Olen lähtenyt kahden kuukauden sijaisreissulle Lappiin ja ensimmäiset viikot ovat nyt takana. Miten minulla menee? Tarinan alkumetrit voit käydä lukemassa täältä.

Kuulumiskirjoituksen aloittaminen on pyörinyt mielessäni monta päivää, mutten ole oikein tiennyt, mistä aloittaa. Niin paljon asioita pyörii mielessä. Hämmentynyt olo on pelkästään positiivinen asia. Olen jo nyt oppinut tällä reissulla ihan älyttömästi uutta.

Tänään kirjoitan pelkästään ammatillisia juttuja hoitotyön näkökulmasta. Muistelen vähän menneitä ja ihastelen, kuinka moni asia on hoivassa edistynyt.

Blogilleni tapahtui jotain järkyttävää

Ehkä merkittävin kuulumiseni on tällä erää kuitenkin se, että blogini räjähti. Osaan käsittääkseni hakukoneoptimoida jollain perus alkeellisella tavalla, eli en siis saanut mitään ahaa-elämystä liittyen tekstin rakenteeseen tai muuhun googleystävällisyyteen.

Mutta kun julkaisin blogitekstin hoitajaksi lähtemisestä, tapahtui blogin kävijämäärille hetkellisesti jotain perin outoa.

Olen kirjoittanut blogia reilut kaksi vuotta. Avatessani Google Analyticsin, eli sivun josta näkee reaaliajassa verkkosivun kävijätilanteen, olin saada sydänkohtauksen. Blogissani kävi yhden päivän aikana koko kuukauden kävijämäärä. Sain myös paljon erilaisia viestejä sähköpostin ja somen kautta. Reissuhoitajuus siis polttelee.

Olen nyt toipunut järkytyksestäni ja blogikin on asettunut rauhallisempiin uomiinsa, joten voin rauhassa keskittyä kuulumisten kertomiseen.

Sairaanhoitajasta lähihoitajaksi on kymppivalinta

Naureskelin tuossa kämppikselle, että nykyisestä näkökulmasta en millään rakkaudella ymmärrä, mikä ihmeen järki oli aikanaan opiskella sairaanhoitajaksi. Sillä nyt, lähihoitajasijaisena toimiessani saan napsittua hoitotyöstä sen parhaat palat.

Sairaanhoitaja istuu kansliassa ja selvittelee verikokeiden tuloksia ja läheteasioita, minä saan istuskella asukkaiden kanssa ja kysyä, ottaako Mökin Miina toisen kupin kahvia. Työ on huomattavasti levollisempaa, stressittömämpää ja mukavampaa. Papereiden ja byrokratian sijaan keskityn ihmisiin.

Lisäksi tämä kannattaa todella hyvin myös rahallisesti. Sairaanhoitaja on työnantajan näkökulmasta ”kallispalkkainen”, ja toisaalta moni hänen työtehtävistään täytyy hoitaa virka-aikaan. Lähihoitajasijainen on oivallinen ratkaisu viikonlopun pitkiin vuoroihin. Peittoan siis sairaanhoitajakollegani palkassa mennen tullen. Kun täällä Lapissa on työkeikalla itsekseen, on aivan sama onko vapaalla tiistaina vai sunnuntaina.

Pelaan mieluummin korttia kuin päivitän lääkehoitosuunnitelmaa.

Askel ”alaspäin” onkin askel ylöspäin

Aiemmin ehdin markkinoida reissutöitä ratkaisuksi siihen, jos oma vakityö ei hetkellisesti tai pysyvästikään inspaa. Tästä lähin liputan myös downgreidaamisen puolesta, eli jos sairaanhoitajan työ ei syystä tai toisesta maistu, maiseman vaihtamisen sijaan voi kokeilla myös position vaihtoa.

Varsinkin hoivan puolella sairaanhoitaja on usein yksikkönsä ainut, jolloin työtehtäviä ja vastuuta on paljon. Lähihoitajuus mahdollistaa läsnäolon ja potilaiden kohtaamisen, mutta siivoaa työstä kaikki tyhmät byrokratiajutut pois. Ihan parasta.

