Sisältövaroitus: voit tulla tätä lukiessasi huonovointiseksi. Sisältää ällöttäviä ja yksityiskohtaisia terveysasioita.

Koska hehkutan useissa kirjoituksissa siitä, miten mukavasti asiani nykyisessä elämässäni ovat, on syytä välillä rehellisesti kirjoittaa myös siitä, ettei kaikki mene aina hyvin. Nyt on sellaisen kirjoituksen vuoro. Kerron juuri päättyneestä viikostani, jolloin kaikki meni kerralla pieleen ja pääsin pohtimaan elämän peruskysymyksiä: olenko tyytyväinen elämääni ja miten laatimani suunnitelmat kantavat ja kannattelevat, kun kaikki ei menekään odotetusti.

Olen saanut elää suotuisien tähtien alla. Olen tehnyt elämänvalintoja, jotka ovat vaatineet suunnitelmallisuutta, optimismia ja rohkeutta, jota kaikille ei ole suotu. Lisäksi minua on siunattu poskettomalla määrällä tuuria, hyviä perintötekijöitä, ihanteellisia olosuhteita ja turvallisia ihmissuhteita. Olen elämän kultapossukerholainen, jonka vesakkoa lämmittää aika tasainen virta lempeitä auringonsäteitä.

Saan säännöllisesti viestejä tutuilta ja tuntemattomilta, että elän elämää, jollaista hekin tavoittelevat tai jollaisen he toivoisivat saavansa. Olen lähtökohtaisesti positiivinen ihminen ja haluan aina uskoa hyvään. Oma asennoituminen vaikuttaa elämässä usein ratkaisevasti, vaikka emme tietenkään kaikkia asioita positiivisuudella saakaan kuntoon, tiedetään. Optimistikin ajaa kuitenkin välillä karille.

Lämmittelyksi pieniä taloudellisia pettymyksiä

Tammikuun viimeinen viikko on pörssisijoittajan tilikauden lähtölaukaus. Ensimmäiset yhtiöt alkavat raportoida tilinpäätöksiään, joiden kylkiäisenä annetaan myös hallituksen ehdotus osingonjaoksi.

Osinkofirettäjän vuoden tilipussi alkaa siis muodostua. Tulosjulkistusten ensimmäinen viikko oli minulle vahva pettymys: kahden salkkuni merkittävän omistuksen tulos alittaa reilusti konsensusennusteen. Ennakoitu vuosittainen osinkopottini, joka piti käyttää elämiseen, pienenee noin 10 %.

Samalla viikolla saan ei-toivottua sähköpostia. Vuokralaiseni irtisanoutuu. Hän kertoo lähtevänsä helmikuun aikana. Minulla on 5vk aikaa löytää uusi vuokralainen, kun itse olen täällä huitsin nevadassa, enkä pysty organisoimaan näyttöjä tai vuokralaisten tapaamisia. Alkaa näyttää aika selvältä, että menetän vapaan elämän budjettiini laskemani vuokratulot ainakin kevään ajalta. Sapettaa.

Eikä tässä vielä kaikki

Universum päättää kuitenkin asettaa taivaalleni lipuneet talousmurheet omiin mittasuhteisiinsa. Saman päivän iltana, kun olen saanut vuokralaisen irtisanomisilmoituksen, tunnen vatsassani tutun muljaisun. Kahden kokemuksen jälkeen tunne on tuttu: ohutsuoli on jälleen kiertynyt. Kun suoli on solmussa, alkavat kivut yltyä aika nopeasti.

Koitin hoitaa asiaa kotikonstein. Voimistelin, venyttelin, koitin kiskotella itseäni joka suuntaan. Omahoito ei kuitenkaan auttanut, eikä odottelukaan. Ajan kanssa tilanne voi laueta: yhtä hyvin kuin suoli voi kääntyä epäsuotuisalle kippuralle, se voi myös aueta ihan itsekseen.

Aamuyöstä, muutaman kerran jo oksennettuani odotteluni alkoi muodostua ylivoimaiseksi, ja oli pakko nöyrtyä. Soitin hätänumeroon ja pyysin apua. Ambulanssi olikin paikalla hyvin nopeasti. Minut tutkittiin ja konsultoitiin puhelimitse lääkäriä. Ensihoitajat ehdottelivat lääkärille ja minulle, josko jäisin kivunseurantaan paikallisen terveyskeskuksen vuodeosastolle. Lääkärin linja oli kuitenkin selvä: nyt pitää mennä ihan oikeaan sairaalaan.

”Sun kannattaa käydä vessassa, sillä meillä on aika pitkä matka edessä”, neuvoi ensihoitaja. Tämä selvä, kävin tiristämässä viimeiset tipat itsestäni ja tämän jälkeen aloitimme 220 kilometrin matkan Rovaniemelle Lapin keskussairaalaan.

Eksoottinen ambulanssikyyti

Ambulanssissa sain onneksi aika tehokasta kivunlievitystä ja ehdin jo torkahdellakin. ”Varaudu siihen, että jossain vaiheessa voidaan vaihtaa autoa”, kuului ensihoitajan seuraava ohje. Kuulinkin, kuinka kaksi ambulanssia sopivat pysähdyspaikasta ja potilaiden vaihdosta: minun muoniolainen ambulanssini ottaisi kyytiinsä ilmeisesti kotiin palaavan potilaan ja minä puolestani vaihtaisin etelästä saapuneen auton kykytiin.

Ennen auton vaihtoa ehdin vielä tutustua lappilaisen virkamiehen toimintaan: Levin ohi ajaessamme ambulanssiani kuljettaneen ensihoitajan huomio kiinnittyi hyvin kireässä pakkasessa vähissä vaatteissa ulkona toikkaroineeseen henkilöön. Ensihoitaja pysäytti auton ja kävi puhuttamassa tätä öistä humaltunutta kulkijaa: hän halusi varmistaa, että henkilö löytää varmasti perille lämpimään.

Ambulanssi jäi hetkeksi seuraamaan juopuneen vaellusta, kunnes uskalsi jatkaa matkaa: kotiportti häämötti jo. Sitten minut pakattiinkin tukeviin vällyihin ja varoitettiin: ”kohta on hetken aikaa vähän vilpoinen”.

Kipuilevalla ja lääketokkuraisella tomumajallani oli sillä hetkellä melko huono kylmän kestävyys ja potilaiden vaihto autosta toiseen 25 asteen pakkasessa ei kieltämättä ollut mukava kokemus, varsinkin kun jokainen ripa ja pyörä tuntui vaihdon hetkellä jumittavan johonkin suuntaan. Ymmärrän toki ratkaisun välttämättömyyden, enkä tietenkään halua varata itselleni paikkakunnan ainutta mahdollisuutta avun saantiin.

Mitä tästä seuraa?

Ambulanssin kyydissä keikkuessani ehdin summailla vaihtoehtoni, joita tiesin entuudestaan olevan kolme:

1. Tilanne oikenee itsestään ja koko homma on vain suuri, erittäin kivulias säikähdys.
2. Tilanne vaatii leikkauksen, jossa vähintään solmuja oikaistaan, jos ei muuta. Kyseessä on avoleikkaus ja kuukausien toipuminen ja työ- ja toimintakyvyttömyys.
3. Tilanne pahenee ennen kuin ehdin saada apua. Kuolioon mennyt suoli puhkeaa, tämä on hengenvaarallinen, mahdollisesti kuolemaan johtava tapahtumakulku.

Elänkö niin, että voin tyytyväisenä kuolla?

Jos omaa elämäänsä haluaa äärirehellisesti inventoida, niin ambulanssikyyti tarjoaa siihen oivallisen mahdollisuuden. Parin tunnin autoreissun aikana ehdin miettiä tämänkertaisen kyytini erilaisia päättymisvaihtoehtoja. Entä jos tämä jää viimeiseksi matkakseni? Millä mielellä lähden?

Uskoisin, että kuolemanpelon paras karistaja on täysi ja hyvillä mielin eletty elämä. Päädyin eksistentiaalisissa pohdinnoissani kahteen asiaan: jos nyt lähden, niin lähden kiitollisena. Oh boy, minkälaisen reissun olen jo tähän ikään mennessä saanut. Kiitos kaikille ja näkemiin.

