Leppoistajan Lokikirja

Leppoistajan Lokikirja

Itä-Lapin ihmeitä

Millaista on elämä Itä-Lapissa? Yhteen päivään: eiliseen, mahtuu tiivistettynä monta Lapin reissuni erityistä asiaa. Tiesin kotimaastani ja sen kolkista näköjään aika vähän. Ja itsestänikin opin uutta.

Eeppisen kovat hoitajamuikit

Olen ollut hoitoalalla vuodesta 1996 eli yli 27 vuotta. Hoitajien kahvihuone on paikka, jossa to-del-la-kin puhutaan aivan kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. En siis uskonut, että mikään minua enää onnistuisi aiheena yllättämään. Mutta kun kaksi (nais)kollegaa puhuu saman päivän aikana rakkaasta harrastuksestaan karhunmetsästyksestä, olen ällikällä lyöty.

Ihan tavallisilta nuo näyttävät: vuosien mukanaan tuomaa lempeyttä ja lämpöä työssään hyödyntävät ihanat hoitotyön konkarit. Ja karhunkaatajat. Tunnen oloni hetkessä hyvin vaatimattomaksi. Mikään, mitä koskaan tulen rohkenemaan tai harrastamaan, ei vedä vertoja näiden rouvien vapaa-ajan aktiviteeteille.

Kun toinen heistä vielä kertoo, että nurin pitäisi saada vaarallisen paljon ihmisiin tottunut otus, joka on käynyt heidän pihapiirissään koiria härnäämässä ja muutenkin tonkimassa liian usein, en enää tiedä mitä sanoa. On kai minullakin joskus jotain naapurikärhämää ollut, mutta tähän keskusteluun en nyt lähde vertaistarinalla sisään.

Kerron keskusteluista puhelimessa pojalleni. ”Siellä ei sitten vissiin muutenkaan mistään rakennekynsistä jutella,” tuumasi poikani. Juu ei.

Millaista on elämä Itä-Lapissa?

Kahtia jakautunut

Töistä lähden jo tutuksi tulleelle iltalenkille. Ulkoilureittini kulkee ensin joenrannan kävelytietä, mutta mukavin osuus alkaa museon takaa. Sieltä pääsen kiipeämään kiskoille. En ensin käsittänyt lainkaan, miksi täällä metsän keskellä kulkee tällainen yksinäinen jo metsittynyt rautatie. Nyt tiedän, että kyseessä on sotakorvausrata.

Neuvostoliitto edellytti, että Suomi rakentaa talvisodan jälkeen sotakorvauksena poikittaisen radan rajan yli Neuvostoliton puolelle. Sota on muutenkin täällä jotenkin tosi vahvasti läsnä. Paikkakunta jaettiin sodassa kahtia: puolet jäi rajan taakse. Koskettavinta on, että täällä ei hautausmaalla ole sankarihautoja: sodassa kaatuneiden nuorten miesten viimeiset leposijat jäivät luovutetuille alueille.

En ole mitenkään erityisesti hautoihin kiinnittynyt ihminen, mutta mielikuva siitä, että poikani tai mieheni hauta olisi vieraan, vihollismaan kamaralla, tuntuu tosi ikävältä. Täällä siihen on joutunut tottumaan koko paikkakunta.

Kuvaa metsittyneestä junaraiteesta puiden keskellä.

Kohtaanhan minäkin karhun

Juuri ennen raiteille kiipeämistä saan oman karhukokemukseni. Museon pihan kesäteatterikatsomossa on ilmeisesti vietetty nuorisolaisten lauantai-iltaa. Kalja on maistunut, mutta kierrättäminen ei. Tölkkejä on hujan hajan ja haluaisin kerätä ne mukaan. Minulla ei ole mukana kuin sienestystä varten varattu muovipussi, jota en halua uhrata.