Eli kun uskaltaa ottaa askelen hierarkiassa alaspäin, saattaa ottaa todella monta askelta omassa hyvinvoinnissa ylöspäin. Työstä voi nauttia erilaista näkökulmasta uudella tavalla.

Töitä sen kun kerkiää

Ehdin hieman murehtia etukäteen työreissun rahallista saldoa. Kahden kuukauden työpestin palkalla pitäisi kattaa etelän vakikulut, täällä eläminen, lainan lyhennykset ja saada loppuvuodeksi vähintään tonni säästöön.

Huoli on poistunut. Ainakin täällä Lapissa, jos kohta varmaan muuallakin Suomessa on kesäloma-aikana niin iso henkilöstövaje, että olen saanut haalittua itselleni ylitöitä niin paljon kuin vain jaksan tehdä. Tarkoitus ei tietenkään ole ajaa itseään piippuun ja ulkoilemaanhan tänne on myös tultu.

Mutta jos työvuoro alkaa klo 12, on ihan sama mennä töihin jo kahdeksaan, ei aamupäivän aikana kuitenkaan pitkälle ehdi. Kokonaisista vapaapäivistä olen pitänyt kiinni, mutta jos päivälle on merkitty jo valmiiksi työvuoro, olen ollut valmis sitä tarvittaessa pidentämään.

Luojan kiitos ainoa ruoanlaitollinen tehtäväni on paloitella voista valmiita silmiä puuroon. Onkin ihanaa kun terveysasioista ei ikäihmisten kanssa enää nillitetä niinkuin ehkä joskus aiemmin.

Työ on mukavaa ja kevyttä

Toistan otsikon sanat: työ on mukavaa ja _kevyttä_. En kuormitu fyysisesti enkä henkisesti. Totta kai aikaa tuntuu aina olevan liian vähän, eli riittämättömyyden tunne vaivaa ihan aina, jos sille antaa vallan. Työssä on kiireisiä ja välillä sekaviakin hetkiä, tietenkin. Mutta en millään lailla kuormitu tai väsy, vaan työstä pystyy rauhassa nauttimaan.

Osin tämä johtuu siitä, että olen sijainen. Minulla ei ole omahoitajavastuita, palavereja, hoito- tai kuntoutussuunnitelman päivityksiä, RAI-arviointeja, omaisten kontaktointia tai juuri mitään muutakaan byrokratiaa vastuullani. Toisaalta minulla ei ole juuri minkäänlaisia vaikutusmahdollisuuksia yksikön toimintatapoihin tai -kulttuuriin. Kesäsijaisen kuuluu lyödä kättä lippaan ja tehdä kuten totuttua on.

Kesäsijaisen tehtävänä on pitää hoitolaitos pystyssä ja olla lipsumatta pitkäaikaisasukkaiden kanssa yhteisistä linjauksista. Tämä rooli sopii minulle erinomaisesti. Olen kantanut osani vastuuta, nyt olen oikein mielelläni se henkilö, joka mahdollistaa vakihenkilökunnan lomailun hyvällä ja rauhallisella mielellä.

Hoivajätin prosessit ovat kunnossa

Lähdin reissuun kieltämättä hyvin vahvoin ennakkoasentein varustettuna. En ole koskaan ollut hoivajäteillä töissä, ja suurten yritysten maine on niin pahasti ryvettynyt, että ajattelin joutuvani kohtaamaan kaikenlaista. Olin väärässä. Olen todella vakuuttunut huolellisista toimintatavoista, joilla varmistetaan, ettei uusinkaan sijainen putoa kärryiltä.

Jokaiseen prosessiin on protokollat, lääkeseuranta on monin verron vaatimuksia tiukempaa ja minä, pahainen kahden kuukauden sijainen sain neljän päivän perehdytyksen, joka on todella suurta luksusta missä tahansa. En voi valittaa mistään.

Kukapa ei haluaisi toimia kerran viikossa bingoemäntänä. Olin unohtanut, millaisella hartaudella tähän peliin suhtaudutaan.

