Onpa ihan mahtavaa olla pitkästä aikaa kotona. Kulkurielämän varikkokäynti on huolto- ja lepotauko. Sekä mieli, sosiaalinen verkosto, keho ja matkavarusteetkin kaipaavat latautumista. Kotona on ihanaa, mutta vain hetken: tämä paussi kestää 16 päivää. Kirjoittelen tänään kotona olemisen tunnelmasta ja pähkin vastausta siihen, miksi haluan sieltä saman tien pois.
Poissaolo muuttaa molempia
Voisi ehkä helposti ajatella, että rouvan pitkän poissaolon aikana poikamieselämään totuttautuneen puolison hallussa ollut koti repsahtaa huonoon kuntoon. Näin ei ole tapahtunut. Saavun Italian reissultani putipuhtaaseen ja raikkaalta tuoksuvaan kotiin.
Syksyn aikana puolisoni ehti tehdä minulle tunnustuksen. Kodin tunnelmassa minulle on hyvin tärkeää selkeys ja tavarapaljoudesta vapaat pinnat. Puolisoni on käyttänyt viimeiset parikymmentä vuotta tämän päähänpinttymäni tuskitteluun.
Kuluneena syksynä hän ehti nauttia kotona kahdesta asiasta. Ensin hän sai suurta iloa siitä, että minkä tahansa tavaran saattoi jättää ihan mihin tahansa ilman, että kenelläkään oli asiasta huomauttamista. Ja kun tästä ilosta oli nautittu riittävän monta viikkoa, alkoi tilanne ilmeisesti luisua käsistä. Loppusyksystä hän jo myönsikin, että minun ärsyttävä tapani vaatia kodilta siisteyttä ei ehkä sittenkään ollutkaan niin ärsyttävää.
Puolisoni sanoitti asian siten, että ennen hän on siivonnut, koska on tiennyt asian olevan minulle tärkeä. Nyt hän siivoaa, koska on huomannut, että selkeys ja siisteys on tärkeää myös hänelle itselleen. Ero ja välimatka voivat saada aikaan parisuhteelle elintärkeitä oivalluksia.

On ihanaa hemmotella
Minun ei siis tarvinnut palata kotiin siivoamaan tai järjestelemään paikkoja. Mutta silti on mukavaa saada pitää toisesta vähän huolta. Omalta osaltani tämä tarkoittaa sitä, että pesen pyykkikorin tyhjäksi. Puolisoni pesee omat käyttövaatteensa, mutta korin pohjalle jää eksoottisempia tuotteita, joiden puhdistamiseen hän ei poikamieselämässään johkaannu. Vaimon kotikäynnin tunnistaa siis tyhjästä pyykkikorista.
Ja koska olen kotona puolisoni työpäivien ajan, voin saman tien silittää hänen paitansa, joita tiedän jäävän retkumaan viikoiksi työjonoon. Tiedän hänen selviytyvän hyvin yksinkin, mutta silti on mukavaa tehdä kotona jotain, josta toiselle tulee hyvä mieli.
Myös muu pyykki kulkeutuu puolison vaatekomeroon omia aikojaan ja vaatepinot saavat uutta ryhtiä. ”Ai, täällä on käynyt kalsaritonttu”, puolisoni toteaa. Kyllä. Myös pakastin täyttyy kotikäyntini aikana. Pakkailen sinne annospaloja viikonloppujen aamu- ja päiväkahveja varten. Tiedän puolisoni kaivavan tyytyväisenä pakastimesta vaimon leipomaa makeaa.

On ihanaa tulla hemmotelluksi
Myös minua lellitään, kun olen kotona. Olen jotenkin suloisesti pihalla ja nautin siitä, että puolisoni pitää arjen lankoja käsissään. Hän tietää, mitä pitää hakea kaupasta, missä auton avaimet ovat, puuttuuko palovaroittimesta patteri ja milloin on yhtiökokous. Hän on hankkinut uuden rullaverhon, ettei makuuhuoneessa häikäise ja pessyt saunan.
Kun viimein aamuisin nousen, keittiön ruokapöydällä on minulle valmiiksi D- ja C-vitamiinia. Tai siis kaksi pilleriä, joiden ilmoitetaan suojaavan minua auringottomuutta vastaan. Syön ne kuuliaisesti. Jotta ymmärrän niiden olevan minua varten, ne on joka päivä aseteltu saman bussilipun päälle.
Minä kuljeskelen päämäärättömästi huoneesta toiseen muki jäähtyvää kahvia kädessäni, koska unohdan juoda siitä. Koska olen nyt lepotauolla, aivoni lyövät pelkkää tyhjää. On etuoikeus saada olla rauhassa ja turvallisesti kuutamolla.
Tämä ”strong independent woman” on hetkellisesti pikkuvaimo, joka saattaa unohtua kaupan hyllyjen väliin, jos häntä ei lempeän napakasti tartu kädestä ja kerro, että nyt voidaan edetä kohti kassajonoa.

On ihanaa rötvätä
En ole katsonut televisiota yli puoleen vuoteen. Tai siis en ole katsonut mitään yli puoleen vuoteen. Arkeeni ei missään maantieteellisessä sijainnissa kuulu suoratoistopalveluita, eikä Lapin tai Italian reissuilla ole ollut tv:tä, jota katsoa. Tuntuukin oikein ylenpalttiselta luksukselta makoilla viltin alla tuijottamassa Remppa vai muutto – sarjan eri maiden vanhoja tuotantokausia.
Olen huomaamattani ajautunut arkeen, jossa en katso mitään, mutta kuuntelen paljon. Korvanapeista kaikuu tuntitolkulla joka päivä podcasteja, Yle Areenan erilaisia ajankohtaisohjelmia ja äänikirjoja. Koska neulon, ompelen, leivon, pyöräilen ja teen pihatöitä, on arjessa kuunteluaikaa paljon.
Toisaalta ajattelen, että ruuduton aika tarkoittaa myös elämän rauhoittumista ja seestymistä. Itseään on kiva hemmotella telkkarilla, mutta jätän sen tyytyväisenä kotiin ja jatkan omaa ruudutonta ja sitä myöten rauhallisempaa elämääni.

Reissuelämä vaatii huoltotaukoja
Kotona käynti on monella tapaa varikkokäynti. Kaivaan esiin ompelukoneen ja muutama ratkeama tulee korjattua. Tyttäreni siistii hiukseni ja kulmakarvat. Metsittynyt reissulook väistyy edes hetkeksi.
Kotipaikkakunnalla käyteihin kuuluu jo vakiona myös suuhygienistivierailu. Käyn yksityisellä ja verrattain hintavalla vastaanotolla, jossa minulla on tuttu ja turvallinen olo. Käynti on kotilomani vastenmielisin, mutta välttämätön 45 minuuttia.
Mikä on kotona ihaninta?
Kotipäivieni suurimpia nautinnon lähteitäni hahmotellessani päädyn neljään asiaan:
1. Mökkisauna. En usko, että tätä tarvitsee kenellekään selittää.
2. Leivon leipomon leivät. Kotielämäämme kuuluu kerran kuukaudessa tehtävä leipomokäynti. Päivän viimeisen aukiolotunnin aikana kassajono kiemurtelee leipomosta pitkälle ulos asti. Leipä on varmasti Tampereen parasta ja kympillä saa mukaansa eri sortteja kukkurallisen muovikassillisen. Tällä kotipaussillani voisin elää pelkästään Leivon leivällä.
3. Perhe. On ihanaa nauraa, väitellä, vitsailla, jutella, jakaa, pohtia, syödä ja olla vaan.
4. Laiskottelu. On parhautta heräillä aamukahvin keittoon puolilta päivin. Ja rötköttää katsomassa sisustusohjelmia. Ja hukata aikaa kaikkeen turhaan ja harmittomaan.

Tämä on vain pysähdys
Rinkka ja reppu on ehditty purkaa, mutta reissuvarustus on pysynyt pakkausvalmiina vierashuoneen vuoteella. Italian varustuksesta otan pois kaikki kesävaatteet ja vaihdan kuoriasun toppapukuun. Mukaan pitää vielä varata kaksi päälletysten laitettavaa tuubihuivia ja niiden päälle puettava pipo.
Puolison laskettelulasit täydentävät viime kautena hyväksi todetun talvipyöräilyvarustukseni. Tarvitsen myös kahdet päällekkäiset hanskat: omat sormikkaat ja puolison rukkaset.
Täydennän neulelankavarastoni ja pakkaan mukaan myös omat kodin tekstiilit. Viime vuodesta opin myös sen, että yhtäkään t-paitaa en tarvitse mukaan. Enkä myöskään minkäänlaisia välikausivarusteita: toppatakkia tarvitaan pitkälle huhtikuuhun asti.
Seuraava määränpääni on Muonio. Palaan samaan paikkaan hotellisiivoajaksi, jossa työskentelin myös viime kaudella. Ratkaisu paluusta oli helppo: minulle soitettiin jo loppukesästä 2023 ja tiedusteltiin, haluaisinko tulla töihin seuraavana talvikautena. Lupasin tulla, mutta vasta vuodenvaihteen jälkeen.

Vanhat kuviot sopivat hyvin tähän väliin
Oli helppo lähteä syksyksi ulkomaille (ja kuluttaa rauhallisin mielin vapausrahasto tyhjiin) kun tiesi, että pääsee palkkatöihin heti vuoden vaihduttua. Menen hyvillä mielin takaisin ja vaikka kotona onkin ollut ihanaa, odotan jo Lapin arkeani. Pääsen tekemään kivaa työtä mukavaan porukkaan ja saan jälleen viettää aikaa kauniissa maisemissa.
Muistan tätä uutta Lapin työjaksoa sopiessani pohdiskelleeni tyttärelleni, onko jollain lailla nössöä palata takaisin samaan paikkaan tekemään samoja juttuja kuin edeltävänä vuonna. ”Äiti, ei kaiken tarvitse koko ajan olla uutta”, hän toppuutteli. Ja oli täysin oikeassa.
Nyt nivelvaiheessa kotisohvalla makoillessani olo on kahtiajakoinen. Juuri nyt, juuri tässä on hyvä olla. On myös ihan mahtavaa kohta lähteä. Ja toisaalta vaikka haluan liikkeelle, seuraavan reissuni paras puoli on, ettei siellä ole (kai) mitään uutta. Huomaan, että totuttautumiskiintiöni on täysi. En jaksaisi nyt uutta työpaikkaa, uutta kämppää ja uusia ihmisiä. Tiedän, mikä minua odottaa ja juuri nyt se on minulle tosi tärkeä asia.

Miksi haluan elää juuri näin?
Ajattelin, että kirjoittamalla blogitekstin siitä, miksi haluaa tulla vain hetkeksi kotiin, ymmärtäisi itseään jotenkin paremmin.
Minulla on kaunis ja viihtyisä koti ja siellä erityisen rakas puoliso, ja silti maltan käydä kotona vain vaihtamassa hieman rinkan sisältöä. Miksi ihmeessä?
Tivaan asiaa myös puolisoltani: mikä ihme mulla oikein on? ”No toi kierteleminen on just nyt jotain, joka tuo sulle iloa. Ja siksi sun tarvitsee nyt kierrellä”, selittää mieheni. Niin kai se on. En osaa sanoa, miksi juuri nyt näin on hyvä. Mutta osaan sanoa, että tykkään elämästäni aivan mahdottomasti juuri siksi, että saan rauhassa olla levoton.

Entä jos ajaudumme erillemme?
Miten tämä kaikki vaikuttaa parisuhteeseeni? Entä jos toisistamme etäällä eläminen aiheuttaakin sen, että huomaamatta ajaudumme erillemme? Entä jos yhdessä oleminen alkaakin erossa olemisen jälkeen tuntua kummalliselta? Pohdiskelen asiaa ääneen puolisolleni. En ehkä kovinkaan tosissaan, mutta yhtenä vaihtoehtona kuitenkin.
Puolisollani on asiaan ratkaisu: ”ihmiset voivat huomaamattaan ajautua erilleen ja kauas toisistaan, vaikka he eläisivät kylki kyljessä saman katon alla”, hän valistaa. Niinpä. Liittonsa voi mokata, vaikka pysyisi tiiviisti yhdessä. Minun ratkaisuni suhteen huoltamiseen on ehdottomasti face time.
On aivan eri asia puhua puhelimessa kuin oikeasti istua alas ja laittaa puhelin nojalleen itseään vastapäätä. Sitten jutellaan rauhassa. Kuinka usein omassa lähiarjessa puolisonsa kanssa tekee niin? Me olemme toisillemme läsnä joka päivä.
Tämän yhdessäolojakson viimeiseksi hemmotteluksi puolisoni lähtee ajamaan minut vajaan 900 kilometrin päähän. Olin jo varautunut lähtemään matkaan yleisillä kulkuvälineillä, mutta en kieltäytynyt, kun murulaiseni kertoi lähtevänsä kyytimieheksi. Edestakainen ajomatka Lappiin ei ole järkevää, mutta se on ihanaa.
On myös kiva pakata mukaan riistalihaa, sieniä, pakastemarjoja ja ruoanlaittovarusteita, jotka olisin joutunut muuten jättämään kotiin. Saan korkeammat matkakulut takaisin pienempinä ruokakuluina ja saan kaksi päivää lisää yhdessä puolisoni kanssa. Seuraavan kerran tapaamme hiihtolomalla.

Lisää töitä vapauden eteen
Tässä hetkessä elämässäni ehdottomasti ihaninta on irrallisuus ja vapaus. En olisi ajatellut, että juuri nämä asiat olisivat minulle taloudellisesti vapaamman elämän tärkeimmät elementit. Paradoksaalista on, että teen taloudellisesti vapaammassa elämässäni enemmän töitä, jotta voin olla irrallisempi.
Tänäkin vuonna kulutan edellisen vuoden tapaan noin kuukauden nettotulot eri paikkakuntien kakkosasuntojen vuokriin. En pidä panostusta liiallisena, sillä työ- ja vapaakuukaudet jakaantunevat vuodessani noin 50/50. Vapaa elämä on minulle nyt näkemistä ja kokemista ja se myös maksaa.
Voihan olla, että kiertelen rinkka selässä vaikka lopun ikääni, eihän sitä tiedä. Oletan kuitenkin, että tämä(kin) on vaihe, joka laantuu aikanaan. Ja sitten avautuu mahdollisuuksia jollekin uudelle. Katsotaan. Ensi viikolla kirjoittelen lisää loppuvuoteni kuvioista ja haihattelen haaveistani lisää.
**********
Olen 49-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.
**********
ps. muita kotielämän juttuja:
Puoli vuotta erossa. Vaimo lähtee kausitöihin ja mies jää kotiin.
Pois työelämästä? Puolison kommentit. Pitchaan firetyssuunnitelmani puolisolleni.
Mikä on riittävä kuukausibudjetti? Näin olemme järjestäneet raha-arkemme.