Olen tehnyt elämässäni viime vuosina monenlaisia ratkaisuja ja päätöksiä, joista uskallan sanoa saaneeni ihailevia reaktioita. Varmasti moni on tekosiani kauhistellutkin, mutta luojan kiitos se on tehty selkäni takana. Eräs ratkaisuni aiheuttaa kuitenkin poikkeuksetta kauhistelua myös kasvotusten: soluasuminen.
Kun kerron asuvani solussa, kuulen yleensä keskustelun aluksi puhekumppanin omat kauhistuttavat solumuistot. Tarina päättyy aina helpotukseen: siihen, että kertoja pelastautui omaan asuntoon.
Väittelen kirjoituksen verran soluasumista dissaavien kanssa. Argumenttini perustuvat kahdeksaan soluasunnossa vietettyyn kuukauteen ja kahdeksaan kämppikseen. Kämppisteni ikähaitari on ollut 18 – 58 vuotta. He ovat edustanet eri sukupuolia ja neljää eri kansallisuutta. Viimeksi kirjoitin soluasumisesta tilittäessäni loppukokemuksia hotellisivousreissulta, nyt haluan omistaa asialle kokonaisen kirjoituksen.
Siisteystasoja on erilaisia
Useimmat soluasumista kauhistelevat kertomukset lähtevät sotkuisista ja sottaisista asuinkumppaneista. Siisteystaso on hyvin yksilöllinen asia ja vaikka eläisi rakkauden täyteisessä parisuhteessa jopa vuosikymmeniä, kahden ihmisen käsitys siististä ja puhtaasta elinympäristöstä voi jäädä pysyvästi kauas toisistaan.
Toisaalta toisilleen täysin vieraat ihmiset voivat jakaa yhteisen käsityksen siitä, millaisia olosuhteita he haluavat asunnossaan ylläpitää. Ei siis ole niin, että vieraiden ihmisten kanssa yhteisesti sovitun siisteystason ylläpito on hankalaa ja tuttujen kesken helppoa. Riidelläänhän ihan jokaisessa perheessä siitä, kenen jälkiä on milloin missäkin ja kenen tehtävä on huolehtia paikat kuntoon.
Kuka ydinperheessä tai superhyvässä parisuhteessa elävä voi sanoa, ettei koskaan tuskastu perheenjäsenten siivousvimmaan tai sottaisuuteen? Anyone??
Soluasuminen ei siis tässä suhteessa poikkea ihan tavallisesta perhe-elämästä. Olen soluasunut sekä supersiistien että supersottaisten ihmisten kanssa. Välillä minua on nolottanut, koska en ihan heti siivonnut jälkiäni. Oman siivousvuoroni toteutuminen ehti työkiireiden tai väsymyksen vuoksi venähtää ja joku olikin jo ehtinyt siivota myös minun tekoseni. Ja välillä olen pureskellut poskilihojani laskien kymmeneen. Joillakin on pokkaa olla piittaamatta omista jäljistään lainkaan.
Olen kehittynyt maltillisemmaksi. Aiemmin toisten siivoamattomuus tai sottaisuus harmitti perusteellisesti. Nyt ymmärrän, että se on vain oma moka. Minulla on kolme vaihtoehtoa: voin mennä sanomaan asiasta, eli pyytää siivoamaan. Tai voin antaa sotkun olla ja tyytyä siihen. Kolmanneksi voin itse siivota.
Se, mikä on aivan pösilöä, on ottaa pulttia sotkuisuudesta ja jäädä asian johdosta pahalle mielelle. Ja vielä pösilömmäksi asia menee, jos valitan muille, että kämppis on sotkuinen. Oma toimintalinjani on sekoitus eri vaihtoehtoja. Opettelen sietämään sotkua, mutta hyväksyn myös sen, että oma siisteystasoni on vain omani: jos haluan toivomani ympäristön, minun on se itse luotava. Siksi siivoan keskivertoa enemmän.
Vuorokausirytmin erot hankaavat aina
Mikään ei nosta omaa verenpainetta enemmän, kun mekastus tai muu häiriö, joka vie yöunet, kun huomenna tietää edessä olevan voimia vaativa työpäivä. Paskoja vaihtoehtoja on kaksi: voi koittaa vimmaisesti tunkea tyynyä pään päälle ja epätoivoisesti koittaa saada unen päästä kiinni. Tai voi lähteä pyytämään enemmän tai vähemmän suivaantuneena hiljaisuutta.
