Olen luopunut säästäväisen elämäntavan ja pitkäjänteisen sijoitusharrastuksen turvin elämästä, jota rytmittää vakituinen palkkatyön arki. Uutta elämääni voi sijoitustermein kutsua barista-fireksi, teen töitä korkeintaan puolet vuodesta. Keikkaluontoiset työni valitsen reissunäkökulma edellä, sillä haluan nauttia kauniista luonnosta ja kokeilla erilaisia työympäristöjä. Toisen puolikkaan vuotta kotoilen tekemättä mitään tai haahuilen maailmalla. Miltäs kuulostaa?
Viime syksynä kirjoitin elämänmuutoksen vaikutuksista itseeni. Nyt kirjoitan ihmisistä ympärilläni. Kun kerron elämänvalinnoistani, vastausvaihtoehtoja on kuusi.
1. ”Onhan toi ihan mahtavaa, jos se on mahdollista”
Kun kerron olevani päätoiminen työnvieroksuja, sijoittaja ja seikkailija, keskustelijan kasvot muuttuvat totiseksi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän ihastelee elämäntyyliäni. ”Onpa mahtavaa.” Vastaajalle itselleen oma tilanteeni ei sen sijaan ole mitenkään mahdollinen. Hän kertoo, mitä kaikkea oman vapauden tiellä on: omakotitalo, työtilanne, asuntolaina, täysi-ikäistyneet, vielä kotona asuvat lapset, puolison toiveet tai kotieläimet.
Jos ihan rehellisiä ollaan, minusta näyttää siltä, että vapauden tiellä on omia raha- tai elämäntapavalintoja. Tietoisesti tai tietämättä tehtyjä päätöksiä ja suhteellisen selkeitä syy-seuraussuhteita.
Jos ihan rehellisiä ollaan, jään hämmästelemään miten oma elämäntilanne ulkoistetaan toisten syyksi tai määritellään väistämättömäksi kohtaloksi. Saan myös kuulla, kuinka onnekas olen, koska olen voinut valita vapaan elämän. Sillä onnenpotkuhan tämä on minulle ollut. Se vain.
2. ”Onpa kurjaa”
Kun kerron olevani päätoiminen työnvieroksuja, sijoittaja ja seikkailija, keskustelukumppanissani herää ymmärtäväisyys. Hän ymmärtää elämäntilanteeni paljon minua itseäni paremmin. Hän ymmärtää, etten ole pärjännyt ihan oikeassa työelämässä.
Eihän tällainen elämä voi ihan oikeasti olla kenenkään vapaaehtoinen valinta: siivota nyt vessoja ja vaihtaa vaippoja aikaihmisille, vaikka kouluja on käytynä kuinka. Tai sitten minulla täytyy olla jokin häiriö tai vakava kyvyttömyys ihan oikeasti sitoutua mihinkään.
Jos ihan rehellisiä ollaan, väistän näitä ihmisiä. Koen, etten voi jakaa heidän kanssaan mitään siitä, mitä itse pidän tärkeänä tai mitä olen oivaltanut. Tai mitä haluan esimerkiksi työelämästä ja urasta välittää omille lapsilleni. On kahvikestejä, joihin vanhasta elämästä käsin osallistuin, mutta jotka nyt jätän väliin.
En halua tulla kohdelluksi alentuvasti tai olla hymähtelyn kohde. Jos ihan rehellisiä ollaan, vanhasta elämästä jää taakse muutakin kuin pelkkä vakituinen työpaikka.
3. Hiljaisuus
Kun kerron olevani päätoiminen työnvieroksuja, sijoittaja ja seikkailija, karahtaa hyvin alkuun lähtenyt keskustelu karille. Vastaustani ”mitä sä teet työksesi”- kysymykseen seuraa jäätävä hiljaisuus.
Kysyjän ilme on totinen, ehkä hapankin. En tiedä mitä kuulijan päässä tapahtuu, mutta joka tapauksessa vastaukseni tekee pysyvän särön vuorovaikutukseemme. Keskustelu jatkuu jäykkänä ja muodollisena. Ja kuihtuu aika nopeasti pois.
