Miten aktiivimalli toimii? Minäpä kerron. Ja kerron myös, miltä se tuntuu.
Tämä on turhautumiskirjoitus työkkärileppoistajan aiheuttamasta harmista ja ajanhukasta. Aktiivimallista kirjoitetaan paljon poliittisesta näkökulmasta keskittyen euroihin ja kansantalouteen. Henkilötasolla ääneen pääsevät työnhakijat. Mutta miltä tämä konstruktio tuntuu työnantajan tai yksittäisen esihenkilön näkökulmasta?
Olen muotoillut tämän kirjoituksen jo noin kaksi vuotta sitten. Ajatukset heräsivät jälleen eloon kausityöpestini päättyessä, sillä yksi usein työyhteisössä toistuneita keskusteluja oli, kuinka pystyisi ilmoittautumaan työkkäriin mutta silti välttämään mahdolliset työtarjoukset.
Lisäksi seuraan kiinnostuneena, mitä työllisyyden hoidosta päätetään meneillään olevissa hallitusneuvotteluissa.
En ole etsinyt tekijöitä mihinkään ”paskaduuneihin” vaan työkavereiksi omille työkavereilleni: sitoutuneille, osaaville ja ihanille tyypeille, jotka tarvitsisivat avukseen lisäkäsiä. Olen kokenut kaiken tässä kirjoituksessa kertomani itse moneen, moneen kertaan.
Työttömys on yksi elämän suurista kriiseistä
Suurin osa työttömistä on varmasti vailla työtä ilman omaa toivettaan ja monelle työnhaku on tuskallinen sarja pettymyksiä ja epäonnistumisia. On tosi surullista, kuinka moni työhaluinen on työmarkkinoiden ulkopuolella poskettoman pitkiä aikoja ansiotta, tahtomattaan.
Toisaalta tiedän myös oman hoitajahistoriani kautta, että työttöminä työnhakijoina on paljon henkilöitä, joiden ehdottomasti oikea toimeentulon lähde olisi työkyvyttömyyseläke. Sairaiden ihmisten roikottaminen työnhakijoina on rumaa ja nöyryyttävää.
Työkyvyn menetys liittyy usein elämän muihin menetyksiin ja epäonneen. Uskoakseni meistä jokainen olisi mieluiten terve ja työkykyinen: sairaseläke ei ole kenenkään lifegoal.
Leppoistamisen ohituskaistalaiset
Mutta: rehellisyyden nimissä on olemassa työttömiä työnhakijoita, jotka eivät halua työllistyä. Porukkaa, joka on terveitä, työkykyisiä ja itsensä elättämään kyvykkäitä. Aika moni toimii oman elämänsä leppoistajana työttömyyskorvauksen turvin ja tekee kaikessa hiljaisuudessa kaikkensa, jotta saa jatkaa leppoisteluaan ilman, että työelämän aamuherätykset häiritsisivät omaa rauhaa.
Te-toimiston omien sivujen mukaan kyse on työnhakijalle määritellystä yksilöllisestä työnhakuvelvoitteesta, jonka nämä henkilöt pyrkivät täyttämään, mutta silti olemaan työllistymättä. Yleisen ohjeen mukaan työttömän työnhakijan pitäisi työttömyyskorvausta saadakseen hakea neljää työpaikkaa kuukaudesssa. Kerran viikossa täytyisi siis lähettää työhakemus.
Työkkärileppoistaja haeskelee töitä: näin se menee
1. Otetaan yhteys työnantajaan
Aktiivisuutensa osoittaakseen työnhakijan tulee olla yhteydessä potentiaaliseen työnantajaan. Kätevimmin tämä tehdään siten, että soitetaan työnantajalle.
Puhelun aluksi sanotaan, että on saanut työtarjouksen työkkäristä ja ohjeet olla yhteydessä mahdolliseen työnantajaan. Kerrotaan, että no, tässä sitä nyt ollaan. Työnantajalta kysellään työn sisällöstä, työajoista, työyhteisöstä, mitä nyt milloinkin.
Puhelun päätteeksi todetaan, että kiitos, nyt olen ollut yhteydessä. Tiesinkin kyllä jo, ettei tuo teidän työ ole minua varten, mutta nyt olen siitä varma. Kuulemiin.
Rekrytoijan olisi tehnyt mieli painaa punaista luuria jo ensimmäisen lauseen jälkeen. Sillä rekrytoija tietää, mitä on luvassa kun soittajan ensimmäinen lause kertoo työkkärin kehotuksesta. