Varoitus: kirjoitus sisältää kiroilua ja karkeaa kieltä.

Mitä kuuluu Kilpisjärvelle? Kirjoitan kotiutumisestani uudelle paikkakunnalle ja arkeni muotoutumisesta uudessa työssä ja ympäristössä. Tämän tekstin työnimi on word-kansiossani ”paskat housussa”. Niin paljon uusi työ minua (tätä tekstiä aloittaessa) jännittää.

Olen 49-vuotiaana aloittamassa elämäni ensimmäisen työrupeaman ruokakaupassa. Tai siis kaupan alalla ylipäätään. Kirjoitan päiväkirjamerkinnät ekoilta päiviltä ja lopuksi summailen millaiseksi todellisuus on ensivaikutelmien jälkeen muodostunut.

Kämppä ihastuttaa ja kauhistuttaa

Soitan sovitusti kaupan portailta kauppiaalle: olen saapunut paikkakunnalle ja tarvitsisin uuden työasuntoni avaimet. Minua tulee vastaan sympaattisen oloinen mies, joka johdattelee minut kaupan takahuoneiden syövereihin. Juttelemme lyhyesti ja saan asunnon avaimet. Kauppias pahoittelee jo etukäteen: asunto on nuorten miesten jäljiltä. Lupaan, ettei asia haittaa, olen tottunut ottamaan asuntoja siivoamalla haltuun.

Kävelemme uudelle työasunnolleni ja vaikutelma on samalla kertaa positiivinen ja negatiivinen. Asunto on valoisa, lähellä tulevaa työpaikkaani ja keittiö näyttää siistiltä ja hyvin varustellulta. Vuoteitakin on kaksi, joten muutama sovittu kaverivierailu ja puolison lomareissut onnistuvat tänne hyvin, loistavaa.

Toisaalta asunto on perusteellisessa sotkussa ja likainen. Siellä on jossain vaiheessa asunut koira. Viimeinen imurointi on tapahtunut ilmeisesti paljon koiran lähtöä aiemmin. Keittiön tasoilla on levällään likaisia astioita ja ruoanlaiton jämiä. Vessa on siinä kunnossa kuin se poikamieskämpissä pahimmillaan on. Kaikki on lähmittyä ja länttistä: ovet, oven pielet, pöydän pinnat ja lattiat.

Kauppias pahoittelee vielä ja kertoo, ettei nuoria miehiä saa uhkasakkojenkaan uhalla siivoamaan. Toppuuttelen, äkkiäkös tämän siivoaa. Asunnon haltuunotto on kuin edellisen työpaikan yksi aamupäivän keikka: sotkuinen lomamökki poikaporukan jäljiltä. Puolisoni kantaa kaikki irtoavat tekstiilit ulos lumeen ja aloittaa vessan puhdistuksen. Minä hankaan keittiötä kuntoon.

Onneksi asunto on pieni ja siistitty nopeasti. Vajaan tunnin päästä olen hyvin tyytyväinen: tässä on hyvä asua seuraavat viikot. Kauppias lupaa ensimmäisestä kuukaudesta vuokran alennusta siivousurakkani vuoksi. Pidän ratkaisua itselleni oivallisena.

Tiedusteluretki uuteen työympäristöön

Puolisoni lähdettyä kotimatkalle lähden täydentämään ruokavarastojani ja samalla teen tiedusteluretken uuteen työympäristööni. Tunnen paniikin kasvavan. Kauppa on täynnä norjalaisia ja vilske on melkoinen. Silmäilen palvelutiskillä hääriviä henkilöitä ja tutkin eri lailla leikattuja lihoja. Voi apua, en osaisi tehdä noille mitään.

En osaa arvioida paljonko pitää leikata, jotta saataisiin asiakkaalle suurin piirtein toiveita vastaava määrä tavaraa. En osaa pakata mitään siististi. En ymmärrä norjaa. En osaa käyttää puntaria tai hinnoitella mitään. En löydä kaupasta mitään mistään. Löydän kaksi hyllyttäjää työssään ja toivon pääseväni tekemään samaa kuin he: saisin törttöillä edes hiukan omassa rauhassani.

