Hyvää syntymäpäivää minulle, täytän lähipäivinä 49 vuotta. Lähes päivälleen kolme vuotta sitten reflektoin elämääni syysloman ja syntymäpäivän aktivoimana ja pohdin rankan ankarasti mitä haluan. Kaivelen tänään synttärini kunniaksi taas napaani ja pohdin, mitä minulle on kolmessa vuodessa tapahtunut. Lisäksi väitän, että vanhenemista voi hidastaa.

Kolme vuotta sitten

Kolme vuotta sitten olin periaatteessa elämääni oikein tyytyväinen. Minulla oli ja on edelleen oikein erityisen hyvä puoliso, ihan mahtaviksi nuoriksi aikuisiksi kasvaneet lapset, hyvinvoivat (vanhusikäiset) vanhemmat, terveyttä, harrastuksia, ystäviä ja mukava taloudellinen tilanne. Olin erittäin merkityksellisessä työssä, joka oli innostavaa ja inspiroivaa. Kaikki siis oli hyvin.

Mutta. Haave vapaammasta ja joutilaammasta elämästä oli pyörinyt ajatuksissa jo joitakin vuosia. Muistan hoitotyön esihenkilönä kadehtineeni perusteellisesti nuoria hoitajatyttöjä, jotka tulivat kertomaan irtisanoutuvansa vakityöstä ja jäävänsä keikkatöiden varaan. Olisin ihan kamalasti halunnut tehdä saman, mutta teinien äitinä vakitienestit olivat välttämättömyys.

Jokin uusi siis veti puoleensa, mutta myös työntötekijöitä oli. Aloin väsyä, työasiat vaivasivat vapaa-ajalla ja turhautumisen ja voimattomuuden tunteet ottivat tilaa.

Kolme vuotta sitten tein mielestäni radikaalin päätöksen antaa itselleni 50-vuotislahjaksi vuoden ilman työtä. Päätin alkaa säästää projektiani varten ja päätin alkaa kirjoittaa tulevan välivuoteni valmistelusta pöytälaatikkotekstejä.

Mopo lähti käsistä

Mitä enemmän suunnittelin, sitä enemmän erilaiset visiot imaisivat mukaansa. Innostuin ja aloin laskeskella tarkemmin taloudellisia realiteettejani. Aloin lueskella erilaisia firetystä käsitteleviä blogeja ja elämäntapamuutoskirjoja. Tapahtui kolme asiaa:

1. Rohkaistuin kirjoittamaan. Pitkän jännittämisen ja angstaamisen jälkeen uskalsin perustaa blogin. Keskeinen pelkoni oli, että nolaisin itseni perusteellisesti.

2. Päätin alkaa tavoitella välivuoden sijasta pysyvää elämänmuutosta. Laskin rahani, määrittelin elintasoni ja arvioin tulotarpeeni uudelleen. En pysty enkä halua olla kokonaan työelämän ulkopuolella. Mutta huomasin voivani vähentää työmäärääni merkittävästi. Lopullisesti. Tämä oli minulle veret seisauttava oivallus.

3. Työelämässä tuuli yltyi ja koin merkittäviä vastoinkäymisiä. Lopulta oli edessä umpikuja. Ainoa järkevä vaihtoehto oli irtisanoutuminen. Koin, etten ollut taloudellisesti valmis, mutta olin henkisesti aivan lopussa.

Onneksi tulin tönäistyksi

Irti päästämisestä on tätä kirjoittaessa 14 kuukautta. Paljon on ehtinyt tapahtua. Olen saanut kokea tosi erilaisia juttuja ja huomaan rohkeuden kasvavan seikkailu seikkailulta. Enää kirjoittaminenkaan ei pelota. Toimeentulo ei huolestuta pätkääkään, vaikka olen tälläkin hetkellä asuntovelallinen ilman minkäänlaisia ansiotuloja.

Palaan taaksepäin ja tarkistan: mitä oikein ajattelin haluavani? Reilut kaksi vuotta sitten listasin blogiini toiveeni näin:

– Haluan elää mahdollisimman vapaana velvoitteista.

– Haluan, että minulla on kiireetön ja levollinen olo.

– Haluan havainnoida ja pohtia rauhassa ympäristöäni ja kirjoittaa siitä.

