Nyt on mukavaa todeta, että tämä asia on poistunut ketutuslistaltani kokonaan. Kukaan ei ole lähivuosina enää muistutellut minua mahdollisesta äkkikuolemastani, jeppis jee.
Jälkiviisaus nro 1: kuuntele niitä, jotka ovat onnistuneet siinä mitä tavoittelet. Älä niitä, joilla ei ole aikomustakaan tehdä sitä mitä yrität, mutta ovat varmoja, ettet sinäkään onnistu.
Entä jos…
Kolme vuotta sitten kirjoitin näin:
Mitä voisi tapahtua, joka estäisi minua irrottautumasta normaalista työelämästä tai nauttimasta elämästä pääosin työmaailman ulkopuolella? Päädyn seuraavaan luetteloon:
- Menetän sijoitusvarallisuuteni tai se ei tuota toivotulla tavalla
- En työllisty tilapäistöihin, joita kuvittelen saavani osinkotulojani täydentämään
- En viihdykään työelämän ulkopuolella: jään yksin
- En keksikään tekemistä työelämän ulkopuolella: tylsistyn
- Matala elintaso, jonka olen suunnitelmani pohjaksi laskenut, alkaa ahdistaa
Otetaan kohta kerrallaan ja lähdetään pohtimaan. Jätän ykkösen vikaksi, koska se on näistä suurin, mutta kieltämättä ensimmäisenä mieleen tullut. Pohditaan muut ensin.
Riski 1/5: En työllisty tilapäistöihin
Olen näiden kahden vuoden aikana saanut töitä juuri sen verran kuin olen halunnut tehdä juuri sieltä, missä olen halunnut töitä tehdä. Tämän tekstin kirjoitushetkellä olen sopinut työt myös seuraavalle ”tilikaudelle”, joten työtilanteeni on täsmälleen toivotunlainen.
Itseasiassa se on etukäteen hahmottelemaani huomattavasti parempi. En uskonut, että töitä saa tällä tavalla ”tilaamalla”, kuten bookingista huoneita.
Töiden sisällön suhteen olen poikennut etukäteissuunnitelmastani. Suunnittelin ja laskin, että 4kk hoitotyötä riittää minulle osinkotulojen lisäksi vuosittain. Olen ollut myös hoitotyössä, mutta onnellisempi olen hanttihommissa, joissa työ on fyysistä ja tiivistahtista. Näitä töitä tarvitsee tehdä enemmän, kuitenkin enintään 6kk vuodesta.
Jälkiviisaus nro 2: töitä on tämän päivän Suomessa palvelualoilla niin paljon kuin ikinä viitsii tehdä. Kun saa jalan väliin hyvään henkilöstövuokrausfirmaan, voi työllistymishuolet heittää lopullisesti sivuun.
Töitä ei tietenkään ole kaikille. Minä työllistyn vaivatta, koska olen kantasuomalaisen nimen ja ihonvärin omaava, sosiaalisesti taitava, positiivinen, työteliäs ja liikunnallinen. Olen ripeä otteissani ja omaksun helposti uutta. Nauran paljon ja olen arkikomiikan ystävä, saan usein palautetta hyväntuulisuudestani. En nurise, vaan osaan näillä vuosilla suhtautua työpaikkojen epäkohtiin olankohautuksilla tai huumorilla.
Vaikeilevat liitonmiehet, omasta erinomaisuudestaan varmat superosaajat tai usein sairasvuoteelle lankeavat henkilöt eivät menesty työmarkkinoilla, jossa itsensä pitää myydä uudestaan monta kertaa vuodessa. Uusia töitä saadakseen ei silti tarvitse olla mikään supertyyppi, vaan ihan tavankansalainen, jolla on hallussa normaalit käytöstavat ja arkijärki.
Tietenkin työtä piti opetella hakemaan uudelleen ja ihan toisella tavalla kuin aiemmin. Kun siirtyy etsimään akateemisten töiden sijaan suorittavaa työtä, ei pidä joka hakemukseen liittää viimeisteltyä cv:tä. Ja pitää omien taitojen listaamisen sijaan osata hakemuksessa perustella hyvin, miksi haluaa kyseisen työn.