Jos ihan rehellisiä ollaan, näin käy yleensä tilanteissa, jossa minulle on hyvin auliisti kerrottu omista saavutuksista tai muista merkittävistä teoista elämän polulla. On ehkä valotettu asioita, joiden ymmärtäminen tai hallinta on oletettu olevan minulle uutta ja vaikeaa.
Jos ihan rehellisiä ollaan, näin käy tilanteissa, joissa minusta on tehty tulkintoja, jotka eivät taidakaan pitää paikkaansa. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, hiljaisuuteen vetäytyvä perääntyy, sillä hän joutuu vastaukseni jälkeen luopumaan ymmärtäväisestä ja auttavasta asenteestaan. Saatan nimittäin pärjätä ilman hänen ohjeitaan enkä ehkä olekaan niin valtavan vaikuttunut hänen kokemuspiiristään ja taidoistaan.
4. ”onpa mielenkiintoista”
Kun kerron olevani päätoiminen työnvieroksuja, sijoittaja ja seikkailija, kysyjän kulmakarvat nousevat ja vastaus on vilpitön. ”Onpa mielenkiintoista”- tyypit haluavat kuulla lisää. He kysyvät vaikeita, mutta tervetulleita kysymyksiä. ”Mikä saa sinut haluamaan elää noin?” ”Mitä haet ratkaisuillasi?” ”Mikä sinulle on elämässä tärkeää?” Pystyäkseni vastaamaan, saan pohtia ja perustella. Vaihdamme ajatuksia elämän arvoista ja opimme kummatkin jotain.
Jos ihan rehellisiä ollaan, niin näitä tyyppejä todella arvostan. He ovat omilla jaloillaan ja omien ratkaisujensa takana seisovia ihmisiä. He eivät elä kuten minä, eivät usein lähimainkaan. Mutta he elävät kuten haluavat ja ovat valmiita ja kiinnostuneita keskustelemaan vaihtoehtoisista tavoista kokea elämä.
On tietenkin kivaa keskustella saman arvomaailman tai elämäntavan omaavien ihmisten kanssa. Mutta on ihan supermielenkiintoista keskustella rauhallisesti ja levollisesti erilaisia valintoja elämässä tehneen henkilön kanssa ja pohtia elämää eri kanteilta.
5. ”Onpa rohkeaa”
Tämä on ehkä yleisin vastaus. Ja minä vastaan tähän vastaukseen aina kertomalla, että olen salanössö pelkuri. Panikoin milloin mitäkin asiaa, mutta teen ja lähden epävarmuudestani huolimatta.
Aika moni rohkeudesta puhuva kertoo vailla jännitteitä tai negatiivisia tunnelatauksia, että haluaisi itsekin olla rohkeampi. Että haluaisi ehkä joskus tehdä joitakin irtiottoja, mutta rohkeutta puuttuu. ”Onpa rohkeaa” – tyypit voivat sanoa keskustelussa ihan positiiviseen sävyyn, että he ovat minulle kateellisia. Ei siitä, miten elän. Vaan siitä, että uskallan.
Jos ihan rehellisiä ollaan, aika moni minua rohkeaksi luonnehtiva on elämässään tehnyt asioita, joita en ikimaailmassa uskaltaisi. Kuten esimerkiksi opiskellut aikuisena ratikkakuskiksi, ryhtynyt päätoimiseksi yrittäjäksi tai vaikkapa ajanut ajokortin vasta keski-ikäisenä.
Jos ihan rehellisiä ollaan, minun on vaikea käsittää miten mielestäni rohkeat ja pystyvät ihmiset sanovat, etteivät he uskalla. Miten oman itsensä voi nähdä noin oudossa valossa? Tai siis vain osittain?
Jos ihan rehellisiä ollaan, olen elämänmuutokseni jälkeen oppinut, että kateutta on kahdenlaista: peiteltyä tai avointa. Negatiivista ja positiivista. Peitelty, ehkä joskus tiedostamatonkin kateus piilotetaan marttyyrin viittaan tai ylemmyydentunnon taakse.
Ja sitten on avoimia, vilpittömiä ja pelkästään positiivisessa sävyssä lausuttuja toteamuksia: voi, olenpa minä kateellinen! Jos ihan rehellisiä ollaan, harjoittelen tuon lauseen käyttöä itsekin. Se on mielestäni kiva tapa kertoa, että ihailee jotain toisen elämässä, osaamisessa tai persoonassa.
6. ”Onpa inspiroivaa”
Jokainen tällainen vastaus tai viesti sykähdyttää oikein erityisesti. En todellakaan ole malli yhtään mistään, en, en, en. Mutta jos omat ratkaisuni innoittavat miettimään, paljonko itse voisi säästää, sijoittaa, ottaa virkavapaata tai vähentää työaikaa, tai tehdä ihan mitä vaan omannäköistä ja hitusen epätyypillistä, olen superonnellinen.
Erilaiset irtiotot pyörivät tänäänkin aika monen mielessä. Irtiotto voi olla tavoite tai haave. Unelmointi ihan vain unelmoimisen vuoksi on hieno asia sinänsä, jota ei pidä väheksyä. Toisaalta unelmista voi pikkuhiljaa muotoutua ja vahvistua suunnitelmia, joiden toteuttamiseen kerää rohkeutta ja varoja pikkuhiljaa.
Jos ihan rehellisiä ollaan, niin en olisi uskaltanut tehdä minkäänlaisia ratkaisuja elämässäni ilman esikuvia. Enkä uskalla vieläkään. Tarvitsen puolisoni yllyttämään ja rohkaisemaan: hyvä siitä tulee. Tarvitsen sometilejä, kirjoja ja blogeja, joiden takana on eri tavoin vahvasti omaa polkuaan kulkevia ihmisiä. Viimeksi katsoin tosi vaikuttuneena Ylen Asuntoflippaajat sarjan: onpa upeita, lämpimiä ja rohkeita naisia. Wau.
Tarvitsen oman blogini jonne väännän ja väkerrän jokaisen epävarmuuteni ja euroni. Jotta pääsen mahdollisimman lähelle varmuutta, että tästä voi sittenkin tulla jotain. Tästäkin.
Ei se muutos mutta ne reaktiot
Jokainen iso asia elämässä koostuu kolmesta asiasta: siitä varsinaisesta jutusta joka tapahtuu, siitä miten asioihin itse päättää ja pystyy suhtautumaan ja kolmanneksi siitä, miten ihmiset ympärillä reagoivat. Jokainen avioeron kokenut tietää, että eron hetkellä ilmenee auttajia, ymmärtäjiä, ghostaajia ja arvostelijoita.
Samoin tapahtuu, kun sairastuu vakavasti. Yksiltä saat siis apua, toiset katoavat jälkiä jättämättä ja kolmannet projisoivat omia ahdistuksiaan sinuun elämäsi vaikeimpina hetkinä.
Myös päätös elää vähän eri lailla herättää reaktioita, jotka kertovat enemmän keskustelukumppanista kuin minusta ja valinnoistani. Toivon, että osaisin itse olla se, joka kysyy: kuulostaa itselle vähän vieraalta asialta, kerrotko lisää?
Nämä erilaiset reaktiot ovat yksi niistä asioista, joihin jokaisen firettäjän pitää varautua, jos harkitsee loikkaa oravanpyörästä tai on valmistautumassa elämäntyylin muutokseen. Kaikki reaktiot eivät ole mukavia. Eivätkä kaikki ihmiset ole sinulle mukavia, kun olet ratkaisusi tehnyt.
Uteliasta, suvaitsevaa ja avarakatseista viikkoa.
**********
Olen 49-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.