Kassalla ihailen kummankin työntekijän sujuvaa toimintaa. Kaikki tapahtuu ripeästi ja automaattisesti, kielet vaihtuvat lennosta ja toiminta on kaikin puolin sujuvaa. Minusta ei ikinä, ei ikinä ole tähän. Soitan ystävälleni, jolla on kaupan alan taustaa: kerron nielaisseeni liian ison palasen, minä en millään voi suoriutua tästä. Hän toppuuttelee ja kertoo kauppahommien olevan lähellä siivoustyötä: niitä voi lopulta tehdä aika lailla aivot narikassa. En usko häntä hetkeäkään.

Soitan toiselle kaverilleni ja maalailen mielessäni kauhuskenaarioita. Leikkaan varmasti ekapäivänä lihatiskillä sormeeni haavan, jota pitää lähteä ompeluttamaan jonnekin monen sadan kilometrin päähän. Tai tiputan jonkun megaison paistin lattialle. Muitakin vaihtoehtoja on, mutta nämä nyt ensiksi ovat mielessä lukuisista mokaamisen mahdollisuuksistani. Tämä ei_voi_onnistua.

Ihana ja kamala tunne

Haluan ihan ehdottomasti haastaa itseäni ja kokeilla uusia asioita. Fire-elämän kamalin pelko minulle ei ole se, että rahat loppuvat, joka taloudellista vapautta käsittelevissä keskusteluketjuissa eri sivustoilla tuntuu olevan se suurin uhka.

Minulle taloudellisessa vapaudessa kamalinta olisi pysyvä löllöytyminen omalle mukavuusalueelle: vaikka siis siemailemaan loppuelämäksi niitä drinkkejä palmun alle.

Jos itseään ei haasta mitenkään: kehollisesti, älyllisesti tai sosiaalisesti, syyllistyy mielestäni elämän mitä suurimpaan haaskaamiseen ja jos itseään ei puske epämukavuusalueelle säännöllisen epäsäännöllisesti, menettää uskoakseni aika pian sellaisia kykyjä ja taitoja, jotka tekevät elämästä lopulta mukavaa ja helppoa. Sitäpaitsi mukavuusalueella on taipumus kutistua itsekseen: jos sen rajoja ei aktiivisesti venytä, se pienenee pienenemistään.

Mutta helvetin helvetti, vaikka siis olen tehnyt valintani aivan suorassa linjassa omien arvojeni mukaisesti, tuntuvat aikomukseni nyt, yksi valvottu yö ennen ihka ensimmäistä työpäivää aivan idiooteilta. Onko pakko mennä nolaamaan itsensä ihan uusiin ympyröihin, onko??

Haen turvaa edellisistä kokemuksistani. Milloin minua on viimeksi jännittänyt näin paljon? Löydän kolme kokemusta lähimenneisyydestä:

1. Ensimmäinen amiksen oppitunti moottorisahan käsittelystä. En koskaan aikaisemmin ollut edes koskenut bensakäyttöiseen sahaan. Selvisin, ja tätä nykyä käytän sahaa muitta mutkitta.

2. Tiedekunnan aloitusluento yliopistolla. Tajusin, että opiskelen omia lapsiani nuorempien ja itseäni tolkuttomasti kyvykkäämpien ihmisten parissa. Selvisin, ja tätä nykyä kaapissani pölyttyy maisterin paperit.

3. Blogikirjoittamisen aloittaminen. Halusin palavasti aloittaa, mutta olin varma, että mokaisin täydellisesti ja lopulta kuolisin häpeään. No, hengissä ollaan.

Ylipanikoin asioita, joista kuitenkin suoriudun. Tämä havainto ei minua kuitenkaan nyt lohduta, jännitys vaikuttaa ylitsepääsemättömältä. Ystävälleni asiaa angstatessani päädymme kahteen vaihtoehtoon: joko selviän tästäkin tai sitten en selviä ja joudun lähtemän maitojunalla kotiin. Pitää vain rauhassa katsoa, kumpi vaihtoehto toteutuu.

Ensimmäinen päivä lihatiskillä

Ekana työpäivänä minua on vastassa jo vuosikymmeniä alalla ollut konkari, joka alkaa erittäin rauhalliseen ja maltilliseen tyyliin perehdyttää minua kaupan tehtäviin. Ne ihan oikeat ammattilaiset tekevät lihan parissa kaupalla kaikenlaista, aika moni tuote tehdään alusta alkaen itse. Minä saan vastata kaikenlaisesta näpertelystä. Voi miten mukavaa onkaan hinnoitella tai pussittaa tuotteita. Käsityöharrastajalle nämä hommat ovat vaivattomia.

Vain ensimmäiset hetket saan seurailla sivusta, kun asiakkaita palvellaan. Mutta ihan kuten pitääkin, minut laitetaan aika nopeasti töihin. Liikkeeni ovat kömpelöitä ja kaikki on hidasta. En osaa arvioida pyydettyjä määriä oikein ja saan vekslata punnittavaa määrää moneen kertaan. Teen susirumia paketteja enkä löydä vaa’asta millään oikeita painikkeita.

Saan kuitenkin apuja aina kun pyydän eikä toimintaani tuskastuta. Seison tiskillä toivoen salaa, että jokainen asiakas kulkisi ohitseni suoraan maitohyllylle. Mutta ei, aika ajoin joku pysähtyy kuin pysähtyykin kohdalleni ja joudun töihin. Tätähän ei opi kuin tekemällä, joten jokainen suorite on askel kohti rutiineja. Ja mikäänhän ei ole tylsempää kuin tiskillä tyhjän panttina seisoskelu. Silti en haluaisi palvella ketään, niin paljon vielä jännitän.

Mutta selviän. En leikkaa sormeeni enkä kontaminoi mitään. En ole kohdannut mitään ylivoimaisen vaikeaa ja ensimmäisen päivän jälkeen uskon, että tulen selviämään. Yllätyn, etten nyt ehkä kuolekaan tähän. Ja yllätyn lihatiskin aika tarkoistakin aseptisista käytännöistä, vaikka hoitaja olenkin.

Yksi asia jää tosin jäätävästi jännittämään vielä ekapäivän jälkeenkin. ”Muista, jos et laita pönkkää pakastimen oveen kun menet sinne, ovi muodostaa sulkeutuessaan tyhjiön, etkä pääse täältä hetkeen pois”, minua neuvotaan. Siinä onkin kauhuskenaariota riittävästi. Ekapäivän jälkeen lähden kuitenkin hyvällä mielellä pois. Olo ei ole varma, se on kaukana siitä. Mutta enää en ole kauhunsekaisessa paniikissa ja uskon jälleen ratkaisuihini.

Hurmaavaa hyllyttämistä

”Mitä sie siinä mietit”, kysyy kelkkailuhaalariin pukeutunut karvalakkipäinen Lapinmies kulkiessaan ohitseni. No se. Ensimmäinen hyllytyspäiväni on edennyt itsenäisen työskentelyn vaiheeseen, joka tarkoittaa pääasiassa sitä, että tuijotan hyllyjä etsien epätoivoisesti paikkaa sille tuotteelle, jota pakkauslaatikossa sylissäni hätääntyneenä puristan.

En ollut käsittänyt, että kaupassa on noin kolmeakymmentä erilaista nuudelia. Energiajuomien rivistö on loppumaton. Ja voi herran tähden, kuinka paljon ihan melkein samanlaisia neonkirkuvia karkkipusseja onkaan keksitty.

Ystävällinen työtoveri on aamulla ottanut minut parikseen ja aloitamme kuorman purun yhdessä. Hän avaa työn perusperiaatteita ja kaupan käytäntöjä. Aloitan työni raflaavasti ja vetäisen laatikoiden avaamiseen tarkoitetulla veitsellä pakkauslaatikon lisäksi auki jokaisen sen sisällä olleen nuudelipaketin. Opastajani lohduttaa, näin käy alussa jokaiselle. Silti hävettää.

Aika pian hän toteaa, että näytän pärjäävän itsekseni ja jättää minut purkamaan rullakkoa omatoimisesti. Kyllä, pärjään ihan hyvin, eikä vaihtoehtoja oikein ole. Tavaroille on ihan itsenäisesti löydettävä paikka. Ja niitä ei löydä, ellei ensin etsi epätoivoisesti. Olen työssä hidas ja kömpelö, kuten lihatiskilläkin. Mutta tykkään hyllyttämisestä ihan älyttömästi.

Haaveammattini osoittautuu juuri niin mukavaksi työksi, kuin olin ennakoinutkin.

Nuorempaa kollegaa naurattaa toisena työpäivänäni taskussa soimaan pirahtava puhelin: olin laittanut herätyksen soimaan viisi minuuttia ennen työvuoron päättymistä. Sillä en huomaa ajan kulumista tai hoksaa katsoa kelloa kesken työvuoron.

Kylläpä väsyttää

Ensimmäisen viikon jälkeen uskon, että selviän. Tulen jäämään kauas jälkeen niistä vuosien kokemuksen omaavista ammattilaisista, joiden osaamiseen saan kaupalla tukeutua. Mutta tämä ei pääty katastrofiin, sen jo uskon. Minusta ei tule lihatiskin mestarimyyjää eikä kaupan nopeinta hyllyttäjää, mutta suoriudun aloittelijan osastani kunnialla.

Ja tässä vaiheessa olen sitä mieltä, että jos minun pitäisi valita itselleni loppuelämäni ammatti, olisin aivan varmasti hyllyttäjä. Niihin tehtäviin aion jatkossa pyrkiä, niin mukavalta työ tässä vaiheessa vaikuttaa. Hyllyttäjän työ on huomattavasti kevyempää kuin siivous, josta tähän työhön lähdin. Aika aikaa kutakin. Siivous oli hyvä ja tehokas kuntokuuri, mutta nyt on mukavaa ottaa rennommin.

Siivotessa on koko päivän hiki ja tärkeintä on muistaa juoda työpäivän aikana säännöllisesti. Hyllyttäessä ohimo ei kostu ja työtä saa tehdä napakkaa tahtia, mutta silti maltillisemmin kuin hotellilla. Ja onhan se nyt mahdottoman terapeuttista asetella työkseen tavaroita riviin. Ihan mahtavaa.

Mutta vaikka hyllytys ja erityisesti lihatiskin takana seisoskelu on minusta nyt kevyeltä tuntuvaa työtä, olen ihan poskettoman väsynyt. Uusien asioiden omaksuminen vie energiaa. Ja ehkä se, että jännitys alkaa lievittyä. On ihan mahtavaa saada juuri nyt olla täällä. Mutta on myös ihan mahtavaa, että kahden kuukauden vapaajaksoon on enää kuukausi. Huoh.

Nyt tiedän, että..

Vasta reissua tarkemmin valmistellessani ymmärsin, että Kilpisjärvi on kylä, joka on osa Enontekiön kuntaa.

• Enontekiö on (pinta-alaltaan) Suomen kolmanneksi suurin kunta
• Enontekiöllä on reilut 1700 asukasta
• Enontekiöllä on noin 1000 mökkiä
• Kilpisjärven kylällä asuu vakituisesti 140 henkilöä (!!!)
• 60 % Suomen tuntureista on Enontekiön kunnan alueella
• Kaikki Suomen yli 1000 m korkeista tuntureista ovat Enontekiöllä
• Kunnan asukkaista 85 % puhuu äidinkielenään suomea, 10% saamea
• Prioriteetit ovat kohdallaan: Kilpisjärvellä on Alko, mutta ei apteekkia
• Useat palvelut ovat 200 km päässä Muoniossa

Kilpisjärven kylä on rajapitäjä. Kaupalla työskennellessä tulee mieleen Helsingin ja Tallinnan välinen suhde. Norjalaiset asiakkaat pakkaavat notkuviin ostoskärryihinsä valtavia määriä tavaraa. Lihaa he ostavat kilokaupalla per asiakas. Heille Kilpisjärven kauppa on helsinkiläisen Tallinna. Kaikki on edullisempaa.

Omat kaupparutiinit uusiksi

Alkuvuoden taitelin viikkotolkulla käymättä ruokakaupassa. Kävin yhdet isot ruokakaupat ja söin kaapinperukoita loppuun. Maaliskuun taas söin käytännössä löytöruokia, eli pitkään hotellissa majailleet työreissulaiset jättivät käytännössä jokainen jälkeensä jotain, josta kekseliäs ja niuristelematon kotikokki saa aikaiseksi vaikka mitä.

Miten nyt ruoka-arki järjestetään, kun ollaan kaupassa töissä? No ihan ensiksi löydän itselleni uuden joka-aamuisen kauppakäytännön. Tulen töihin kaupan takaovesta, ja ensimmäiseksi oven takana on viileä tila yleensä täynnä ostoskärryjä. Kärryissä on varhain aamulla töihin tulleiden pakkaamat vanhentuneet elintarvikkeet, jotka odottavat talkkarin kyyditystä roskiin.

Ekaksi aamuisin silmäilenkin kärryt lävitse ja kiikutan asunnolleni, mitä ajattelen tarvitsevani. Tässä ruokakaupassa pitää kuitenkin olla varovainen: tarjolla on niin paljon kaikenlaista, että riskinä on turhanpäiväinen hamstraaminen, varsinkin kun olen tällä reissulla vain reilun kuukauden. Pitkäaikaisia varastoja ei siis pidä haalia. Mutta silti herkuttelen ylihienoilla suklaakekseillä, laatujuustoilla ja eksoottisilla hedelmillä ja vihanneksilla.  

Henkilökunta saa ihan oikeista ostoksista 20 prosentin alennuksen ja jäänkin pohtimaan tämän asian merkitystä verottomana palkanlisänä. Jos olisin monilapsisen perheen äiti, jonka budjetista kuluu ruokaan, vaippoihin, koiranruokaan, siivoustarvikkeisiin ja erilaiseen taloustavaraan helposti 1500 euroa kuukaudessa, on alennus näinä aikoina merkittävä etuus. Ihan oikealla rahalla päätän käydä ostoksilla kerran viikossa.

Tapaan Kilpisjärvelle lomailemaan tulleen ystäväni seurueineen ja illastamme Rakka-hotellin ravintolassa. Maisemat ovat hienot ja ruoka erinomaista. Yllätyksekseni seurueen paikallisvahvistus ilmoittaa laskua pyytäessämme tarjoilijalle, että meille kuuluu kyläläisalennus. Tarjoilija nyökkää hämmentymättä ja laskut saadessamme jokaiselta meiltä on vähennetty 20%. Opin, että kyse on kylän tavasta: turisteille ja paikaillisille on vähän joka paikassa eri hinnat. Niin sitä pitää.

Yllätysvieraat hämmentävät

Vietän rauhassa ensimmäisiä vapaitani kun oveeni koputetaan. Hämmennyn, tunnen paikkakunnalta vain uusia kollegoitani, mitähän joku työkaveri mahtaa olla vailla? Oven takana ei kuitenkaan ole työkavereita, vaan kaksi ystävällisesti hymyilevää sanansaattajaa. Ilmoitan, etten ole heidän uutisistaan kiinnostunut ja he perääntyvät hyvää päivän jatkoa toivottaen.

Luulin olevani ihan kirjaimellisesti Jumalan selän takana. En ole. Vartiotornista tarkkaillaan myös Kilpisjärven maastoa.

Luonto vie mennessään

Syy tänne saapumiseeni on kuitenkin uuden kodin ja työn ulkopuolella. En edelleenkään ole hiihtäjä, lumikenkäilijä, tunturisukseilija taimitänäitänyt on. Minä kävelen. Luonto, valo, hohtavat hanget ja maisemat tuntuvat ulkoilu ulkoilun jälkeen pakahduttavilta. Olen mielestäni onnen myyrä, kun saan nauttia tästä ympäristöstä koko kevään. Ja vielä kesällä lisää.

Voiko näihin maisemiin tottua? Voiko joskus olla, ettei niitä lenkillä katsele huokaillen? En tiedä. Ainahan se on toivottavaa, ettei sokeudu kauniille ja tärkeille asioille ympärillään. Ja ainahan sitä kai tapahtuu, väistämättä. Ihminen ei koskaan voi elää mielestään poikkeusoloissa pitkään. Me sopeudumme ja totumme kaikkeen, siksi me selviydymme. Mutta ainakin vielä olen tästä ympäristöstä pyörryksissä.

En vieläkään oppinut mitään

Alkuviikosta vannotin itseäni. Tolkutin, että tämä saa olla viimeinen kerta, kun lähden johonkin ihan uuteen. Etten enää halua tätä hermoilua ja epävarmuutta. Osaan jo tarpeeksi asioita ja voin hyvin pysyä ammatillisesti tutuissa hommissa.

Nyt olen onnellisesti unohtanut kaikki alkuviikon vannottelut. Ensi viikolla henkilöstövuokrauksen yhdyshenkilöni tulee käymään kaupalla ja olemme sopineet juttutuokion. Aion kertoa, että ensi talveksi olisi kiva löytää ihan uutta tekemistä. Olisikohan jollain porosafarilla töitä? Ajatus ihan uusista työtehtävistä on kutkuttava. Kunnes taas tulee se varsinainen hetki, jolloin siihen uuteen pitää ihan oikeasti ryhtyä. Ja olen taas ihan paniikissa. Että pitikö se tätäkin.

**********

Olen 49-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.