Riski 2/5: En viihdy vakityön tuolla puolen
Työ on iso osa arkeamme ja työyhteisöllä ja -kavereilla on todella suuri merkitys elämässämme. Aivan varmasti jokainen työttömyyttä kokenut on saanut tuntea ulkopuolisuuden tunteita ja eläkkeelle jäämiseen liittyy riski tyhjyyden tunteen kokemuksesta.
Entä jos elämä ei vakityön ulkopuolella olisikaan auvoisan vapaata, vaan kokisin oloni ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi? Kursori pysähtyy vilkuttamaan paikalleen ja mietin: olenko näiden kahden vuoden aikana kokenut yksinäisyyttä tai ulkopuolisuuden tunnetta? Koenko, että olen jäänyt jostain paitsi tai syrjään? Vastaukseni on ei, niin uskallan rehellisesti kirjoittaa.
Reilu vuosi siten kirjoitin siitä, että minulla on hankaluuksia vastata satunnaisissa kahvipöytäkeskusteluissa kysymyksiin työtilanteestani. Pokerini on kasvanut. En enää ämpyile, selitän ilman kakistelua olevani vapaa harhailija.
Minulla on samat ystävät kuin ennenkin. He ovat minulle edelleen aivan yhtä rakkaita ja läheisiä. Lisäksi olen tutustunut uusiin, aivan käsittämättömän hienoihin ihmisiin ja tietenkin perhe kulkee mukana aivan samalla tavalla kuin aiemminkin.
Jälkiviisaus nro 3: ihan oikeasti tärkeät ihmiset pysyvät elämässäsi riippumatta siitä, oletko töissä vai et. Vapaammassa elämässä on paljon enemmän aikaa ja energiaa sosiaalisille kontakteille ja uusi elämä antaa myös uusia ihmisiä.
Riski 3/5: Tylsistyn työelämän ulkopuolella
Kun lueskelee erilaisten sijoituspalstojen keskusteluketjuja, tämä huoli tuntuu olevan aika monen työelämähypyn esteenä. Variaatioita on useita:
- Identiteetti muodostuu vahvasti työelämäroolista. Jos en olisi se, joka töissä olen, kuka sitten oikein olisin?
- Työarki haastaa ja antaa kicksejä, joita ei muualta saa. Vaikka halua olisi hiljentää, mistä syttyisin samalla tavalla?
- Arki on muodostunut vahvasti työelämän ympärille. Jos en tekisi töitä, mitä sitten tekisin?
Omaksi riskikseni näin vaihtoehdot 2&3. Olisiko sittenkin niin, että kun vapaa-aikaa on viikossa 40 tuntia enemmän, en tietäisikään mitä sillä tekisin? Ja jos en enää tule haastetuksi sotealan esihenkilökiemuroissa, olisinko kykenevä vain lattanaan, toimettomaan lorvailuun?
Tämä uhkakuva huvittaa ehkä jälkikäteen arvioituna eniten. Elämä on aivan liian lyhyt kaikkiin niihin asioihin, joita haluan vielä tehdä ja kokeilla. Rohkeus kasvaa koko ajan ja silmät avautuvat lisää jokaisen kokemuksen myötä.
Jälkiviisaus nro 4: yhtä paljon kuin lapsettomana pystyt arvioimaan sitä, minkälaista perhearki todellisuudessa on, pystyt etukäteen hahmottelemaan, mitä Universum eteesi tuo. Elämä on täynnä erilaisia kutkuttavia mahdollisuuksia, joista et vielä tiedä mitään. Luota prosessiin.
Riski 4/5: Matala elintaso alkaa ahdistaa
Myös tämä riski pyörii keskustelupalstojen kommenteissa: mikä passiivisten tulojen taso tai omaisuuden määrä olisi varmasti riittävä, jotta uskaltaa jättää taakseen vakityön? Uhkia on kaksi:
1. Rahojen loppuminen. Työelämästä käsin murehditaan sitä, etteivät rahat mahdollisesti jatkossa riitä. Pelko taloudellisesti epävarmasta tulevaisuudesta estää hypyn tuntemattomaan.
2. Elämäntyylin muuttuminen. Kun vapaus lisääntyy, lisääntyy myös halu, aika ja energia reissata ja harrastaa. Uusi vapaus uhkaa nostaa kulutuksen ennakoimattomalle tasolle, jolloin totuttu tulo- tai elintaso tuntuisikin vapaassa elämässä ankealta ja rajoittavalta.