Toiseksi totesin, että haluan palata takaisin juuri siihen elämään, jonka olen ehtinyt itselleni parin viime vuoden aikana rakentaa. Haluan reissata, tehdä töitä vähän likaisena ja hikisenä, olla luonnossa ja eristäytyä. Haluan tutustua uusiin ihmisiin ja ympäristöihin.

Vapaus on euroja tärkeämpää

Myös omien raha-asioiden prioriteetit kirkastuvat äkillisen terveyskriisin keskellä. Hoksasin, ettei minulle tässä elämänvaiheessa ole olennaisinta passiivisten tulojen määrä tai oma varallisuus. Keskeisintä on vapaus.

Minulle vapaus on sitä, että työelämän ulkokehillä pysyen voin kokea erilaisia ympäristöjä ja matkustaa. Liikunnalliset työt takaavat fyysisen hyvinvoinnin, stressittömyyden ja laajan valinnan vapauden. Nämä seikat ovat arjessani tärkeitä.

Kun ihan oikeasta vapaudesta puhutaan, siihen tarvitaan fyysistä toimintakykyä paljon enemmän kuin taloudellista pääomaa.

Jos minun pitäisi jotain menettää, menetän todella paljon mieluummin osan passiivisia tulojani kuin terveyttäni. No eikö sittenkin kannattaisi olla hyvät taloudelliset puskurit, joihin turvautua, jos fyysinen toimintakyky menee?

Raha-asioita terveysasioiden korvaajaksi kuvittelee vain henkilö, joka ei ihan aikuisten oikeasti ole koskaan ollut kunnolla pitkäaikaissairas. Jos fyysinen toimintakyky heikkenee pitkäksi aikaa, tarvitaan turvaa ja tukea, se on selvää. Minulle turvaksi riittää hyvin vaatimaton perustoimeentulo. Elämänlaatuni koostuu muista asioista.

Epämukava helpotus

Päivystykseen päästyäni tapahtumakulku on minulle entuudestaan tuttu. Pääsen varjoainekuvaukseen, jossa tutkaillaan vatsan alueen tilanne. Kun itse tekemäni diagnoosi on radiologin toimesta vahvistettu, alkaa odotteluvaihe. Suolen painetta poistetaan nenämahaletkulla.

Hoito on kirjaimellisesti nimensä veroista: nenän kautta työnnetään letku mahalaukkuun, jota kautta pitäisi mahasta ja suolistosta poistua kaikki mahdollinen, mitä sieltä ei enää oksentamalla nouse. Kun tukkeutuneen suolen paine tällä tavalla kevenee, on toiveissa, että suoli oikenee itsestään. Oman kokemukseni mukaan niin tapahtuu tai ei tapahdu: 50/50.

”Onhan teillä hyvät laittajat”, varmistelin etukäteen, kun lääkäri kävi ilmoittamassa, että saan jälleen ”nokkiksen”, kuten hoitoa tuttavallisesti kutsutaan. Lääkäri vakuutteli, että rutiinilla laitetaan. Olen saanut tuon apparaatin sen verran monta kertaa, että tiedän aristelevan laittajan lisäävän jo ennestään epämukavan prosessin tuskallisuutta. Nyt kaksi varmaotteista hoitajaa saivat letkun sisääni vaivatta.

Päätöksiä suuntaan ja toiseen

Lääkäri kertoo, että siirryn kirurgian osastolle odottelemaan. Minä laitan perhewhatsappiin viestin, että homma jatkuu osastohoidolla. ”Ok, mä tulen sinne”, vastaa puolisoni. Hän on jo monen viestin verran kysynyt, haluanko hänen saapuvan paikalle. Olen ensin vastannut kieltävästi. Seuraaviin viesteihin vastaan, etten osaa tällä hetkellä harkita asiaa. Onneksi hän tekee päätöksen puolestani.

Vuodeosastolla oloni kohenee nopeasti ja uskallan jo sanoa hoitajalle, että uskon tilanteeni korjaantuneen itsekseen. Pyydän saada ruokaa, ja hoitaja konsultoi lääkäriä. Ruokalupia ei vielä tule, saan jatkaa vielä yhden yön yli ravinnotta. Seuraavana päivänä kiertävälle lääkärille jo sanon, että koen vointini hyväksi ja pyydän saada lähteä kotiin.

Puolisoni ajaa yötä myöten Rovaniemelle ja saapuu vuoteeni vierelle, kun pahin on jo ohitse. Helpotukseni on suuri, vaikka ajattelin myös itsekseni pärjääväni.

Minut kotiutetaan, eli selviän käytännössä pelkällä säikähdyksellä. Silti olen heikossa kunnossa ja pelästynyt. Itkettää ja 48h ravinnotta on vienyt voimat. Olen supertyytyväinen, että puolisoni kuljettaa minut Muonioon ja saan lähihoitoa kuluvan päivän ja seuraavan aamun.

Funny story: kun saavumme alkuillasta Muonioon, jaksan käydä pesulla ja viemässä sairaalareissulla rönttääntyneet vaatteeni talon pyykkituvalle pesukoneeseen. Menen itse nukkumaan ja pyydän puolisoani käymään illemmalla hakemassa vaatteeni kuivumaan. Kun seuraavana aamuna heräilen, on soluasuntoni makkariin ripusteltu kuivumaan vauvanvaatteita. ”Kyllä mä ajattelin, että meidän täytyy tästä aamulla vähän jutella”, kommentoi mieheni, kun hän saapui keittiöstä tutkimaan, mikä heräilevää vaimoa naurattaa.

Edestä täytettävän pyykkikoneen rumpu oli edelliseltä pyykkääjältä jäänyt lähtiessä tarkistamatta. Myös minä olin lykännyt omat vaatteeni pesuun rummun sisältöä tutkimatta. Siinä selitys siihen, että koneesta löytyi vaimon tuttujen vaatteiden lisäksi pikkuyllätys. Aika tyynesti puolisoni ottaa näköjään vastaan hyvin yllättäviäkin uutisia.

Mistä saan turvaa ja mielenrauhaa?

Kun olo on epävarma, pelokas ja hätääntynyt, kirkastuu hetkessä monta asiaa. Mistä saan apua ja tukea, mitä minä heikoimmillani tarvitsen?

Tarvitsen puolisoa. Kun olo on avuton ja kivulias, ja kun tulevat tunnitkin pelottavat, on toisen tuki ja turva täysin korvaamatonta. Mikään määrä taloudellista turvaa, vaurautta tai puskuria ei ole sairaalasängystä katsoen minkään arvoista. Kun ihminen on ihan oikeasti sairas, hän ei katso tulevaisuuteen, vaan tuleviin hetkiin. Niiden turvaksi tarvitaan toinen ihminen: käsi, jota puristaa.

Avioliittosopimukseemme muodostettiinkin tämän reissun jälkeen yksi uusi pykälä: kun toinen on sairaalassa, toinen lähtee paikalle, no questions asked. Sairaalapedissä makaava ei ole kyvykäs tekemään päätöksiä liittyen toisen toimintaan.  

Tarvitsen järjestelmää. Luotan suomalaiseen erikoissairaanhoitoon kuin vuoreen. Olen jälleen saanut olla osaavien ihmisten hoidossa ja sain erittäin tehokkaasti apua, kun sitä kovasti tarvitsin. Minulle pitkä sairaalamatka ei ole mikään ongelma. Matkustan mielelläni niin kauas kuin tarvitsee, jotta avukseni löytyy ammattilaisia, joille erilaiset akuuttitilanteet ovat niiden toistumisen ja tiheyden vuoksi rutiinia.

Luotan myös siihen, että jos olisin joutunut työkyvyttömäksi, olisin saanut taloudellista turvaa esimerkiksi sairauspäivärahan muodossa, jos tilanne olisi ollut pahin mahdollinen. Tai sanotaan toiseksi pahin. Pahimmassa tapauksessa olisi jäänyt enää maksettavaksi hautauskulut.

Tarvitsen kotia. Huomaan aina välillä vähän sivusilmällä haikailevani hyvin irrallisen elämän pariin. Seuraan sometyyppejä, jotka matkustavat maailmalla koko omaisuus selkärepussaan. Myös paketti- tai matkailuautoihin kotinsa siirtäneet ihmiset kiehtovat minua.

Kevyin versio modernista nomadiudesta on se, että siirrytään koko omaisuus auton takaluukussa uuteen työsuhdeasuntoon, kun kausityön sesonki vaihtuu. Tällaisiin sesonkikulkureihin olen saanut Lapin työreissuillani tutustua, ratkaisu ei ole kovinkaan harvinainen.

