Mitä olen syksyn aikana oppinut Italiasta? Entä mitä opin itsestäni? Millainen kokemus tämä oli ja haluanko tämän reissun jälkeen enää lähteä ulkomaille workawayeriksi, kuten termi kuuluu. Olen parhaillaan kotimatkalla joulun viettoon ja on aika koota yhteen kolmen kuukauden kokemukseni.
Kirjoitus sisältää mainoslinkkejä kirjasuosituksiin. Tunnistat ne *-merkistä.
Osaksi uutta perhettä
Ei ehkä ole aivan ongelmatonta sopeutua perhe-elämään ventovieraiden ihmisten kanssa. Itse ajattelen, että oma perusskurssini tähän ovat olleet kaksi edellistä työkauttani Lapissa, jotka olen viettänyt soluasunnossa. Olen tottunut vieraisiin ihmisiin ympärilläni ja osaan pystyttää tutuista asioista ympärilleni itseni näköiset rutiinit. Olen seurassa kun siltä tuntuu ja eristäydyn omaan rauhaani, kun sitä tarvitsen.
Sopeutuminen on aina kahden kauppa: minun pitää osata mukautua, mutta myös isäntäväeltä vaaditaan aimo annos joustavuutta, avarakatseisuutta ja suvaitsevaisuutta. Ei suinkaan ole yksinkertaista toivottaa useita ventovieraita ihmisiä vuodessa tervetulleeksi omaan kotiinsa. Käsi pystyyn, jos itse olisit tähän valmis? Ymmärrän toki, että kotona pyörivät vieraat ihmiset ovat aina ratkaisu johonkin ongelmaan, mutta silti.
Koen, että minun on ollut helppoa olla osa tätä perhettä. Se ei johdu siitä, että olisin jotenkin ansiokas sopeutuja, vaan siitä, että sain asua aitojen, sydämellisten, sallivien ja vieraanvaraisten ihmisten luona. Minulla kävi ihan posketon tuuri. Ensivaikutelma piti kutinsa koko vierailuni ajan.
Kolme kuukautta sirkusfarmilla
”Miten tämä kolme kuukautta on muuttanut minua”, kysyn puolisoltani. Hän kävi syksyn aikana kanssani kaupunkilomalla Bolognassa ja kävi myös tutustumassa isäntäperheeseeni yhden iltapäivän verran.
”No et sä ole ennen tolla tavalla eläinten kanssa elänyt”, hän toteaa, ja on oikeassa. Kolmen koiran, kolmen hevosen ja yhden aasin taloudessa kaikki tehdään eläinten ehdoilla. Useilla läheisistä ystävistäni on vuosien varrella ollut koiria, jotka ovat olleet osa meidänkin perheemme elämää. Mutta kun kotieläimiä on seitsemän, ..hmm.
En ole koskaan aiemmin operoinut hevosten kanssa. Tässä pihapiirissä he käyskentelevät vapaana kaikkia touhuja ja touhuajia tarkkaillen.
Alfredo-aasi on seurankipeä, utelias ja sosiaalinen. Se tulee epäröimättä luokse ja tönii rapsutuksia kaipaillen. Yksi Alfredon kontaktointitapa on ikävä kyllä myös näykkiminen, ihan vain hyvällä. Lempeäkin aasi puree vahingossa lujaa. Reidessäni muhikin toista viikkoa sinivihreä kuva aasin purukalustosta, kun en hoksannut riittävän ripeästi aloittaa rapsutuspalveluita.
En ole ymmärtänyt millaista ääntä huomionkipeä aasi pitää. Suosittelen perehtymään aasien äänimaailmaan youtuben kautta. Kun laitat hakusanaksi donkey sound, et voi olla nauramatta.
Olen saanut kiikuttaa riimuja naapurin pellolle hakeutuneiden hevosten kotiinsuostuttelua varten ja villieläinten jäljistä innostuneita koiria on jahdattu karkumatkoilta useita kertoja. Italialaisen liikenteen tiedostaen jokainen koiran karkumatka on monia tunteita herättävä tilanne.