Olin laskenut koko suunnitelmani sen varaan, että osaisin jatkossa elää vain reilulla tonnilla kuussa ja korjata elintasoa vuosittain ylöspäin korkeintaan indeksin verran. Vaikka olin ratkaisustani varma, ei mikään tulevaisuudessa voi olla kiveen hakattua.
Yksi vapaan elämäni riski siis oli, että tulevaisuuteni lukitseminen hyvin matalaan tulotasoon voisi pidemmän päälle tuntua ankealta, vaihtoehdottomalta ja ilottomalta. Mitä järkeä on vapaudessa, jos sen saatuaan on jatkuvassa rahapulassa?
Vähällä on edelleen hyvä
Toisaalta löytyy myös tietäjiä, jotka ovat (työelämästä käsin) sitä mieltä, että kun jättää vakityöt taakseen, kuluttaa vähemmän rahaa, maksaahan moni työelämään liittyvä asia, esimerkiksi työmatkat ja toimihenkilöpukeutuminen. Tämäkin on totta. Moni kulusarake kutistuu, mutta vaikka arkeni onkin halvempaa kuin aiemmin, on vuosittainen reissubudjetti lisääntyneen vapauden myötä moninkertaistunut.
Tietenkin olisi mukavampaa, jos minulla olisi kuukausittaisen tonnin sijaan käytettävänäni kaksi tonnia. Söisin ulkona enemmän, reissaisin vielä lisää, hiukset ja kulmat olisivat aina mintissä ja vaatekaappi puollollaan järjettömän teknisiä ulkoiluvarusteita. Lankakaappini pursuaisi mitä hienoimpia alpakka- ja silkkilankoja. Sillä tavalla ihminen on rakennettu. Oli tulo- tai elintaso mikä hyvänsä, haluamme aina vähän lisää.
Mutta elämä on valintoja. En halua suurempaa tulo- ja elintasoa riittävästi, jotta olisin valmis joko siihen, että olisin säästänyt ja sijoittanut ennen työelämähyppyä pidempään tai että nyt tekisin enemmän töitä. Rajahyöty on siis laskenut tasolle, jossa lisäpanostus ei tuo niin merkittävää lisäiloa, että se kattaisi menetetyn vapauden.
Jälkiviisaus nro 5: Oma raha-arki ja menotaso pitää tuntea, mutta loputon jossittelu henkilökohtaisen talouden uhkakuvista on syytä unohtaa. Yleinen huolestuneisuus tai ylivarautuminen jättävät roikkumaan elämään, jossa tärkeintä on enää kuukausittainen tilipussi.
Oma takaporttini on hoitoalan koulutus. Tulotasoni nostaminen lyhyelläkin varoitusajalla on suhteellisen helppoa. Vielä tähän mennessä minulla ei ole ollut siihen minkäänlaista kiinnostusta. Vaatimaton arki on paitsi mukavaa, mutta myös oma vaatimukseni itselleni: haluan elää kestävää arkea, se tuo minulle eniten iloa ja mielenrauhaa.
Riski 5/5 Menetän sijoitusvarallisuuteni
Entä jos olenkin tehnyt sijoituspäätöksiä, jotka eivät pitkällä tähtäimellä kanna? Entä jos Nordea (jota salkussani on reilulla ylipainolla) ajautuukin konkurssiin ja vanhasta kerrostaloasunnostani löytyykin sädesientä ja koko höskä saa purkutuomion? Entä jos metsäpalstani palaa varomattoman tulentekijän ansiosta poroksi? Entä jos joudun jonkinlaisen huijauksen tai kalastelun kohteeksi ja omaa hyväuskoisuuttani säästöni katoavat taivahan tuulosiin?
Psykiatrisena sairaanhoitajana tiedän, että erilaiset mielenhäiriöt ovat äkistikin mahdollisia. Meistä kukaan ei ole turvassa siltäkään asialta, että mielemme sairastuisi äkisti tai todellisuudentajumme hämärtyisi hetkellisesti voimakkaasti.
Pystyn tekemään itselleni aivan järkyttävää taloudellista tuhoa vain muutamassa minuutissa, vain joillakin näppäimistön klikkauksilla. Entä jos tililläni onkin yhtenä aamuna useampien nollien sijasta niitä enää vain yksi?