En ehkä vakavissani ole haaveillut elämästä, jossa ei ole olemassa omaa pysyvää kotia missään. Mutta olen leikitellyt ajatuksella. Nyt nuo leikit haudataan aika syvälle. Elämä on arvaamatonta, ja kun isoja terveyshuolia ilmenee, on maailman ihaninta palata häntä koipien välissä omaan pysyvään kotiin, jonne pystyy järjestämään kohtuullisella vaivalla sen avun ja tuen, jota kunakin hetkenä tarvitsee.

Mitä tästä jäi käteen?

Sairastumisen ja tervehtymisen jälkeen käteen jää aina kiitollisuutta. Kylläpä kaurapuuro maistuu aivan satumaisen hyvälle. En olisi uskonut, että söisin koskaan iltavelliä niin onnellisena ja hyvällä ruokahalulla.

Kiitollisuuden lisäksi koen jonkinlaista lisääntynyttä varmuutta. Ehkä olen jossain mielen pohjalla kyseenalaistanut, että entä jos nykyinen elämäntyylini onkin vain jonkinlainen pako- tai vastareaktio, eikä ihan oikeasti vapaa ja aito elämänvalinta? Nyt koen, että uskon varmemmin siihen, että juuri tämä elämäntyyli on minulle tärkeä, vaikka elämäni palikoita välillä vähän ravisteltaisiinkin.

Kolmanneksi minulle kirkastui, että haluan sijoitus- ja pääomatulojen maailmassa todellakin pysyä laiskurin saappaissani. En jatkossa halua omistaa yhtäkään sijoitusasuntoa, vaikka tämä sijoittamisen muoto mahdollistaa esimerkiksi vivuttamisen ja on yksi hyvä tapa omaisuuserien ja tulovirtojen hajauttamiseen. Haluan omistaa vain omat seinäni.

Neljänneksi suhtaudun taloudellisiin yllätyksiin tämän terveysyllätyksen jälkeen taas huomattavasti tyynemmin. En koe ”fire-elämäni” epäonnistuneen, jos aika-ajoin joudun tekemään enemmän töitä. Lisääntyneet työkuukaudet eivät ole minulle epäonnistuminen. Jos olen työkunnossa ja minulla on edelleen voimaa ja rohkeutta reissata, olen äärimmäisen etuoikeutettu.

Viidenneksi päätän reipastua. Kalenteroin kiinteistönvälittäjän kontaktoinnin ja otan rohkeampia askelia sitä kohti, että oma hieman liian suuri ja minulle tällä erää likaa pääomaa sitova kotimme lähtisi mahdollisimman pian myyntiin, onhan markkinassa jo positiivisia merkkejä. Keveämpi arjen kulurakenne ja lainakanta ovat tärkeä turva silloin, jos jotain ihan oikeasti vakavaa elämässä sattuu.

Nyt on näin

Kuudenneksi minun on vain hyväksyttävä, että näin voi käydä jatkossakin. Omat suolenmutkani ovat elämäni villikortti, sille ei terveystaustani huomioiden voi mitään. Saan itse valita: jäänkö pelkäämään ja voivottelemaan asiaa, vai jatkanko elämääni?

Teen itse ne asiat, jotka terveyteni edistämiseksi ovat mahdollisia. Ja samalla tiedän, että Universum voi järjestää kohdalleni uusia kierteitä omista toimistani riippumatta.

Jatkan eteenpäin samaan aikaan varovaisempana ja varmempana. Kaikki ei ole kauhean varmaa, mutta epävarmuuden edessä jähmettyminen on kuolemista etukäteen: se on uhkakuvien varjossa elämättä jätettyä elämää.

Kiitos tästä mahdollisuudesta avautua. Menen nyt nautiskelemaan seuraavan annoksen velliä, ehkä itken vähän ja pakkaan huomista työpäivää varten eväät. Kyllä tämä tästä.

**********

Olen 49-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.

**********

ps. Muita sairastamiseen liittyviä juttuja:

Kun rahalla ei ole mitään väliä – syöpävuoden semisti ylidramaattinen muistokirjoitus    

Tekeekö raha onnelliseksi? –  muistikuvia kahdesta taloudellisesti tiukasta elämänvaiheesta