– Haluan uppoutua projekteihini miettimättä aikarajoja.

– Haluan nähdä ja kokea erilaisia paikkoja ja todellisuuksia.

Allekirjoitan edelleen tuon toivelistauksen ja tarkemmalla ajattelulla hämmentää: olen saanut juuri sen, mitä toivoin. Ohhoh.

Mielelle ja keholle tapahtuu erikoisia asioita, kun elämän tahtia hidastaa. Listailen kuusi asiaa, jotka minussa ovat muuttuneet ja seitsemän eri asiaa, joita muutoksista on elämässäni seurannut.

1. Syön vähemmän karkkia

Ikeniä kiskova karkin himo on kadonnut. Tietenkin tykkään vieläkin herkutella, ei se piirre ole mihinkään kadonnut. Mutta makean tarve on vähentynyt murto-osaan entisestä. Nyt voi mennä viikkojakin ilman suklaata. Moinen ajatus olisi aiemmassa elämässä saanut minut kauhun valtaan.

2. Juon vähemmän kahvia

En olisi koskaan uskonut, että porskutan päivän tyytyväisenä vain aamukahvin voimin. Työpäivien loputtomat kupilliset läppärin ääressä siemaillen ovat jääneet kokonaan pois. En kaipaa tai tarvitse kahvia päivän mittaan enää ollenkaan.

3. Syön fiksummin

No, lähdetään nyt ensiksi kuitenkin siitä, että syön. Minulla on nälkä ja ruokailen joka päivä normaalin ateriarytmin mukaan. Ohi ovat ajat, jolloin huomaan töistä lähtiessäni, että päivä on mennyt lukuisilla kahvikupillisilla ja muutamalla suklaakonvehdilla. ”Onpa outo olo: käsiä hikistää ja tärisyttää.” Niinpä.

4. Liikun enemmän

En vieläkään ole mikään liikunnan rakastaja, en todellakaan. En harrasta liikuntaa, mutta liikun. Olen liikkeessä vapaa-ajalla, jota minulla on enemmän. Työntelen kottikärryjä, heilutan raivaussahaa, patikoin tai fillaroin. Ja kun olen tienaamassa, teen vain töitä, joissa hyvät lenkkarit ovat olennainen osa työpäivää.

5. Nukun paremmin

No tämä ei ehkä edellisten jälkeen varsinaisesti yllätä. Jatkuvasti hyvin nukkuvia keski-ikäisiä naisia on olemassa vähemmän kuin yksisarvisia, eli ei nyt kuitenkaan leveillä liikaa. Mutta erityisesti nukahtamisessa olen nykyisin erityislahjakas ja ajoittaiseen aamuöiseen valvoskeluun suhtaudun tyynesti.

Uni, unettomuus, heräily, valvominen tai öinen asioiden vatvominen on jäänyt jollain lailla kokonaan omalta huomiolistalta pois. Öisin nukutaan ja päivisin ollaan hereillä. Asian muunlainen pyörittely tai huomiointi on historiaa.

6. Kaipaus hellittää

Älä nyt suutu, mutta rakastan tupakointia. Olen aina sanonut, että voisin elää menthol-savukkeilla, Fazerin suklaalevyillä ja rieslingillä. Ne eivät käsittääkseni kuitenkaan ole täysimääräinen ravitsemuksellinen kokonaisuus, eikä menthol-savukkeita ole enää kai edes olemassa. Säännöllinen tupakointi on jäänyt jo aiemmin. Syvä kaipaus savukkeisiin, jotka ovat olleet lohtuni stressin ja ketutuksen hetkinä, on hellittänyt.

Mitä tästä kaikesta seuraa?

Edellä listatut asiat voisi tietenkin ”suorittaa” ilman, että irtisanoutuu vakitöistä. Järkevä ihminen elää järkevästi, vaikka käy ihan aikuisten oikeissa töissä. Fiksu ihminen etsii itselleen sellaisen työn, joka ei valvota. Ja ihan oikeasti fiksu ihminen ei koskaan polta ensimmäistäkään savuketta.

Minun elintapani joka tapauksessa muuttuivat, kun muutin elämääni. En ponnistellut, tsempannut tai tehnyt mitenkään tietoisia valintoja. Uudessa elämässä asiat ajautuivat uusiin uomiin ihan itsestään.