Tätä mielikuvaharjoitusta pyörittelin päässäni yhden vapaapäivän ajan. Pyykkäyksen, imuroinnin ja mealpreppailun ajan mietin, miltä tuntuisi, jos taloudelliset puskurini ja sijoitukseni ihan aikuisten oikeasti katoaisivat?
Jälkiviisaus nro 6: Kuinka monta täydellisen henkilökohtaisen vararikon tehnyttä sijoittajaa lähipiiriisi kuuluu??
Vaikka en ole sijoitusomaisuuden tuhosta tai katoamisesta huolissani, se riski on kuitenkin olemassa. En siis voi väittää, että tämä uhkakuva olisi poistunut tai hälventynyt. Riski on olemassa, mutta se on pieni. Ja riskittömiä asioitahan ei tässä maailmassa ole. Olen tehnyt voitavani tämän riskin minimoimiseksi, ehkäiseviä toimia ovat hajauttaminen ja kahden eri palveluntuottajan käyttäminen. Loppu on Herran hallussa.
Huolestuttaako minua jokin?
Miltä nuo ”kaukalon laidalta” määritellyt riskit näyttävät nyt kokonaisuutena, kaksi vuotta tositoimissa oltuani? En vähättele tai mitätöi niitä millään muotoa. Mutta niistä jokainen on osoittautunut ainakin vielä toistaiseksi turhaksi. Ja koen myös, että vaikka niistä jokin nyt toteutuisikin, minulla olisi voimia, luovuutta ja taitoja selvitä eteenpäin. Asioilla on taipumus järjestyä.
Olenko saanut uusia huolia? En mielestäni. Jos taaksepäin katsoen jotain kaipaan, niin tietenkin ylenpalttisen hyvää työterveyshuoltoa. Olen asioinut vain yksityisillä terveysasemilla lähes tulkoon koko aikuisen ikäni, eli työurani ajan. Pienikin vinkaisu tai terveyshuoli on saanut osakseen viivytyksetöntä huomioita ja paneutuvaa hoitoa. Tutkimuksia, testejä, kokeita ja konsultointia.
Nyt tilanne on toinen. On aikamoinen pudotus tipahtaa jonottelemaan lähiöterveysaseman lääkärijonoon. Onneksi olen saanut olla terve, ja jos näin ei jatku, vaihtoehtoja on kaksi: lusia julkisissa palveluissa tai purkaa säästöjä yksityisen puolen ohituskaistaa varten. Jos asia ajankohtaistuu, pitää omia ratkaisuja harkita.
Oikeastaan muita murheita tai huolia en nykyiseen elämääni osaa liittää, vaikka se monen mielestä heikoissa turvallisuuskantimissa onkin. Elämässäni on riittävästi turvaa, jotta koen sen kantavan.
Ai niin, yksi vielä
Myös tätä asiaa pohdin kolme vuotta sitten:
Entä jos kuolen huomenna? Entä jos minulle käykin niin, kuin jokainen säästämistä tai sijoittamista perusteetta kritisoiva jaksaa muistuttaa: ruumisarkussa ei ole taskuja, elämä on nyt, tärkeintä on elää hetkessä ja mitänäitähirveitäkliseitänyton.
Ajastan blogini jokaisen julkaisun maanantaille klo 7. Niinpä saatan tämän kirjoituksen julkaisuhetkellä jo maata kylmiön lavitsalla käärittynä kertakäyttöiseen valkeaan vainajalakanaan. Alleni on levitelty kroonikkolakanoita, jotta ruumiinaukoistani vapautuvat nesteet saavat imupintaa. Leukani ympärillä on sideharsoa joka pitää suuni kiinni, että näyttäisin vähän siistimmältä.
Jos niin on tapahtunut, olen lähtenyt kiitollisena ja ”elämästä kyllänsä saaneena”, kuten isossa kirjassa todetaan. En ajattele, että säästäminen tai sijoittaminen olisi mennyt jotenkin hukkaan. Ajattelen, että sijoittaminen toi selkänojaa ja uskallusta elää niin, että saatoin tyytyväisenä kuolla.
Elämäntäyteistä viikkoa!
********
Olen 49-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.