**********
ps. lisää pähkäilyä elämänmuutoksesta:
Todella hyvä kirjoitus jälleen kerran. Itse joudun kohtamaan tämän asian käytännössä viikoittain, koska edes oma perhe ei ymmärrä mitä oikein touhuan. Vitsikästähän tässä on se, ettei sillä ole mitään merkitystä olenko minä onnellinen ja elänkö minä omannäköistäni elämää, vaan se että minun tekemiseeni ei uskota ja mitä nyt sukulaisetkin ajattelevat jos kerrot olevasi esimerkiksi osa-aikainen siivooja ja suurimman osan ajasta työtön. Ei riitä, että joudun itse pohtimaan millä termillä vastailen työ kysymyksiin, myös muut ihmiset valehtelevat muille puolestani, koska ilmeisesti totuus olisi liian nolo kerrottavaksi. Varmaan täytyisi joskus vain lyödä näissä keskusteluissa pankkitilin saldo pöytään ja katsoa minkälainen reaktio siitä sitten saataisiin aikaan.
Moi, kiitos palautteesta. Jäin miettimään montaa asiaa. Itse pohdin vielä viime vuonna kuumeisesti, miten itseäni tituleeraan. Kuin huomaamatta olen kasvanut rooliini ja nyt esittelen itseni silmää räpäyttämättä päätoimiseksi työnvieroksujaksi. Asiaan kesti totutella, mutta nyt en enää piittaa yhtään, mitä minusta ajatellaan. Joten uskallan väittää, että harjoitus tekee hyvää tässäkin asiassa. On tosi ikävää, jos valintojasi ei arvosteta. On helppo sanoa, että anna muiden puhua mitä he mielivät, jos siitä heille parempi mieli tulee. Mutta ymmärrän että tilanne on kivulias, jos on kyse läheisistä ihmisistä. Ehkäpä hekin ajan oloon tottuvat.
Alkuaan löysin tähän blogiin kun selasin mitä budjettisanalla löytyisi. Jäin koukkuun tähän sujuvasanaiseen tarinaan kuten ehkä moni muukin. Tuttua ja vierasta, joskus kutittaa mielessä, että sitähän se oli.
Mutta tässä kunpahan sanon. Onko suomalaista itsensä vähättelyä, työnvieroksujaksi kutsua. Kun toimeen tartutaan ja mennään ei lusmuilemaan vaan tekemään se oma osuus. Ei, työnvieroksuja, väärä termi. Myönnän että jos lähipiirissä hyvin koulutettu lähtee ns lapiohommiin voisihan se mietityttää hetken. Mutta jokaisella on aina se oma arvokas elämänsä ja miksi elää toisen puolesta.
Ja tästä jatkuu 🙂 hyvän mielen toivotuksin.
Hei ja kiitos palautteesta. Aikomukseni ei millään muotoa ole väheksyä itseäni tai ratkaisujani, ei toki. Mutta jos haluan tehdä töitä mahdollisimman vähän, se kai tekee minusta myös työn vieroksujan. Toki voisin tituleerata itseäni metsänomistajaksi, bloggaajaksi tai vaikka sijoittajaksikin, kaikki käy. Mutta tykkään myös provosoida ja haastaa. Ja haluan haastaa keskustelukumppanin määrittelemällä itseni termillä, jolla on suomalaisessa keskustelussa erittäin negatiivinen sävy. Kun tuolla tittelillä itsensä esittelee, voi aueta erittäin hyviä keskusteluita tai vaivaantunutta hiljaisuutta. 🙂
Aivan mahtavaa että oot lähtenyt elämään omanlaistasi elämää. Löysin tänne sattumalta, saatan itsekin olla samalla tiellä tajuttuani viime vuosina, ettei säännöllinen vakituinen työ ole vain mulle sopiva. Vielä mietin omia vaihtoehtojani, mutta on todella rohkaisevaa lukea, mitä oot tehnyt ja että se on mahdollista!
Yes!! Juuri tästä syystä on mahtavaa kirjoittaa. Jos yhtään onnistun jutuillani yllyttämään epäröijää rohkenemaan omille poluilleen, voin kuolla rauhassa. 🙂