Tutkailen ulkomuseon seinustoja ja löydän ämpärin, joka on uskoakseni varattu ulkokukkien kasteluun. Pohdin asiaa hetken ja päätän lainata ämpäriä vuorokaudeksi. Hyvitykseksi keräilen kaljatölkkien lisäksi pihalta pois myös tupakantumpit. Olkoon siivouspanokseni vuokranmaksu ämpärilainasta.

Riemuni on suuri, kun löydän myös koskemattoman kaljan: joko mitta on tullut täyteen tai sitten vain kiire pois. En tiedä juomattoman kaljan tarinaa, mutta olen löydöksestäni kovin tyytyväinen. Minä en pysty parempaan, muunlaisia karhuja en luonnossa tapaa. Maailmani on valovuosien päässä saman ikäisen ja oloisen kollegan kokemuksista. Olemme supisuomalaisia ja sittenkin täysin eri planeetoilta.

Kaljatölkkejä ämpärissä järven rannalla.

Sienet ja puolukat

Jokin sentään yhdistää myös kahvihuoneessa. Marja- ja sienisatokeskustelut ovat jokapäiväinen puheenaihe. Lakkoja ja mustikoita on jo kerätty, puolukat ovat nyt kuuminta hottia ja karpaloita odotellaan. Sienilöydöksiä vertaillaan.

Olen onnellinen rouskujen hamstraaja ja illat venyvät jälleen pitkiksi, kun sato pitää vielä iltalenkin jälkeen puhdistaa ja ryöpätä. Pakastin täyttyy ja pohdin, kauanko olen näin erityisen mielissäni herkullisista lounaistani: keitetty peruna ja itse tehty sienisalaatti on supermieluista ruokaa. Montakohan viikkoa niitä voi syödä putkeen?

Tänäänkin poimiminen pitää lopettaa siinä vaiheessa, kun muovipussin sangat alkavat ikävästi jo venyä. Kotiin on kuljettava haikein mielin, niin monta sieniapajaa jää vielä koskemattomaksi.

Joku on rusahtanut pahasti

Iltalenkkini kääntöpaikka on totutusti uimarannalla. Elämässäni on ollut ehkä 10 vuoden jakso, jolloin en uinut lainkaan. Ja viime vuodet olen uinut vain heinäkuun hellevesissä. Vasta viime viikolla kirjoitin, kuinka arastelin uintia keskellä kesää. En tiedä mikä minussa täällä tunturien keskellä rusahti, mutta olen alkanut uida.

Syyskuisessa Lapissa olen käynyt uimassa monta kertaa viikossa. En tiedä veden lämpötilaa, veikkaisin sen olevan jotain 15 asteen luokkaa. Foreca kertoo ilman olevan 17 asteista. Katsotaan kuinka kauan tämä harrastus kestää, mutta vaikka se loppuisi eiliseen, olen itsestäni ylpeä.

Olen ylpeä ja samalla olen taas saanut opetuksen: ihminen voi muuttua. Joko siksi että haluaa, tai siitä huolimatta, ettei haluaisi. Tai vaan siksi, että muuttuu, vaikka ei asiaan mitään huomiota tai eforttia panostaisikaan. Minussa joku rusahti ja halusin mennä uimaan.

Nyt minäkin voin sanoa, että ”kylläpä tulee hyvä olo, eikä palele ollenkaan”. Juu juu, noita hehkutuksia olen semiärsyyntyneenä kuunnellut usein. Avantouimariksi en uskoakseni ryhdy, mutta olen erityisen onnellinen siitä hyvästä olosta, jonka näistä pulahduksistani iltalenkeillä saan.

Tapaan lisää hoitajakollegoita

Kotia kohti palailen kylän kautta, käyn viemässä löydökseni kauppaan ja ostan jälleen smetanaa ja creme fraichea uuteen sienisalaattisatsiin. Kello kilahtaa ja kovaäänisistä kuuluu tiedotus: punalaputetut tuotteet ovat nyt 60% alennuksessa. Ajoitus on sattuma, mutta päätän tietenkin tarttua tilaisuuteen.

Olen kuullut tarinoita siitä, miten kaupoissa tähän kellon aikaan käyttäydytään. Tällä paikkakunnalla uteliaita ja aktiivisia punalapputuotteiden etsijöissä on näköjään vain hoitajia. En tunne heistä ketään, mutta olen silti varma heidän ammatistaan. Ai miksi? Siksi, että he ovat kaikki filippiiniläisiä. Paikallisen vanhustenhoitolaitoksen henkilökunnasta heitä on kolmannes.

Minä ja nuo vähän kauempaa tulleet reissuhoitajat kuljemme hyllyjen lomassa purkkeja käännellen. Muita asiakkaita punalaput eivät näytä kiinnostavan. Olisiko jopa niin, että niiden hyödyntäminen olisi vähän noloa?

Tämän paikkakunnan väestöstä 39% on yli 65-vuotiaita. Suomen keskiarvo on 23%. Kun suuri osa väestöstä alkaa olla jo ikäihmisiä, pitää hoitajia houkutella kaukaa. Filippiiniläiset ovat kirjaimellisesti hoitolaitoksia pystyssäpitävä voima. Ilman ulkomaalaistyövoimaa paikkakunnan hoitolaitokset pitäisi sulkea.

Myös lapsia on vähän. Niin vähän, että kouluun on haalittu oppilaita ulkomailta. Välillä tuntuu, että koko paikkakuntaa tekohengitetään niin vimmaisesti, että jään pohtimaan, onko tässä mitään järkeä. Voiko kunnan sulkea käyttämättömänä?

Karvarouskuja perattuna ja paloiteltuna metallivadissa.

Muutosvauhti ei päätä huimaa

Mutta palataan vielä tänne kauppaan. Täällä on käytössä yksi palvelukassa, itsepalvelukassoja on neljä. Kassajono tutun tädin kassalle kiemurtelee pitkälle hyllyjen väliin. Itsepalvelukassoilla ei ole taaskaan ketään, saan asioida ylhäisessä yksinäisyydessä, kuten aina ennenkin.

Olen ottanut tavakseni seurata itsepalvelukassojen tilannetta. Kuuden täällä vietetyn viikon aikana en ole nähnyt kassoilla koskaan yhtäkään asiakasta. Olen piipahdellut kaupassa muutaman kerran viikossa. Minulle on jo töissä sanottu, että uusia asioita omaksutaan täällä hyvin hitaasti. Sähköautoja olen nähnyt kuuden viikon aikana yhden.

Eristäytyneisyys, joka joskus ihan konkreettisesti on tätä paikkaa luonnehtinut, ei enää ole samassa määrin totta kuin vuosikymmeniä sitten. Maailma pienenee ja yhteyksiä on. Ja ihmisiä toiselta puolelta maailmaa. Mutta silti muualla tutut ja arkiset asiat ovat täällä vieraita.

Napapiirin sankarit

Kotimatkalla kaupalta kotiin alan taas laskea.  Tuttu autokuormallinen napapiirin sankareita huristaa jytä paukkuen ohitseni puolen kilometrin kotimatkallani kolmesti. Olin ajatellut ko. elokuvan hahmoineen olevan fiktiivinen parodia, mutta olen väärässä. Täällä ei ole kortteleita, mutta en ole koskaan elämässäni todistanut niin aktiivista korttelirallia kuin täällä.

Poliiseja ja sakkoja ei tarvitse pelätä. Pohdin, mistä ihmeestä saadaan polttoaineet tähän kaasutteluun. Ohi kulkiessa se ihmetyttää, iltayöstä unta odotellessa se harmittaa. Olen täällä kirjaimellisesti keskellä ei mitään ja minut pitää öisin hereillä pi**uralli. Prkl.