Näistä vaihtoehdoista olen kokeillut kumpaakin. Hiljaisuusvaatimukset edellyttävät vuoteen lämmöstä nousemista ja yleensä ei-niin-miellyttävää kohtaamista asuintoverin kanssa. Volyymineuvottelun jälkeen uni tulee huonosti, sillä tuohtumus jää päälle. Toisaalta tuohtumus kasvaa myös silloin, jos päättää olla nousematta. Sadattelu ei tuo unta yhtään lähemmäs, vaikka kuinka koittaa toivoa, että kämppis jo vetäytyisi yöpuulle.
Taas huomaan hakevani keskitietä. Tärkeintä on, että olen totutellut ajatukseen, että elän ympäristössä, jossa kolisee. Elän ympäristössä, jossa herään öisin avautuviin oviin ja mikron kilahduksiin. Minun ihan oma, henkilökohtainen kehitystehtäväni on rauhallisesti kääntää kylkeä. Toisaalta en arastele enää mennä sanomaan, että nyt pitää olla hiljaa. En piiruakaan jaksa miettiä, tykätäänkö minusta vähemmän vai mitä kepposia avautumiseni jälkeen tapahtuu.
Soluasunto voi olla meluisa, mutta niin voi kerrostalossa olla kuka hyvänsä naapurikin, joten siinä suhteessa soluasuminen ei eroa ihan normaalista kerrostaloarjesta. Ehkä eniten minua vaivannut naapuri on ollut ihan tavallisen kerrostalokolmion seinän takana asunut vanha pariskunta. Heidän telkkarinsa oli vain joitakin kymmeniä senttejä minun tyynystäni ja sain kuunnella joka ilta kymppiuutiset ja tulosruudun.
Soluasunnossa on tarkemmat säännöt hiljaisuudesta ja toimintatavoista, joten täällä rauhan vaatiminen on helpompaa kuin normaalissa kerrostalossa, niin ajattelen.
Huomaavaisuus on kaiken perusta
Solukämppiksistä ehkä suurin kontrasti vuorokausirytmeissä oli seinänaapurini kanssa, joka oli töissä anniskeluravintolassa. Kun itse tulin siivoustöistä alkuillasta, vaihdoimme heipat eteisessä hänen lähtiessään töihin. Hän painoi päänsä tyynyyn noin tuntia ennen kun oma herätyskelloni jo soi. Mutta koska kummatkin kiinnitimme erityistä huomiota siihen, että toinen saa nukkua rauhassa, asia ei haitannut meitä kumpaakaan lainkaan.
Kun tahtoa ja halua huomioida erilaiset elämäntyylit ja -rytmit löytyy kummaltakin osapuolelta, sujuu arki hyvin erilaistenkin ihmisten kesken hyvin. Jään pohtimaan, mitä minä itse suvaitsen? Ja onko kaikki, mikä minun mielestäni on sotkua, häiriötä tai piittaamattomuutta sittenkin vain omaa ahdasmielisyyttäni?
Huomaavaisuus ei ole ikä- sukupuoli- tai kansallisuuskysymys. Se on uskoakseni osa jokaisen persoonaa ja mielen rakennetta. Kuten sanottua, huomaavaisten kanssa sujuu kaikki. En tällä kokemuksella osaa sanoa, onko ihminen ”epähuomaavainen” tahallaan vai vahingossa. Vaikea sanoa. Joka tapauksessa se ärsyttää aina.
Viihtyisyys ei ole solun valttikortti
Okei, myönnetään. Yksi tähän mennessä vain ja ainoastaan negatiivinen puoli soluasumisessa on niiden melko kauhtunut ympäristö. Uskoakseni kaikki soluasunnot on rakennettu syntymäni aikaan eli noin tuhat vuotta sitten. Ja niiden viimeisestä remontista on 500 vuotta. Vaikka asunnossa olisi puhdasta, siellä on kauhtunutta eikä julkisivukaan katsetta hivele.
Nykyinen soluhuoneeni on maan tasalla, kauas en siis pysty maisemia katseleman. Onnekseni asun rakennuksen kulmassa, joten huoneessani on kaksi ikkunaa: toinen suuri ja toinen tavallisen kokoinen. Ikävä kyllä ne kummatkin katsovat kohti naapuritalon seinää.
