Toteutin maaliskuussa 2022 pitkäaikaisen unelmani ja ostin metsätilan. Oma metsä on minulle ja puolisolleni aikuisten majaleikki, mahdollisuus rauhoittumiseen, ekoteko ja sijoituskohde. Perheessäni tai suvussani ei ole metsänomistajia, aloitin kaiken osaamisen hankkimisen yksin, ihan alkeista.

Tämä kirjoitus on ”tokaluokkalaisen” raportti metsäviikolta: mitä teimme, mitä opimme viime vuodesta ja mitkä ovat nyt metsänomistajan fiilikset ja ajatukset. Viime vuoden reissustamme voit käydä lukemassa täältä. Nyt siis ollaan jo askelen edempänä.

Jokainen eräjormailee tavallaan

Varmuuden vuoksi vielä selvennys: olen siis ihan tosi kaupunkilainen ja metsäelämän vasta-alkaja. En ole partiolainen, metsästäjä, suunnistaja, vaeltaja tai eränkävijä. Olen kroonisesti viluinen, mukavuudenhaluinen keski-ikäinen, joka eräjormailee kaupunkilaisjärjen ja ihan tavallisen kotitalousvarustuksen kera. Hifistelijät ja superosaajat saavat inspiksensä varmasti jostain muualta kuin tästä tekstistä.

Tämän vuoden metsäreissulla nytkähti eteenpäin seitsemän+1 asiaa.

1. Laavu: sijainti ja korkeus

Merkittävin mukavuusasia kokonaan ulkoilmassa vietetyn viikon sujumiselle oli, että vaihdoimme laavumme paikkaa. Viime vuonna ajattelimme aloittelijoiden logiikalla, että on kiva suunnata laavu siten, että siihen paistaa päivällä aurinko. No ei todellakaan ole.

Kun metsässä viettää aikaa heinäkuussa, ei ole mukavaa, että lepo- ja ruokailupaikka sijaitsee porottavassa rinteessä. Älysimme, että laavuun saa kyllä tulilla lämpöä, mutta auringossa viilennystä ei saa mistään. Puolisoni rakensikin uuden laavun pohjoiseen viettävään rinteeseen. Tällä tavalla päivän kuumin auringonpaiste tulee selän takaa puiden lomitse eikä häiritse lepotauon viettäjää.

Ymmärsimme myös, että kun laavussa ruokailee, tiskaa, huilii ja istuu iltaa viikon verran, on kurjaa jos jokaisen askareen joutuu suorittamaan selkä kumarassa. Niinpä uusi laavu tehtiinkin aiempaa huomattavan paljon korkeammaksi, jotta sen etulaidassa voi operoida selkä suorassa. Tämä oli mahtava parannus elämisen arkimukavuuteen.

Tänä vuonna meillä oli mukana tukevampi ja leveämpi pressu: poutapäivinä se oli laidoilta ylhäällä, kovassa sateessa ja tuulessa alas levitetyistä liepeistä sai suojaa.

Note to self: tärkeintä on lepohetkillä päästä suojaan auringolta tai sateelta.

2. Autossa nukkuminen: patjan upgreidaus

Kipinä tähän asiaan lähti jo viime vuonna, kun kumpikin meistä heräili ajoittain siihen, että jäsenet puutuvat. Varustimme autotelttamme alun perin niin ohuilla patjoilla kuin mahdollista, jotta voisimme säilyttää maksimaalisen korkeuden tilassa, jossa ei mahdu istumaan. Tänä vuonna otimme askelen taaksepäin.

Koska autotelttaa on tänä kesänä käytetty neljään eri reissuun, päädyimme parantamaan teltan patjaratkaisua, joka olikin ihan täydellinen päätös. Meillä on ollut kotisängyssä Ikean memoryfoam petauspatja, joka on tosi paksu ja jähmeä. Rehellisyyden nimissä se oli aivan väärä ostos, joka on kaduttanut heti ensiöistä lähtien, mutta emme ole saaneet aikaiseksi tehdä muitakaan ratkaisuja.

Nyt tuo memoryfoam-petari sai uuden elämän auton patjana. Leikkasin sen T:n muotoiseksi määrämittaan takakontin nukkumatilan muotoon. Leveyttä on kapealla kohdalla 110 cm ja olkapäiden, eli takaovien kohdalla 130cm. Vaikka patja on sängyssä sysipa**a, se on auton ainoana patjana viiden tähden luokkaa ja olemme molemmat nukkuneet todella hyvin.

Note to self: Kunnon patja mahdollistaa parhaan levon, levänneenä nauttii reissusta enemmän.