Jokaisella karvaisella perheenjäsenellä on oma luonteensa, omat temppunsa, tapansa osoittaa mustasukkaisuutta, rakkautta ja hellyyttäkin. Kaikkien hullutusten ohella on kuitenkin ollut ihana kokea, että myös eläimet ovat ottaneet minut osaksi perhettä.
Villieläimistä jännitystä elämään
Elämäni ensimmäisestä kohtaamisesta skorpioonin kanssa kirjoitin jo ensivaikutelmat-kirjoituksessani. Reissun aikana noita hyväkkäitä ehti tulla eteen jokunen, mutta ei mitenkään riesaksi asti. Vessaan viemääni kärpäslätkää skorpionien uloskuljetusta varten tarvitsin vain kerran. Silti katse viipyi usein lattiassa aika tarkkaan.
Sain myös testata suhtautumistani susiin. Tehtäviini kuului päivittäinen koiralenkki isäntäväen tiluksilla. Riistakamera näytti, että samalla tiellä jolla itse kuljin useampana aamuna viikosta, löytyi minusta ja sudesta kuvia sama määrä. Minä kuljin tietä koirien kanssa aamulla, susi käytti samaa reittiä iltakävelyyn.
En pelännyt päiväsaikaan lainkaan, olo ei ollut piiruakaan epävarma. Mutta kun minun piti lähteä puskaista metsäpolkua pimeässä yksin alas vuoren rinnettä juna-asemalle, oli olo kieltämättä vastahakoinen. En olisi suostunut yksin pimeässä ulos. Onneksi päivä alkoi valjeta juuri kun lähdön aika tuli, ja saatoin lähteä rauhallisin mielin matkaan.
Jos omaat pienintäkään arkuutta suomalaisten hämähäkkien suhteen, älä tule Italian maaseudulle. Vanha italialainen kivitalo kuhisee hämähäkkejä ja suurimmat ovat aika miehekkään kokoisia.
Suurkaupungit eivät ole minua varten
Olen saanut viettää syksyn strategisesti oivallisella paikkakunnalla. Täältä Grizzanasta pääsee neljällä eurolla Bolognaan ja seitsemällä eurolla Firenzeen. Myös muita maailmankuuluja ja maineikkaita kaupunkeja on päivämatkan päässä. Jollain lailla kaikki nämä kaupungit tuntuivatkin olevan ehdottomasti to-do-listalla, kun tännepäin maailmaa saapui pidemmäksi aikaa.
Bolognassa olin neljä yötä, Firenzessä yhden. Kumpikin kaupunki on omalla laillaan hurmaava ja varsinkin Firenzen kaupunkikuva on jo osa ihan kaikkien tuntemaa maailmankuvastoa. Kaupungit olivat todella hienoja, mutta suuremmalla ilolla kun niihin saavuin, lähdin niistä pois.
Erityisesti Firenze oli marraskuun lopullakin niin täyteen pakattu amerikkalaisia turisteja, ettei olo tuntunut siellä mukavalta. Turistirysässä, jossa jokainen kadunkulma on täynnä matkamuistomyymälöitä, ei viihdy uskoakseni kukaan. Olen tyytyväinen, että kävin. Mutta nuo kaupunkimatkat vahvistivat sitä määritelmää, joka minulla enenevästi laatuajasta on: haluan olla luonnossa tai muutoin rauhallisissa paikoissa.
Huomaan, että olen lähellä matkailusuorittamisen sudenkuoppaa. Helposti sortuu ajattelemaan, että uudessa maassa tai uudella matkalla kuuluu nähdä ne suurimmat ja tunnetuimmat kaupungit, muutoin jää jotain erityistä paitsi. Viime kesän Gottlannin reissulla saaren pääkaupunki Visby ei tuntunutkaan mieluiselta päiväkohteelta, vaan halusin pikaisen iltakävelyn jälkeen sittenkin etsiä kaupunkipäiväksi suunnitellulle ajalle vielä yhden luontopolun.
Koitan nyt kahdella peräkkäisellä matkalla ilmenneen kaupunkiallergian aktivoimana ymmärtää suunnitella ensi vuoden matkaa luontokohteet ja maaseutu edellä. Voisikohan itselleen sallia reissuja ilman suurkaupunkeja? Lupaan yrittää. Jään edelleen itselleni kiinni mitä kummallisimmista käsityksistä siitä, mikä on hyvää tai oikein.
Aalto keskellä vuoristoa
Luonnon ja ulkoilmaelämän lisäksi pidin maailmankuuluja kaupunkeja huomattavasti enemmän pienistä lähiseudun kaupungeista. Varsinaisia nähtävyyksiä niistä ei löydy, mutta ihania kahviloita senkin edestä. Erilaisia pienet leivonnaiset maksoivat 50 sentistä euroon, joten pienelläkin budjetilla onnistui kahvilaherkuttelu oivallisesti.
Minulle mieluisin pikkukaupunki oli vain muutaman tuhannen asukkaan Montese. Kylässä oli auki vain yksi kahvila, mutta kylä oli niin kauniilla paikalla vuoren rinteellä, että ihasteltavaa riitti joka suuntaan.
Yllättävin nähtävyys keskellä Italian maaseutua oli Alvar Aallon suunnittelema kirkko Riolassa, keskellä italialaista maalaismaisemaa. Seudun kulttuuritietoinen piispa tilasi kirkon suomalaiselta arkkitehdiltä. Kirkko on ainut Aallon suunnittelema rakennus Italiassa. Ulkoa kirkko on järkyttävän ruma, sisältä kovasti tutun oloinen.
Mikä oli parasta ruokaa?
Lähtökohtaisesti kaikki on ollut täällä herkullista: ruoka, hedelmät, leivonnaiset, juustot, viini ja jäätelö. Kolmen kärki on tämän yhden naisen maistelujuryn mukaan seuraava:
Gelato, eli italialainen jäätelö on aivan järjettömän hyvää. Pistaassijäätelö on kuulemma suosituinta ja se loppuu siksi kaupoistakin aina ensimmäisenä. (Söin muuten myös esimerkiksi pistaassijugurttia ja pistaassitäytepullaakin) Minun suosikikseni jäi ehkä vähän epäitalialaisesti cheesecake, eli siis juustokakun makuinen jäätelö jossa oli mukana kirpeää vadelmahilloa. Makukombo oli täydellinen. Myös erilaiset pähkinäiset jäätelöt olivat superhyviä.
Suomessa olen syönyt vihreitä papuja, fagiolini vain pakastealtaasta. Täällä niitä myydään tuoreena ja olenkin syönyt niitä urakalla lisukkeina ja salaattina. Suomessa saa sentään monessa paikkaa italialaista jäätelöä, mutta tuoreet vihreät pavut saattavat jäädä tälle reisulle. Harmi.
Aivan kokonaan uusi tuttavuus olivat marraskuussa kaupan vallanneet italialaiset joululeivonnaiset, panettonet. Panettone on korkeaksi leivottu, suomalaisen pullan ja kuivakakun hybridi. Se leivotaan hiivaan ja munista käytetään vain keltuaiset, joten rakenne on pullaa rasvaisempi. Voi sanoa, että olen perehtynyt panettone-skeneen huolellisesti.
Olen saanut testata suklaa, pistaassi, limoncello ja pähkinäpanettonen. Lopulta paras oli kuitenkin perinteinen klassiko, jonka reseptin löysin onneksi netistä. Leivon ihan varmasti, kunhan kotiin ehdin.
Söin tällä reissulla myös tukun hyviä pitsoja ja uskoakseni elämäni parhaan lasangnen. Tämän syksyn jälkeen uskon todeksi sen, ettei italialainen syö elääkseen vaan elää syödäkseen.
Muuttiko tämä syksy minua?
Jään pohtimaan, minkälaisen jäljen tämä syksy jättää. Ehkä kaikista ihaninta on kauniiden maisemien ja herkullisen ruoan sijaan ollut kuitenkin lämmin ja aurinkoinen ilmasto. Vielä lokakuu oli helteinen, marraskuu muistutti suomalaista alkukesää. Joulukuun kylmimpinä päivinä yöpakkaset vaihtuivat keskipäivän pariin plusasteeseen. Räntääkin satoi kerran. Silti vielä jouluviikolla pihatyöt sujuivat ilman takkia.