Tähän ankeus-asiaan ei oikein mitenkään saa rakennettua positiivista kulmaa. Mutta toisaalta ankeus ei vaivaa, koska solusta ei rakenneta kotia tai sen ensisijainen tarkoitus ei ole olla viihtyisä. Solun ensisijainen tarkoitus on tarjota määräaikainen ja halpa asuminen. Rauhallisuus ja puhtaus ovat seuraavat kriteerit. Kosmeettisuus ei ole prioriteeteissa korkealla.
Solu on tukikohta, jossa nukutaan, levätään, syödään ja pestään pyykit. Esteettisiä elämyksiä on lähiympäristössä tarjolla pökerryttävä määrä.
Naapuriapu ja -vinkit
Kukaan ei auta niin hyvin alkuun ihan uudessa kaupungissa kuin soluasunnon seinänaapuri. Hän tietää kaikki arjen alkuunsaattamisen yksityiskohdat ja apua ja neuvoja saa aina. Ja aika monta asiaa voidaan jakaa, lainata, periä tai soveltaa.
Soluasunnossa jokainen on tilanteessa, jossa elämän eri resursseja on syystä tai toisesta käytössä niukalti. Tuolloin yhteisöllisyys tulee apuun ja hankalista tilanteista ja jopa henkilökohtaisista umpikujista selvitään hyvin.
Soluasumisen yhteisöllisyys on hauskassa kontrastissa siihen, että normaalisti naapureilleen sanoo juuri ja juuri rappukäytävässä ne pakolliset heipat. Jos saman ikäisiä lapsia tai kotieläimiä ei ole jäätä rikkomassa, emme tunne naapureitamme lainkaan. Kontaktia syntyy silloin, kun jostain on riitaa tai erimielisyyttä. En minäkään mikään yhteisöintoilija ole, vaan juuri se erakko, joka kauhistuu pihatalkoita sosiaalisuusvelvoitteena. Mutta solussa autetaan ja neuvotaan ja se on huippujuttu.
Tämä ei tarkoita sitä, että solussa muodostettaisiin jonkinlainen yhteisö tai perhekunta. Solussa voidaan olla hyvinkin eristäytyneesti omissa oloissaan, mutta silti naapuria autetaan tarvittaessa.
Jokainen pitää huolen itsestään
Vaikka naapuriapua ja neuvoja saa, silti jokaisen pitää solussa pitää huoli omista asioistaan ja olla omavarainen. Jos on tieten tahtoen etsitty halpa ja vaatimaton asuminen, siihen on syynsä. Siksi omista vessapapereista, tiskiaineista, roskapussirullista ja saippuapulloista pidetään visusti huolta.
On hirveä etikettivirhe käyttää toisen kamoja lupaa kysymättä ja vaikka roskapussirullan yksittäinen pussukka ei todellakaan paljoa maksa, toisen rullasta ei uutta pussia oteta, jos keittiön roskat käy viemässä.
Minulla on ollut huomaavaisia ja luotettavia kämppäkavereita, jolloin tavaroiden jakamiskynnys madaltuu: kumpikin antaa omistaan ja luottaa siihen, että lopulta kaikki menee suurin piirtein tasan. Ja sitten on ollut tyyppejä, jotka eivät koskaan osta omaa vessapaperia. Tällöin jokainen pitää rullansa itsellään ja hätä lähdetään hoitamaan ottamalla omasta huoneesta mukaan pyyhkimisvälineistö.
Millaista on asua soluasunnossa?
Vaikka olen ollut useammankin kerran aamuyöstä sitä mieltä, että soluasuminen on aivan sysipa**a ajatus, palaan kuitenkin aina johtopäätökseen, että tämän asumismuodon hyödyt ja opettavaisuus ajavat ohi ketutuksen hetkistä. Omat mielialansa ja reaktionsa saa aina valita.
Olen soluasukkina kohdannut ilmiöitä, joihin en olisi missään muualla törmännyt. Tämä asumismuoto siis avartaa omaa maailmankuvaa ja tietämystä todella konkreettisesti. Olen myös saanut tavata ihan mahdottoman kivoja ja mielenkiintoisia ihmisiä. Olen saanut jakaa arkeani ainutkertaisella tavalla ja tuntea merkillistä läheisyyttä, mutta myös rauhassa eristäytyä ja olla omissa oloissani.
En vaihtaisi näitä kokemuksia pois siitä hyvästä, että ympäristössäni olisi koko ajan niin siistiä ja hiljaista kuin itse haluan.
Millaista on asua soluasunnossa? jos vastaus pitäisi antaa yhdellä sanalla, sanoisin opettavaista, jos saa lisätä toisen sanan, se olisi avartavaa. Soluasumisessa on lisäksi jotain oudon kotoisaa: hyvinkin vieraiden ihmisten kesken ollaan yhtä äkkiä aika iholla. Kämppäkaveri voi nähdä ja hoksata sellaisia asioita, jotka pysyvät piilossa läheisiltäkin ystäviltä.
Tampereen opiskelija-asunto säätiö on koonnut sivuilleen ”solumyyttejä”, eli oletuksia ja väittämiä soluasumisesta, jotka eivät lopulta pidäkään paikkaansa. Vaikka sisältö on suunnattu opiskelijoille, se sopii kaiken ikäisille. Jos siis etsii kivasti kirjoitettuja solujuttuja, käy lueskelemassa.
Mitä soluasuminen maksaa?
Asun tällä hetkellä kunnan soluasunnossa, jonka vuokra on 346 euroa kuukaudessa. Tuo summa pitää sisällään sähkön ja vesimaksun. Viime talvena asuin työnantajan solussa, jonka hinta (sis. vesi ja sähkö) oli 155 €/kk. Hinta on yksi soluasumisen vetovoimatekijä. Mutta ihan tasoissa hinnan kanssa tulee helppous ja mielenkiintoisuus.
Tämä on oudosti cool
Soluasuminen keski-iässä on uskoakseni verrattain harvinaista. Hyvin monen mielestä se on todella epämieluinen tai oudoksuttava vaihtoehto järjestää asiansa. Minusta tämä on perin mielenkiintoista ja jollain oudolla tavalla cool.
Jatkan aivan varmasti tällä saralla ja nautin niistä kummallisista havainnoista, mielenkiintoisista tuttavuuksista ja tuskastumisistakin, mitä tämä asumismuoto jatkossakin eteeni tuo. Tiedän jo alkuvuoden kuvioistani sen verran, että jatkan reissutöissä ja muutan jälleen omasta toiveestani soluasuntoon. Muutakin olisi ollut näet tarjolla. (Näen, miten pyöräytät silmiäsi.)
Tämä asumisjakso on lopuillaan ja ensi viikolla matka jatkuu. Olen aivan järjettömän täpinöissäni, mutta niinhän olen toisaalta melkein aina. Palaan tähän Lapin reissuun aikanaan, kun pääsen lopputilin saatuani laskemaan tilinpäätöksen. Huimasti plussalle jäätiin monella tapaa, sen tiedän jo nyt.
******************
Olen 48-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.
Mielenkiintoisia kokemuksia sinulla. Oikeastaan samoja joita olen muiltakin kuullut. Samaistuin tekstiisi vaikka toisaalta itselläkin ensimmäisenä soluasumisesta tulee mieleen negatiivisia ajatuksia. Sitä jotenkin odottaa aina pahinta, eli metelöivää ja sottaista kämppäkaveria. Lopulta kyse on kuitenkin siitä kenen kanssa asuu ja miten itse asennoituu siihen että pitää jakaa henkilökohtaisia tiloja muiden kanssa. Varsinkin vanhemmalla iällä uskon että soluasumisesta saisi enemmän irti, kun on jo riittävästi itsenäisyyttä ja omatoimisuutta, mutta silti kuten kuvailit, tarvittaessa apu lähellä.
Halpuus ja helppous uudella juurikin uudella paikkakunnalla. Kun ensimmäisen kerran lähdin opiskelemaan toiselle puolelle suomea, tutustuin ensimmäisen kämppäkaverin kautta moniin ystäviin ansiosta 3,5 vuotta opiskelupaikkakunnalla menivät mukavasti. Minäkin päädyin lopulta asumaan yksin, mutta ystävät jäivät.
Ehkä soluasuminen tekee paluun uutena vanhustenhoidon tukimuotona 🙂 Mummut pitämässä toisistaan huolta. Jopa melkein toivoisin, että niin tapahtuisi, sillä ihan yhtä tärkeää kuin opiskelupaikkakunnalla on saada niitä uusia kavereita, on ehkä siinä vähiten aktiivisessa elämänvaiheessa saada seuraa ja tukea.
Tämä on itselläänkin käynyt mielessä..ja syystä monestakin syystä.Meitä mummuja eikä pappoja sipiteta hienosti mihinkään hienoihin palvelutaloihin.Näin olen asian ymmärtänyt yhteiskunnan taholta ja oma näkemykseni on selkeästi se että asiaan on tartuttava pikemiten.
Nyt soluelämää reilu 2viikkoa