Samalla kun pyrin paheksuvasti mulkoilemaan ohitseni jälleen kaasuttavaa autokuntaa, ajatus kulkee taas sotaan. Kotimatkani kulkee Salpalinjan kivipaasien ohitse. Kyse on puolustuslinjasta, josta Wikipedia kertoo:

”Kiviestettä oli yli 200 kilometriä, jossa oli noin 350 000 kappaletta keskimäärin kolme tonnia painavia kiviä…Salpalinja on yhä Suomen suurin rakennustyömaa. Sitä oli tekemässä enimmillään 35 000 miestä keväällä 1941 ja heitä muonittamassa oli 2 000 lottaa.”

Tämä paikkakunta on täynnä outoja kerroksia aikaa ja ilmiöitä. Niin on varmaan kaikkialla, mutta täällä minulle oudossa ympäristössä kerroksellisuus näyttäytyy hämmentävänä ja puhuttelevana.

Salpalinjan kiviä rivissä nurmikolla.

Seuraavan iltalenkin ohjelma uusiksi

Kolmas kotimatkan havaintoni on harmistus. En muista, että olisin Suomessa nähnyt näin paljon roskia kadunvarsissa. Jollain lailla koen, että olen tälle paikkakunnalle velkaa ja myös kiitollinen, siispä päätän kotimatkallani lähteä seuraavana päivänä muovipussin kanssa liikenteeseen.

En siis lähdekään junaraiteille, vaan päätän seuraavana iltana kuljeskella kylän raitteja. Roskakävelyni on kuitenkin pakko lopettaa lyhyeen, sillä pussiini ei tunkematta enää mahdu mitään.

Kotiin tultuani googlettelen reitin: kävelin puolitoista kilometriä ja sain hyvän kyykkytreenin, niin paljon siivottavaa lyhyeltä matkalta löytyi. Se tuttu kartanovolvo ajoi ohitseni nyt vain kahdesti. Uskoakseni juttua jostain oudosta ojissa kyykkivästä etelän tyypistä levitetään jo.

Kaupan muovikassi täynnä tienvarsista kerättyä roskaa.

Kiitos universum

Rakas päiväkirja. Ihan täällä kotimaassakin on merkillisiä kolkkia, joissa riittää ihmeteltävää. Tulin tänne pohjoiseen tienaamaan rahaa ja nauttimaan luonnosta. En arvannut, että pääsen myös kulttuurimatkalle. Ja että minäkin täällä muutun. Kiitos universum. Sihautan löytökaljani auki ja skoolaan elämälle.

***************

Olen 48-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.

Yksi kommentti artikkeliin ”Itä-Lapin ihmeitä”

  1. Kiinnostavia juttuja! Karhunkaatoa (oon kerran syönyt karhupaistia, kun lapin mies tuli Treelle kauppaamaan poron lihaa ja löytyipä karhupaistikin. Paljon halvemmalla kuin kaupasta ikinä… jos nyt ylipäätään kaupasta mitään sellaista löytää.

    Sotakorvausrata pistää jotenkin vihaksi. Ja sankarihaudat rajan toisella puolella tuo kylmät väreet. Niin paljon vääryyttä (jota sama rajan takunen on harjoittanut meitä kohtaan jo tuhat vuotta) ja joka uhka jatkuu edelleen. Prkl.

    Roskaaminen ottaa muakin päähän ihan aina. Väitän, että en ole yhtään kertaa yli viiskymppisen eloni aikana heittänyt roskaa tahallani maahan. Joskus tuuli on napannut vahingossa. Suurimmat roskarannat oon bongannu Suomenlahden rannalta Virosta, jossa etenkin Viron venäläiset tykkää hengata. Siis aivan käsittämätöntä roskamassaa! Ikävää, että lapissa sama meininki. En ois uskonu kyllä kans.

    Nauti elämyksestä siellä ja kerrohan lisää taas. 😊

    Vastaa

Jätä kommentti