Eikä tässä vielä kaikki. Koska elintapani muuttuivat, muuttui elämäni vielä vähän lisää. Olisi kiva kirjoittaa, että yhdeksän hyvää tuo mukanaan kymmenen kaunista. Niin hyvin asiat eivät sentään ole. Mutta seuraavassa listassani on seitsemän asiaa.

1. Minulla on vähemmän ryppyjä

En kehtaa laittaa tähän postaukseen mitään ennen ja jälkeen -kuvia. Mutta töihinsä väsynyt esihenkilö näyttää silmäkulmineen ja silmänalusineen aika toisenlaiselta kuin tämä tällä hetkellä Italian auringon alla puutarhatöitä tekevä leppoistelija.

En käytä minkäänlaisia anti-aging-tuotteita, luoja paratkoon. Mutta ihoni on sileämpi ja kasvojeni iho on pehmeämpi kuin aiemmin. Ihan aikuisten oikeasti.

2. Tukkani on paksumpi

Olen tyypillinen suomalainen ohuen hiirenhäntäni kanssa. Viimeisen vuoden aikana hiukseni ovat paksuuntuneet, vaikka vanheneville naisille käy ymmärtääkseni päinvastoin. Kyllä, olen edelleen se hiirenhännällä varustettu perisuomalainen. Mutta hiukseni ovat paksummat. Ihan aikuisten oikeasti.

Paksuuntuneisiin hiuksiin on varmasti montakin syytä, joista tärkeimmäksi katson fiksummat elintavat ja vähentyneen stressin. Osansa on toki myös sillä, että hiustenkuivaaja pölyttyy laatikossa ja muotoilutuotteet ovat osaltani historiaa.

3. Haisen vähemmän

Kun lopetin vakityöt, lopetin myös deodorantin käytön. (Tämän kirjoittaminen olkoon osoituksena siitä, etten enää pelkää nolaavani itseäni kirjoittamalla. Nolailen itseni ihan muina muikkeleina silmää räpäyttämättä.)

Vanhassa elämässä dödö saattoi pettää kesken päivän. Jokainen meistä (eikö niin??) tietää, miten ärsyttävää ja joskus noloakin se on. Oma pistävä hien haju on tuolloin ainakin minulle asia, jonka ajattelu vie kapasiteettia keskellä sosiaalisesti haastavia tilanteita.

No, nyt olen ollut reilun vuoden ilman dödöä. Ja tehnyt tuon vuoden aikana töitä, joissa olen hikoillut perusteellisesti joka päivä. Mutta ”dödö ei enää petä”, eli vaikka hikoilisin kuinka turkasen paljon, hiki ei enää haise. Omalla keittiökemistin pätevyydelläni tulkitsen, että kyse on hormonitasapainon muutoksista, joka liittyy stressiin.

Ja kun tunnustusten alkuun päästiin, kerrottakoon myös se, että leppoisteluelämässäni olen jättänyt myös saippuan käytön. Ainoastaan kädet pesen enää saippualla, muutoin puhdistautumiseen riittää pelkkä vesi.

”Haisenko mä pahalle”, tivasin alkuaikoina kerta kerran jälkeen puolisoltani. ”Sanothan sä ihan varmasti, jos mä haisen?” Puoliso lupasi välittömästi raportoida, mikäli en itse havaitsisi hygieniatasoni tarvitsevan upgreidausta. Mutta totta se on, ihan aikuisten oikeasti. Lepoistajaminä ei haise.

4. Kolotukset kaikkosivat

Olin 36-vuotias, kun lääkäri kertoi minulla olevan lannerangassa ikääntymisen aiheuttamaa madaltumaa. Parahdin kauhuissani, mutta lääkäri kertoi sen olevan pitkän ja hoikan naisen valuvika: niin tapahtuu vääjäämättä. Olenkin ehtinyt saada selkääni monet kipupiikit ja kolmiolääkekuurit. Olen saanut selkäni jumiin, juntturaan ja erilaisiin kiputiloihin säännöllisin väliajoin.

Paitsi en enää. Pääosin istuen tehtävät työt lopetettuani en ole ollut selkäsairas kertaakaan. Vaikka olen toiminut siivoajana ja perushoitanut vuodepotilaita lähihoitajana, ei selkä ole vaivannut.  Välilevyharmien lisäksi pois jäivät myös ischias – säryt ja piriformis-vaivat. All gone. Ihan aikuisten oikeasti.

5. Jaksan enemmän

Tunnetta, joka syntyy kun huomaa olevansa paljon paremmassa fyysisessä kunnossa kuin aiemmin, ei voi kuvailla kenellekään, joka ei ole itse kokenut samaa. On henkisesti erittäin voimaannuttavaa huomata olevansa fyysisesti voimakkaampi.

Olen sairastanut syövän ja erityisesti rankat sytostaattihoidot muuttivat minua pysyvästi. En koskaan enää ole se, joka olin ennen sairastumista. Mutta uudessa elämänvaiheessani jaksan ja pystyn paljon.

On ihanaa tuntea, että voimia riittää. Ja on tosi ihanaa tuntea perusteellinen fyysinen väsymys työpäivän, patikkaretken tai puutarhaurakan päätteeksi.

6.  Olen sosiaalisempi

Olen kuluneen vuoden aikana ollut paljon poissa kotoa. Vaikka olen kaukana ystävistäni, en ole vuosiin ollut näin sosiaalinen. Viimeisinä työvuosina monta rientoa tai tapaamista jäi väliin, koska olin liian väsynyt, liian huonolla tuulella tai jotenkin vaan haluton tai kyvytön kohtaamaan ketään.

Vapaammassa elämässä huolehdin siitä, että puhun säännöllisesti pitkiä puheluita ja olen aktiivisesti yhteydessä ystäviini. Tämä, jos mikä, tuo terveyttä ja hyvinvointia lisää ovista ja ikkunoista.

7. Kuulen itseäni paremmin

Kun ei ole ajanut itseään moodiin, jossa pitää jaksaa ja pärjätä tai ainakin näyttää siltä, että jaksaa ja pärjää, huomaa itsestään enemmän. On helpompi havaita elämästään työn lisäksi muitakin asioita, jotka eivät tuota hyvinvointia, vaan päinvastoin kuormittavat.

En tarkoita sitä, että elämästä pitää karsia kaikki kuormittava tai epämukava pois. Itseään pitää haastaa ja patistella vaikeidenkin asioiden äärelle. Mutta itseään pitää kuunnella ja kun on paremmassa vireessä, havaitsee tarkemmin ne asiat, jotka vievät virettä huonompaan suuntaan.

Joskus kyse on ihmisistä, joskus tilanteista, joskus sitoumuksista. Kyse on kehästä: kun voi paremmin, pystyy pitämään itsestään parempaa huolta. Olen ehkä vähän hämmästynytkin niistä jutuista, joiden olen nyt paremmin voidessani huomannut tuovan elämäni negatiivisia tunteita ja epämukavaa oloa. En olisi tunnistanut tätä aiemmin. Nyt niin teen, ja sitten vain punakynä esiin.

En olisi ikinä uskonut

Jos joku olisi koittanut minulle kertoa, miten mukavaa ja vallatonta elämä viittä kymppiä lähestyvänä naisena on, en olisi ikipäivänä uskonut.

Hämmennyn vanhenemisen voivottelusta tai haikailusta takaisin nuoruuden päiviin. Kiitos maailmankaikkeudelle kuluneesta vuodesta, tämänkin vielä sain. Tilastokeskuksen määrittelemän elinajanodotteen mukaan ehdin juhlia synttäreitäni vielä 35 kertaa, katsotaan.

Lempikirjassani, Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin, kirjoittaja pohtii elämää kuvaamiensa naisten näkökulmasta ja käsittelee myös omia valintojaan. Kankimäen yksi hykerryttävä määritelmä hyvästä elämästä kuuluu:

 ”Elämä on tuoretta, herkullisen kihelmöivää ja yllätyksiä täynnä”.

Niinpä. Uteliaana eteenpäin.

**********

Olen 49-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.

**********

ps. Synttärijutuista puheenollen..

• kirjoitin miehelleni synttäritekstin ikääntymisen kuolemansynneistä.
• kaksi vuotta sitten rouva 47 pohti asioita tähän tapaan.