3. Koija

”Aiotteko te rakentaa sinne mökin tai jotain?” Tätä tiedusteltiin meiltä todella usein, kun kerroin ostaneeni metsää. Olin aivan varma, ettei palstalle tule minkäänlaisia rakennuksia.

Toisaalta välillä on tosi sateista. Ja keväisin ja syksyisin on myös kylmää ja joskus kuraistakin. Auto ei tuolloin riitä taukopaikaksi, vaikka yöksi menisikin metsästysseuran mökille nukkumaan. Ajatus pikkuruisesta makuu- ja varustesuojasta, työnimeltään koija, on itänyt puheissamme koko vuoden.

Siitä päätettiin tehdä pienin mahdollinen jokaisessa suunnassa. Sisämitoiltaan koijamme on 160cm x 250cm, eli se on parisängyn levyinen. Sänkylaveri tuleekin kattamaan koko mökin leveyden, laverille kömmitään sen jalkopäästä. 200cm:n pituisen laverin jalkopäähän jää 50cm:n levyinen ”pukeutumistila”, joka on myös ainut kohta, jossa mahtuu seisomaan.

Note to self: 50 000 euron metsäpalsta ja rakennustaitoinen mies nostavat lapsuuden majaleikit ihan nextille levelille.

200 euron mökki

Ihaninta tässä rakennelmassa on, että se on tehty lähes kokonaan kierrätysmateriaalista. Ikkunat ovat vanhempieni kesäasunnon jäämistöä, ovi löytyi roskakatoksesta. Kattohuopa on tuttujen rakennusprojektin jämiä ja lautamateriaalia tuli käyttöön erilaisten rakennusprojektien purkumateriaaleista.

Ruuveja, tukipuita ja perustukseen käytettäviä harkkoja sun muuta pientä tavaraa piti toki ostaakin. Mutta usko tai älä, saimme ”kesämökin” hieman reilun 200 euron hintaan!

Työ jäi hieman vaiheeseen, sillä peräkärryyn ei tällä toisella roudauskeikalla mahtunut kaikki rakennustavara. Ikkunat on koijassa sijoitettu siten, että pää tyynyssä näkee suoraan ulos koijan kummaltakin laidalta. Ja etuseinässä on niin paljon lasia kuin mahdollista, jotta peräseinään nojaillessa näkee kunnolla ulos.

Mukavuuksiksi tulee uskoakseni telttavalo ja pienet siirrettävät aurinkopaneelit, joiden kautta voi ladata kännykän. Kyllä, tiedostan, että nyt on mopo vaarassa karata käsistä: olenko sittenkään valmis siihen askeettisuuteen, josta täällä toitotan? Virtaa täynnä oleva puhelin lienee kuitenkin joka paikassa ihan viisas valinta taskuun.

Note to self: metsässä on märkää aika usein.

4. Uudet rutiinit juomaveden hakuun

Lähimmälle kaupalle on palstalta noin 15 kilometriä. Kaupan aukioloajat ovat muistutus omasta lapsuudesta. Ai niin, kaikki kaupat eivät ole joka päivä auki aikaisin tai kovin myöhään. Tai edes joka päivä auki. Kääk.

Tämä asia on ollut meille ongelmallinen vain vesitalouden vuoksi. Vettä kuluu suuria määriä fyysisen työn ja runsaan ruoanlaiton vuoksi. Hukkareissu kiinni olevan kaupan pihaan harmittaa. Lisäksi on harmillista, että on pakko ostaa uusia kanistereita, kun omalle tyhjälle ei ole löytynyt täyttömahdollisuutta ilman todella pitkää ajomatkaa.

Tämän kesän megaoivallukseni, jota aiomme uskoakseni käyttää tästä lähtien aina roadtripeilläkin on, että hautausmaat ovat aina auki. Ja hautausmaita on jokaisessa pikkuruisessakin kylässä. Ja hautausmailla on aina vesipiste. Niinpä siirryimmekin uusien vesikanistereiden ostamisen sijaan käymään säännöllisesti hautuumaalla.

En tiedä onko tämä ihan oikein, mutta se on ainakin ympäristöystävällisempää kuin uuden vesisäilön ostaminen kaupasta, tai kauemmaksi ajaminen omien vesikanistereiden täyttämistä varten.

 

5. Sadevesi talteen

Myös tiskivettä kuluu paljon, kun päivässä laittaa 3-4 ateriaa, vaikka kokkailun tekisi kuinka vaatimattomasti. Myös käsiä ja kasvoja pitää pestä monta kertaa päivässä. Päivittäinen vedenhakureissu lähijärvelle ei ole suuren suuri vaiva, mutta jos sen voi välttää, niin totta kai se kannattaa tehdä.

Puolisoni järjestelikin tänä vuonna laavumme kattopressun taitokset tavalla, joka mahdollisti sadeveden keräämisen tiski- ja pesutarkoituksiin. Lienee täysin sopimatonta tehdä minkäänlaisia kehitysmaaviittauksia, mutta huomasimme käytännössä sen, että aikaa ja energiaa vapautuu paljon, kun sitä ei tarvitse käyttää päivittäiseen vedenhakureissuun.

6. Lappupesut pelastavat vilukissan

Jokainen hoitaja tietää, mitä tarkoittaa lappupesut. Juoksevaa vettä ei käytetä, vaan potilas pestään kostutetuin lapuin. Lappupesut tehdään yleensä siksi, että potilas on syystä tai toisesta kyvytön sirtymään suihkuun.

Viime vuonna kaadoin vilusta hytisten ämpärillä vettä päälleni läheisen järven rannassa. Tähän vuoteen olin varustautunut ja ommellut itselleni muutaman pellavaisen pesulapun vanhoista astiapyyhkeistä. Karkealla, kastellulla pesulapulla saa itselleen hangattua ihan oikeasti puhtaan tunteen vain muutamalla desilitralla vettä.

Hiusten pikaiseen kasteluun menee noin puoli litraa ja saman verran kuluu itsensä huuhtelemiseen. Yhden pesukerran saldo on noin 1,5 litraa vettä. Olin lappupesuoivalluksestani äärimmäisen mielissäni ja koin pesut tänä vuonna paljon mukavammaksi kuin viime vuonna. Puolisoni oli toista mieltä, hän lähti järvelle uimareissulle.

7. Tuotekehittelyllä ja tuurilla parempi tulisija

Viime vuoden tulisijamme koostui kahdesta päällekäin hitsatusta autonrenkaan vanteesta. Tuo rakennelma oli tukeva ja tulta sai poltaa aika huoletta ilman, että sai murehtia sen leviämistä minnekään. Rakennelma oli kuitenkin raskas, sekä tuulelle ja sateelle altis.

Tämän vuoden innovaatiossa on monta superkätevää asiaa: ensinäkin se on kevyt: sen kuljettaminen tai kantaminen kauaskaan ei ole iso homma. Toiseksi sen rakenne pitää tulisijan suojassa tuulelta ja sateelta. Kolmas erinomaisen tärkeäksi osoittautunut ominaisuus oli tulisijan yläosan toimiminen ”lämpölevynä”.

Kun ”helloja” on vain yksi, on erittäin mukavaa, että ruoan toinen puoli (esimerkiksi makaroni kastiketta valmistettaessa) pysyy lämpimänä, kun toista ruokalajia vasta valmistellaan.

Ja lisäksi, onhan tämä tosi nätti! Tynnyri ja pultit ovat kierrätystavaraa, ritilä on ostettu tätä tarkoitusta varten. Pultteja on tynnyrissä kaksi kerrosta, ne toimivat liesitasoina erilaisia ruokia valmistettaessa. Suunnittelu ja toteutus on kokonaan puolisoni.

8. Suhde naapureihin on muuttunut

Kenellekään lähipiirissäni ei voi olla epäselvää pelokas suhtautumiseni matelijoihin. Ihka ensimmäisellä metsäreissullani keväällä 2022 kauhistuin pälvipaikalla makoillutta kyytä ja loppureissu menikin pyrkiessä karistamaan mielikuvaa mielestäni.

Kesällä 2022 huomasimme pystyttäneemme laavumme kyiden lekottelukiven läheisyyteen ja alkoi armoton totuttelu uusiin naapureihin. Ne eivät tuntuneet kivoilta, mutta pärjäsin.

Tänä kesänä huomaan jo olevani utelias. Totta kai olen myös varovainen: minulla on korkeat saappaat ja etenen maastossa sen muut asukkaat tiedostaen.

Mutta pakko se on myöntää. Jos en yhtäkään kyytä nähnyt päivän aikana, melkein jo vähän harmitti. Nyt jo osaan ihailla niiden vaihtelevaa väriskaalaa, solmuja, joita he itsensä kanssa muodostavat ja jouhevaa etenemistä varvikossa. Totta kai vieläkin kavahdan. Mutta en kauhistu. Olen tästä asiasta melkein yhtä ylpeä kuin siitä, että olen totutellut jännittämättä käyttämään raivaus- ja moottorisahaa.

Puhuttelunimi jäi viimevuotisesta yhteiselosta, metsäpalstalla me puhumme naapureista. Pelkäänkö käärmeen puremaa? No totta kai pelkään. Mutta olen oppinut ihailemaan kaunista luontokappaletta ilman tolkutonta tunteenpurkausta.