Hoitajaturismi yllätti

En ole tiennyt, että tällainen ilmiö on Suomessa olemassa. Tiedän, että moni tekee keikkoja läntisiin naapurimaihin, mutta myös pohjoiseen tulee ihan supisuomalaisia hoitajia etelästä yhdistämään ulkoilmaelämän ja työkeikan. Meitä etelästä tulleita on omassakin yksikössäni useampi ja heitä on myös paikkakunnan muissa yksiköissä.

Olen ihan varma, että kylällä minua vastaan tuli keikkahoitaja: ikäiseni nainen käveli yksikseen kylän raittia uteliaana katsellen, katsoi silmiin ja tervehti. Meinasin aloittaa keskustelun: ”olet varmaan tullut töihin, eikö niin?” Paikalliset kyllä katsovat, todellakin. Mutta eivät hymyile, eivätkä tervehdi. Vieras naama on vieras.

Myös minut tänne ajanut bussikuski tiesi heti mistä on kyse, kun kerroin tulevani töihin. ”Jaa, olet hoitaja eikö niin”, tiesi kuski. Juu, niin olen. Olin avannut bussikuskin kanssa keskustelun, sillä en ollut aivan varma, millä pysäkillä jäisin pois.

Kuski tarkisti, minne olen menossa asumaan. Hän sanoi, että minulla olisi bussin päätepysäkiltä vielä jonkin verran käveltävää, mutta ei haittaa, minun kannattaa jäädä kyytiin. Hän on vuoron päätteeksi menossa kaupalle, joten saisin bussilla yksityiskyydin lähemmäksi uutta majapaikkaa. Talk about first impressions. 😊

Geeniperimä ja sairastavuus

”Täällä on aina ollut isot perheet ja jokaisessa lapsikatraassa on yksi skitsofreenikko ja yksi alkoholisti.” Näin minua perehdytettiin ensimmäisenä työpäivänäni. Paikkakunta on syrjäinen, ja täällä on sukupolvien ajan ollut enemmän tai vähemmän tapana mennä serkkujen kanssa naimisiin. Se näkyy.

Jäin miettimään perehdyttäjäni sanoja. Onko lisääntynyt sairastavuus tosiaan totta, vai onko tässä jotain Lapin lisää? Ensimmäisen työpäivän jälkeen googlettelen asiaa:

”Erot liittyivät erityisesti syntymäpaikkaan, mikä viittaa siihen, että skitsofrenian varhaisissa riskitekijöissä on alueellista kasaantumista. Tällaisia tekijöitä saattavat olla esimerkiksi raskauteen ja synnytykseen liittyvät ongelmat tai perheen sosioekonomiset vaikeudet, mutta myös alttiusgeenien rikastuminen tietyille alueille on mahdollista.”

Psykoosien sairastavuus on Oysin alueella kolminkertainen verrattuna Tyksin alueeseen. Kortit on jaettu jo syntymässä: kainuulainen ei pääse sairastuvuusriskistään eroon muuttamalla Turkuun. Sairastuvuuden todennäköisyyden ratkaisee syntymä- ei asuinpaikka. (Lääkärilehti – Psykoosien esiintyvyys ja alueellinen vaihtelu Suomessa )

Työskentelen hyvin vaikeasti sairaiden asukkaiden yksikössä, jossa ovat joka päivä läsnä oven takana huutavat poliisit, saatana joka ilmoittaa asukkaan joutuvan helvettiin ja remonttimiehet jotka kolistelevat ja hakkaavat viereisessä huoneessa tauotta. Päiväsalissa voi olla käynnissä hyvin vilkas keskustelu vain yhden asukkaan ollessa paikalla.

En ole aikaisemmin ollut yksikössä, jossa skitsofrenian ikävimmät puolet ovat näin julkeasti läsnä ihan joka päivä.  En koe asiaa kuormittavaksi, ainoastaan surulliseksi. On ihan kauheaa joutua olemaan jatkuvasti peloissaan, ehkä elämänsä ihan jokaisena päivänä. Vihaiset ja syyttävät äänet ja erilaiset uhkakuvat eivät poistu mielestä parhaankaan lääkityksen voimalla.

Työmukilla on suuri merkitys. Tämä on entisen kollegan lahja.

Työ on monella tapaa helpottunut paljon

Hoitoalan ja erityisesti hoivan kurjistumisesta puhutaan paljon. Olen itse ollut viime vuodet erilaisissa tehtävissä ja katson hoivatyötä muukalaisen silmin. Todella moni asia on helpottunut ihan viime vuosien aikana. Työ on kätevämpää, nopeampaa ja sitä on jopa vähemmän. Kaikki ei siis mene huonompaan suuntaan, ei todellakaan. Kirjaan viisi isoa muutosta.

Hoitaja saa olla hoitaja

Uskoakseni on hoivakriisin ansiota, että erilaiset ammattinimikkeet ovat tehneet paluun. Olen itse aloittanut hoivatyön 25 vuotta sitten. Ihan koko urani ajan on lähihoitajan työssä imuroitu, pyykätty, keitetty puuroa ja tehty muita kodinhoitoon ja hygieniaan liittyviä tehtäviä.

Olen hoivassa nyt ensimmäistä kertaa tilanteessa, että yksikössäni on erillinen henkilö vain siivouksia varten ja aterioista ja muista avustavista tehtävistä huolehtivat kokonaisuudessaan hoitoapulaiset.

Hoitajien numeerisen määrän arviointi (=hoitajamitoitus) ei ole se olennaisin asia. Todella paljon olennaisempaa on, että yksikössä on olemassa eri alojen osaajia. En minä muista miten eritetahrat siivotaan ja kuinka pitkään mikäkin liuos on siivouksessa käyttökelpoinen. Nuo jutut ovat oma osaamisalansa. Kunnia heille, jotka nuo työt osaavat.

Tietojärjestelmät

Kuinkakohan monta viikkoa olen käyttänyt postittamalla ja faksailemalla asukkaiden ja potilaiden tietopyyntöjä erilaisiin arkistoihin. Tai jonottanut terveysasemalle, jotta saisin heidän tietojärjestelmästään jonkin yksittäisen tiedon.

Potilaspapereita on odotettu saapuvaksi etanapostilla jopa viikkoja. Totta kai vieläkin on olemassa reilusti erilaisia palvelujärjestelmien rajoja, mutta en vielä 10 vuotta sitten olisi voinut kuvitella, että voin yksityisessä pitkäaikaishoivan yksikössä avata potilaan viralliset terveysasiakirjat ja tarkistaa sieltä lääkärin merkinnät. Ja voin jopa kirjata lääkärikäyntiä varten erityiset huomioni jo valmiiksi potilaspapereihin.

Taas kehitys kehittyy. Hoitajan ei ihan joka reissulle tarvitse lähteä mukaan, kun lääkäri tai muu hoitava taho näkee hyvät taustatiedot suoraan potilaspapereista. Hoitajan aikaa säästyy, mutta mikä tärkeintä, kaikki ovat samalla kartalla, joka tietenkin palvelee potilaan etua. Ruhtinaallista.

Yksi asia ei ole muuttunut pitkäaikaishoivassa. Jonkun verkkarit ovat aina väärässä kaapissa.

Tekniikkaa mittareissa ja sidoksissa

Olen aloittanut urani hoitajana aikana, jolloin vaikeimmat ja suurimmat haavat hoidettiin neljä kertaa päivässä. Työlään haavan hoitamiseen kuluu helposti 45 minuuttia. Tänäpäivänä haavoja hoidetaan vain 2-3 kertaa viikossa.

Avaruusteknologia on tullut haavasidoksiinkin ja hyvät sidokset pitävät haavan parantumisolosuhteet paljon parempina kuin hoitajan jatkuva ronkkiminen. Uskoisin, että viikossa voi aikaa säästyä kokonainen työvuoro.

Pienistäkin aikaa säästävistä asioista saa päivän aikana kerrytettyä suuren virran. Niinkin yksinkertainen asia kuin verensokerin mittaaminen ei enää edellytä sormenpään kanssa näpertelyä ja veritippojen metsästystä, vaan verensokeri luetaan digitaalisella lukijalla suoraan olkavarren sensorista. Ihan luksusta.

Annosjakelu

Oh, la-laa, miten paljon tämä asia säästää hoitajan aikaa. Annosjakelulla tarkoitetaan siis sitä, että apteekin robotti jakaa lääkkeet valmiisiin annoskohtaisiin pusseihin, joita tulee apteekista ”rullallinen” joka toinen viikko.

Hoitajan ei siis tarvitse omin pikku kätösin täyttää asukkaan dosettia, vaan tämä asia on koneellistettu. Tietenkin virheiden (ja väärinkäytösten) mahdollisuus on aina olemassa, mutta tämä käytäntö nopeuttaa ja helpottaa käytännön työtä todella paljon.

Reseptien uusiminen

Vielä 11 vuotta sitten yksityisessa asumispalvelussa luettiin lääkärin käsin kirjoittamia taiteellisia käsialakuvioita reseptistä ja koitettiin arvailla, mikä annos siihen on merkitty. Jokainen resepti piti uusia käsin, ja hoitajan aikaa menikin siihen, että hän kiikutti asukkaan reseptejä terveyskeskukseen uusittavaksi. Siis ihan omin pikku jaloin.

Tai sitten resepti oli viety apteekkiin, josta soitettiin, ettei tämä enää olekaan voimassa, sillä käsin tehtyjä merkintöjä oli joskus (usein) hyvin vaikea lukea. Sähköinen resepti helpotti paljon: se teki kaikista dokumenteista lukukelpoisia. Mutta edelleen asukaskohtaisten reseptien uusiminen tarkoitti sitä, että hoitaja roikkui puhelinjonossa terveyskeskukseen. Edes takaisinsoittopalvelua ei ollut olemassa, piti vain jaksaa jonottaa.

Takaisinsoittopalvelu helpotti taas askelen verran, onpa ihanaa ettei tarvitse enää roikkua linjoilla, mutta silti reseptin uusiminen edellytti puhelimen käyttöä. Nyt reseptin uusintapyynnön voi tehdä avaamalla potilaan terveystiedot ja laittamalla ”täpän” tarvittavaan kohtaan. Vähintään puolen tunnin työ hoituu siis 10 sekunnissa. Tällä tavalla myös ihan superperinteinen hoitotyö ottaa mahtavia digiloikkia.

Suora vertailu ei aina kannata

Ihan jokaisessa suomalaisessa hoivan yksikössä hoidetaan vuosi vuodelta huonokuntoisempia asukkaita, niin uskoisin. Se muistetaan aina sanoa. Mutta vuosi vuodelta työ myös kehittyy ja helpottuu. Myös se tosiasia ansaitsee päivänvaloa.

On merkillistä, kuinka paljon minua jännittää kirjoittaa hoitotyön hyvistä puolista. Näen jo sieluni silmillä palautevyöryn: minua halutaan muistuttaa siitä, kuinka moni asia on huonosti. Katsotaan.

Onko minulla ikävä kotiin?

No on tietenkin. Tai en ehkä kaipaa kotiin, mutta kaipaan puolison syliä ja yhteistä mökkiarkea. Samaan aikaan olen kuitenkin oikein erityisen syvällä tavalla onnellinen ja kiitollinen juuri täällä, juuri nyt.

Vaikka olen reissussa yksin, en ole yksinäinen. Olen sosiaalisempi kuin koskaan kotona: puhun paljon pitkiä puheluita ja pidän aktiivisesti yhteyttä ystäviin.

En ole tullut jäädäkseni, kahden kuukauden pyrähdys on nyt minulle sopiva ajanjakso. Mutta en varmasti tullut viimeistä kertaa ja olenkin jo aloittanut ensi kesän työjakson suunnittelun. Tällainen työloma patikoijan paratiisissa on niin oivallinen konsepti, että tartun siihen jatkossakin.

Jos yhtään mietityttää, lähde kokeilemaan. Erilaisia määräaikaistöitä, joiden turvin voi kokeilla omien siipien kantamista on runsaasti tarjolla. Jos osaat työsi kotiyksikössäsi, osaat sen myös muualla. Hyviä seikkailuja!

***********

Olen 48-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.