Viime syksynä tähän samaan aikaan nautin jo vitivalkeista hangista ja postikorttimaisemista. Tänä syksynä sain osakseni lämpöä. Ehkä jo viime syksynä vahvistunut asia varmistui: pimeät Etelä-Suomen loppusyksyt ja alkutalvet ovat todellakin osaltani luetut. Haluan korvata ne jatkossa kirkkailla hangilla tai kesähelteillä.
Ja ehkä myös se kirkastui lopullisesti, että viihdyn enemmän rauhassa kuin hulinassa. Marraskuun harmauden lisäksi taakseni saa siis jatkossa jäädä myös suurkaupunkien vilinä. Toivoakseni palaan isäntäperheeni luokse jatkossa vielä monta kertaa, ensi syksyn pikavisiitistä on jo sovittu.
Vapaaehtoistöihin ulkomaille?
Entä mitä tämän kokemuksen jälkeen ajattelen vapaaehtoistöistä ulkomailla? Lähdenkö enää tällaisille reissuille? Siis todellakin!! Ajattelen, että minulle on avautunut uusi, mahtava mahdollisuuksien väylä nähdä ja kokea. Workaway-järjestelmä on ihanteellinen mahdollisuus monella tapaa.
Jos olisin lähtenyt pelkästään turistiksi, en olisi oppinut Italiasta läheskään niin paljon kuin nyt, kun sain ihan oikeasti olla osa italialaista arkea. Ja toisaalta vapaaehtoiselta edellytetään aivan toisenlaista työpanosta kuin ihan oikeissa töissä vaadittaisiin, joten kevyt ja kohtuullinen määrä työtä ruokaa ja yösijaa vastaan on uteliaalle matkailijalle aivan täydellinen ratkaisu.
Vaikka minulla nyt kävikin superhyvä tuuri ja sain viettää syksyn erittäin mukavien ihmisten kanssa, aion jatkossa olla varovaisempi. Voisin uskoakseni tehdä yhtä pitkän reissun kuin tämäkin oli, mutta yhdistäisin matkaan kaksi tai kolme eri kohdetta, jolloin tulisi esimerkiksi itselle uudesta maasta nähtyä luontevasti enemmän.
Monenlaisia muistoja puolin ja toisin
Isäntäperheeni kaapeista löytyi tarpeettomaksi jääneitä villalankoja, joista innostuin kutomaan. Villapaitoja ehti isäntäväen käyttöön valmistua syksyn aikana neljä. Minulle arkinen käsityöosaaminen vaikutti tässä taloudessa eksoottiselta.
Olen monen monta kertaa sanonut, että rakastan basilikan tuoksua. Tykkään tuoksusta niin paljon, että jos olisi olemassa basilika-hajuvettä, haluaisin sitä ilman muuta. Niin totesin myös tänne saapuessani, syyskuun viimeisinä päivinä. Ja arvaa, mitä sain täältä lähtiessäni, kolme kuukautta tuon lauseen jälken? Voi ettien että.
Firenzen matkallani satuin syömään eväitäni kirkon portailla Hermesin liikkettä vastapäätä. Budjettimatkailijana en mennyt ravintolaan, vaan söin kojusta ostamaani voileipää ja join edellisenä päivänä kaupasta ostamani 1,50 euron hintaisen proseccopullon viimeisen lasillisen. Hermesin liikkeeseen pääsee sisälle vain varaamalla ajan etukäteen.
Voileipääni syödessä seurasin kuinka asiakkaita käytiin yksitellen kutsumassa tutustumaan putiikkiin. Ajattelin, kuinka kaukana kaikki tuo on omasta maailmastani. Lienee selvää, etten omilla kulutustottumuksillani ole koskaan elämässäni omistanut mitään tämän valmistajan tuotetta. Enkä uskoakseni koskaan omista jatkossakaan. Lahjan antajien huolellinen ajatustyö teki minuun suuren vaikutuksen.