Note to self: minä olen vieraslaji. Käärmeet kuuluvat kosteikon vieressä kohoaville kallioille.

Ikuinen vääntö vesakossa

Vaikka metsä on omaa, siellä ei saa tehdä mitä vaan. Metsälaki velvoittaa metsänomistajaa huolehtimaan palstan hakkuiden jälkeen siihen kuntoon, että siellä on kasvukelpoinen taimikko kehittymässä jälleen uudeksi metsäksi. Myös puulajit on laissa määritelty: avohakkuuaukealla nouseva pajukko ei kelpaa, taimien on oltava vankempia puulajeja.

Metsäni edellinen omistaja oli mennyt siitä, mistä aita on matalin. Hän oli toteuttanut metsälain uudistamisvelvoitteen istuttamalla taimia muokkaamattomaan maahan. Vertaus ontuu hieman, mutta käytännössä se on yhtä viisasta kuin kyntämättömän pellon kylväminen.

Maan muokkaus metsän istuttamisvaiheessa auttaa kahdella tapaa: se eliminoi muun kasvuston kilpailemasta taimien kanssa ja toisaalta se vapauttaa maasta taimille ravinteita, jotta ne pääsevät paremmin vauhtiin. Muokatussa maassa taimet siis kasvavat nopeammin. Nopea kasvu on sekä metsänomistajan mutta myös ilmaston etu.

Muokkaamaton maanpohja on sekä uhka että mahdollisuus. Metsänpohja on säilynyt koskemattomana, eli se on ulkoilmahörhöilijälle mukavampi ympäristö. Mutta muokkaamaton avohakkuuaukea kasvaa umpeen noin viidessä minuutissa läpikulkematonta pusikkoa, josta ei koskaan kasva kunnollista metsää. Alkuvaiheessa säästetty raha ja vaiva maksaa seuraavina vuosina rajattoman määrän työtä.

Tiesin, mitä ostin. Eli en ole millään lailla yllättynyt eikä minua ole petetty. Metsäpalstani oli pinta-alaan nähden edullinen juuri siksi, että sitä on hoidettu vähän hölmösti. Ja nyt käymmekin siellä ankaraa painia vesakkoa vastaan. Käytännössä siis kaadamme 3-4 metristä pajukkoa ja hieskoivikkoa noin 30-40 senttisten havupuiden tieltä.

Taimikon hoitoon tulee himo

Taimikon raivaaminen on mukavaa ja palkitsee, sillä työn jäljen näkee heti. Tänä vuonna perkasimme yhdessä metsäpalstani perimmäistä aluetta, jonka kuusen taimille pitää saada elintilaa. Paikkatietojen perusteella hehtaarin alueella on reilut 16 000 tainta. Oikea tiheys olisi korkeintaan 2000 tainta hehtaarille, eli vaivaiset 14 000 piti saada ”kitkettyä”.

Mikään määrä eväitä ei ole liikaa, kun taimikossa huhkii koko päivän. Suoritimme yhden ”tehohoitopäivän” puhtaasti metsänomistajan näkökulmasta, muun ajan lomaviikostamme mies rakenteli mökkiämme ja minä ”sunnuntaihoidin” puustoa aika leppoisalla työtahdilla.

Mikä tässä on niin erityistä?

On toisaalta ihanaa, toisaalta tosi surullista, että pitää raahautua tänne keskelle metsää tietoverkkojen ulkopuolelle. Vasta täällä osaa ihan aikuisten oikeasti pysähtyä ja olla vaan. Totta kai ihminen voi pysähdellä milloin hyvänsä: kotona kahvikupin kanssa, lenkillä syksyn tuoksuja haistellen, marjametsässä tai vaikka ratikkapysäkillä. Kaikki käy.

Mutta täällä metsän keskellä tulee ihan aikuisten oikeasti vastaan jotain erityistä. ”Tässä me nyt sitten istutaan ja katsotaan kun puun taimet kasvaa,” totesin miehelleni. Niinpä. Istutaan hiljaa ja ollaan vaan.

Metsäviikko on siis yhdistelmäloma kolmea asiaa. Se on tiivis rupeama fyysistä, mutta tosi mieluista ja palkitsevaa työtä, se on mielikuvitusrikasta temppuilua arjen askareiden kanssa ja lopulta ihan erityisen hienoa aikaa vain olemiseen. Kun illalla on peseydytty ja syöty, istutaan vaan. Katsotaan tulta tai metsää. Vaihdetaan muutama sana tai ei puhuta lainkaan.

Haikeat hyvästit ensi vuoteen.

***********************

Olen 48-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.