Vaikeilen kirjoituksen verran oletusten ja määritelmien viidakossa. Otan erittäin mielelläni neuvoja vastaan.
”Mitä sä teet työksesi” on normaali työikäiselle esitetty kasuaali seurustelukysymys. Tai jos keskustelukumppani haluaa olla hienovarainen, hän kysyy vain ”millä alalla olet”, jolloin vastaaja voi kertoa töistään ja ammatistaan haluamallaan tarkkuudella. Kysymys on arkinen osa erilaisissa kohtaamisissa muodostuvaa vuorovaikutusta.
Mutta miten kysymykseen vastataan, kun on irti palkkatöistä? Yksi peruste blogini aloittamiseen aikanaan, noin 2 vuotta sitten oli aloittaa ratkaisuni ”julkinen selittäminen”. Minulle on kummallisen tärkeää tehdä tiettäväksi, että:
en ole sairas
Koska minussa ei näyttäisi päällepäin olevan mitään vikaa, työssäkäymättömyyteni voi johtaa tulkintaan työkyvyttömyydestä, jonka syy voisi olla psykiatrinen. Apua: joku voi luulla, että minulla on jokin F-ryhmän diagnoosi!!
Suhtaudun toki äärimmäisen suvaitsevaisesti mielen oireiluun. Se on yhtä arkista kuin mikä tahansa sairastaminen. Tämän arvomaailmani perusperiaatteen lausuttuani joudun pitämään melko kummallisena sitä, kuinka merkittävän tärkeäksi koen, ettei kukaan luule minun olevan psyykkisistä syistä pois työelämästä.
en elä mieheni palkalla
Tämä olisi jostain syystä vielä nolompaa kuin pitkäaikainen psyykkinen sairaus. Sairaus tulee pyytämättä ja yllättäen, se ei ole oma valinta. Miehen tuloihin tukeutuminen taas olisi tietoinen ratkaisu, jota pitäisin aivan kauhistuttavan nolona.
Vaikka ihan jokainen pariskunta saa totta kai järjestää raha-arkensa aivan kuten he haluavat. Jos puoliso haluaa elättää myös kumppaninsa, se on tietenkin ihan fine. Jokaisen parisuhteen yksityiskohdat ja raha-asiat järjestellään vain ja ainoastaan kahden kesken, ratkaisujen oikeellisuuden arviointi ei ole muiden asia.
Mutta haluan silti tehdä todella selväksi, etten siipeile.
en ole saanut perintöä
Ja vielä nolommaksi mennään. Olisi aivan, aivan kauheaa, jos kukaan luulisi, että olisin jotenkin skipannut aikuisuuden ja olisin monta kymmentä vuotta elettyäni edelleen vanhempieni (postuumisti) elättämä? Ai kamala, miten noloa tämä olisikaan.
Vaikka juuri tästähän on vaurastuvassa yhteiskunnassa kyse: siitä, ettei jokaisen sukupolven tarvitse aloittaa alusta. Pyrin itse aktiivisesti siihen, että varallisuus karttuu yhdeltä sukupolvelta toiselle.
Tärkein perintöni lapsilleni on toki heidän timanttiset geeninsä ja heille antamani erinomainen kotikasvatus. Sen lisäksi he tulevat kummatkin saamaan aikanaan ihan mukavat perinnöt, sillä en halua syödä pääomaa, vaan päinvastoin kasvattaa sitä myös lapsiani ajatellen.
Mutta jos kukaan luulisi, että minä elän vanhempieni perinnöllä, olisin syvästi häpeissäni. Tuo harhaluulo minun on hinnalla millä hyvänsä poistettava.
en ole työtön
Okei, työttömyys ei ole millään lailla noloa tai häpeällistä, ei tietenkään. Mutta työttömyys on epäonnistuminen. Se on (yleensä) ei-toivottu tilanne, johon liittyy ulkopuolisuuden ja arvottomuuden tunteita.
En to-del-la-kaan halua, että kukaan vain luulee minun olevan työtön, vaikka en käy töissä. Miten voisin manifestoida tätä asiaa ja oikaista kanssakulkijoiden mahdolliset virhetulkinnat tilanteestani??
en nauti tulonsiirtoja
Ei, ei, ei. En nosta työmarkkinatukea, ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa, toimeentulotukea tai asumistukea. Tuen itse itseäni, muut veronmaksajat eivät sitä tee. Tämän haluaisin laittaa tiedoksi rintanappiin tai mahdollisesti tatuoida otsaani.
Luojan kiitos elämme yhteiskunnassa, jossa jokaiselle sen jäsenelle on tarjolla jollain lailla inhimillinen toimeentulon taso, joka toteutetaan tarvittaessa tulonsiirroin. Sivistyneessä yhteiskunnassa huolehdimme, ettei kukaan jää kelkasta. Mutta minä en ole se, joka noita tulonsiirtoja nyt käyttää. Ethän vain luule niin?
en ole voittanut lotossa
No joo, tämä ei ole noloa, ehkä vähän junttia vaan. Vastaako lottovoittaja ”mitä sä teet työksesi” – kysymykseen: ”en tee töitä, koska olen lottovoittaja”. En tiedä. Olisi tietysti aivan mahtavaa voittaa lotossa. Mutta en kehtaisi vastata ”mitä teet työksesi” – kysymykseen kertomuksella lottovoitosta. Koska se olisi ehkä sittenkin junttiuden lisäksi myös noloa.
Lottovoittajalla on räikeä tuulipuku päällä ja paksu kultakääty kaulassa. Ja vähän liian kallis kello ja ylihieno kännykkä. Ja jollain lailla huono tilannetaju. Ja maku. En todellakaan ole se henkilö. (Enkä myöskään lottoa.)
Kenelle ja miksi haluan todistella, ja mitä?
Minulle on kummallisen tärkeää selittää, että olen ihan itse säästänyt ja sijoittanut. Haluan jotenkin osoittaa, että ihan kunniallisella tiellä tässä ollaan. Ja silti senkin sanominen on jotenkin outoa. Koska sijoittaminen on ahneutta, keinottelua ja oikeastaan täysin arpapeliä.
Jos en ole ollut ahne keinottelija, olen ehkä kuitenkin vähän hölmö ja epärealistinen. Ihanko aikuisten oikeasti kuvittelen, että rakentamani korttitalo pörssisijoitusten muodossa olisi pitkäaikainen, tai mitenkään kestävä ratkaisu, jonka varassa työntekoa voi vähentää. Olenpa minä lapsellinen.
Kerran jo vähän valehtelin
En vielä tiedä, mitä vastata kysymykseen ”mitä sä teet työksesi”. Olen leppoistajana saanut / joutunut vastaamaan tähän kysymykseen joitakin kertoja. Tai siis minulta on kysytty työelämästä, alasta, työtilanteesta, mitä milloinkin, vähän tilanteesta riippuen.
Joka kerta olen vastatessani kiusaantunut, kierrellyt kaarrellut ja änkyttänyt. En ole tiennyt, mitä sanoa. Minä en vielä osaa tätä. En tiedä, en osaa, en kehtaa enkä uskalla vastata oikein mitään.
Noloin tunnustukseni on vielä tekemättä
”Mitä sä teet työksesi?”
”Olen siivoaja.”
Tämä on se kaikista häpeällisin juttu. Työskentelin viimeksi siivoajana ja uskoakseni se on myös seuraavan positioni titteli, kunhan taas töihin johkaannun. Tuon tittelin kertominen ammatillisena statuksenani tuntuu minusta nololta.
Minulla on kauhea kiire selittää, että teen siivoustyötä, koska haluan nauttia paineettomasta työelämästä. Teen siivoustyötä, koska halusin päästä Lappiin. Siivoajan työn hakeminen oli oma ensimmäinen downshiftaaja-seikkailuni. Seliseliseli.
On perin juurin häpeällistä tunnustaa, etten kehtaa esittäytyä siivoajaksi, jos ja kun joku kysyy ammatillista tilannettani.
Jään harjoittelemaan
Minulla on käsittääkseni kaksi vaihtoehtoa, joista en vielä saa suustani ulos kumpaakaan.
Mitä sä teet työksesi?
- Siivoan.
- En mitään.
Ensimmäinen vastausvaihtoehto haastaa minut. Toinen kysyjän.
Päätän vastata mitä sattuu
Yksi tämän blogin alkuperäisiä tavoitteita oli tehdä ratkaisuistani läpinäkyviä. Halusin, ettei kukaan voisi luulla minusta asioita, joita en halua, että minusta luullaan.
Nyt huomaan, etten välttämättä halua sanoa kenellekään olevani firettäjä, leppoistaja tai downshiftaaja. Koska tuohon ihan oikeaankin määritelmään sisältyy ennakko-oletuksia, vähän outoja tuntemuksia ja tiettyjä varauksia. Olen täydellisessä umpisolmussa.
Merkillistä. Melkein toivon, että joutuisin useinkin lähitulevaisuudessa tilanteisiin, joissa saisin kokeilla kyvykkyyttäni vastata kysymyksiin omasta työtilanteesta. Ei siksi, että testaisin muiden reaktioita, vaan siksi, että vahvistaisin omaa valmiuttani olla selittelemättä se, joka olen.
Mutta mikä minä oikein olen? En tiedä.
Päätän jatkossa kertoa olevani vapaa harhailija. Se on riittävän epäselvä, mutta informatiivinen vastausvaihtoehto. Jatkokysymyksiin vastaan joko avoimen vilpittömästi tai kopean hähmäisesti, riippuu kysyjästä. Ja lupaan harjoitella sitä siivoajaksikin esittäytymistä.
Onko Sinulla minulle neuvoja? Otan niitä mielelläni vastaan.
*****************
Olen 48-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.
Metsänomistaja? Eikö sinulla ole myös niihin liittyviä opintoja meneillään? Eli voisit vastata olevasi metsänomistaja ja opiskelija?
Olet myös kirjoittaja, sijoittaja, varallisuudenhoitaja (oman varallisuuden ainakin) ja varmasti paljon muutakin. Valitse vaikka kaksi eli vastaa olevasi esimerkiksi siivoaja ja sijoittaja 😉
Kiitos loistavasta blogista!
Kiitos! Onhan se tosiaan niin, että aika moni esittelee itsensä aikamoisella ritirimpsulla nykyisin. Valitsen toistaiseksi combon siivoaja ja sijoittaja. 🙂
Kaikenlaiset oman pään sisäiset pohdinnat ja muut hassuudet ovat kyllä tiukassa. Itse teen ns. duunarihommia ja koen kyllä joissakin tapauksissa tarvetta ilmaista sen, että mulla on yliopistokoulutus ja työnkuva on nimenomaan mun oma valinta. Ja tajuan järjellä, että a) harvaa kiinnostaa ja b) ne jotka ajattelisi musta vähemmän mun duunariuden takia, on epäilemättä sellaisia ihmisiä, joiden arvostuksella ei ole väliä. Mutta pään sisällä silti jyllää tietyt ennakkoasenteet ja noloudet nimenomaan itseni suhteen, muiden kohdalla titteleillä ei ole mulle mitään merkitystä.
Mutta tuo siivoaja, tiedän, että sitä joskus ja useinkin oikeasti pidetään jotenkin ei-haluttavana työnä, mutta itse en ole oikeastaan koskaan osannut sitä niin nähdä. Mun bonusmamma oli siivoaja, rakasti työtään ja työyhteisöään ja sitä kautta mulle hänen ammatti oli aina cool ja tärkeä työ. Nykyisessäkin työpaikassa koen työpaikan siivoajat ihan yhtä lailla työkavereiksi kuin muutkin, huippuja tyyppejä joita todella tarvitaan. Eli ihan ylpeänä voi sanoa olevansa siivoaja, se on oikeasti hyvä duuni, jossa tarvitaan ammattitaitoa ja osaamista!
Kiitos kommentista, erinomaisesti kiteytät nuo pään sisäiset kelat. Ja siivous on jännä juttu: ihan jokainen järkevä ihminen sitä työtä arvostaa ja sen tekijöitä. Ja samaan aikaan kynnys samaistua ryhmään on korkea. Merkillistä.
Ihanaa, että kirjoitit tästä! Painiskelen saman ongelman äärellä, enkä ole vastausta vielä löytänyt. Sijoittaja termi luo monelle ajatuksen perintörahoista (olen kuitenkin kohtalaisen nuori vielä), ”luulee itsestään liikoja” tms. Tosin ylemmän kommentoijan varallisuudenhoitaja voisi olla hyvä. Se on sitten kysyjän jatkokysymysten vastuulla, olettaako hän minun tekevän töitä muille vai itselleni.
Kiitos kommentista! Olin jo kirjoittamassa, että olen kesän kuluessa reipastunut ja alkanut kuitata työkysymykset kautta linjan esittäytymällä sitä kysyttäessä vapaaksi harhailijaksi. Kunnes muistin, että viimeksi eilen valehtelin. ”Ooksä lomalla?” kysymyksen esittänyt kasuaali tuttavuus sai vastaukseksi, että ”olen”. Eli menin siitä, mistä aita oli matalin. Tai toisaalta, tuossa tilanteessa olisi ollut turha lähteä muutakaan lavertelemaan ja ”lomalla olo” on kai osin totta sekin. Ärsyttävän hankalaa tämä. Ja lopulta ihan turhaa 🙂