Kyynelen silmäkulmaan toi kuitenkin viimeisen illan yllätys. Olin moneen kertaan ihastellut perheen vanhan rouvan kutomaa valtavan pitkää pellavaista pöytäliinaa, jossa on todella kauniit kuviot. Käsityöihminen tunnistaa taidon ja osaamisen ja osaa arvostaa sitä. Hyvin harkitsemattomana kommenttina totesin jossain välissä, että haluan tämän pöytäliinan sitten perinnöksi. Niinkuin minulla sellaiseen olisi millään tavalla oikeus.
No, perheen rouvat olivat päättäneet, että he haluavat lahjoittaa tuon pellavapöytäliinan minulle. Tämä on uskoakseni yksi elämäni vaikuttavimmista ja arvokkaimmista lahjoista, jonka otin vastaan hyvin sekavin tuntein. En varmasti unohda sen kutojia ja antajia ikinä.
Tulenko uudestaan Italiaan?
Ilman muuta. Olen saanut tutustua Italiaan paremmin ja kaukainen ihastus on syventynyt lämpimäksi tuttavuudeksi. Suhteemme on kuitenkin vasta aluillaan. Haluan ehdottomasti viettää jatkossakin pitkiä aikoja täällä. Passiivinen sanavarastoni on karttunut tänä syksynä paljon, eli pysyn yksinkertaisissa keskuteluissa kärryillä. Muutoin kielitaito ei ole ottanut edistysaskelia.
Ruoka on järkyttävän hyvää, ilmasto suopea ja kaikkea kaunista on ympärillä joka kulman takana. Käsitän myös, että moni asia on Italiassa retuperällä ja toteutetaan vanhanaikaisesti. Todella moni asia on Suomessa paremmin kuin täällä, eli missään nimessä asiat eivät ole mustavalkoisia. Mutta vapaan harhailijan elämässäni minulla on mahdollisuus poimia rusinoita pullista (tai tässä tapauksessa panettoneista) ja niin aion myös tehdä.
Italiaan pääsee myös lukemalla
Kirsi Pihan *Medicien naapurissa kertoo kirjoittajan ja hänen perheensä talon ostoprojektista Italiassa. Kirja on hauska, osuva ja humoristinen kuvaus Suomalaisista totuttelemassa italialaiseen kulttuuriin.
Jari Järvelän *Mozzarellakuu ja muita tarinoita on viiniharrastajan ja kulinaristin matkamuistokokoelma. Kirjassa on paljon Italiaa, mutta myös muualle Etelä-Eurooppaan liittyviä tarinoita. Tämä oli kirjoista ehdottomasti hauskin.
Ella Kanninen kuvailee Italiaa laajasti, mutta yksityiskohdista käsin. *Minun Italiani – kirja on omakohtainen ja lämmin kuvaus Italian ja Suomen kulttuurieroista.
Jos matkakuvaukset tai kulttuurin määrittely ei kiinnosta, mutta haluaa silti Italiaan, voi lähteä Virpi Hämeen-Anttilan matkaan *Villa Speranzaan.
Jos taas radikaalimmat ratkaisut kiinnostavat, voi käydä tutustumassa, miten Marja Vesala kuvaa *Vuottaan Toscanan kukkuloilla. Suomalaisten tietotyöläisten irtiotto Italiaan sisältää sekä täyttymyksiä että pieniä pettymyksiä.
Muu maa on silti mustikka
Haluan saunaan. Haluan kävellä paljain jaloin lattialla, jonka alla virtaa putkissa kuumaa vettä. Haluan syödä kaurapuuroa ja omenahilloa. Iltapalaksi haluan voikkuleipiä. Haluan nyhjätä puolisoni kainalossa ja katsoa tv:stä satunnaista soopaa. Haluan omat ihmiseni ja hiljaisen mökkimaiseman. Onpa ihanaa päästä kotiin.
**********
Olen 49-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.
**********
ps. muut Italiajutut: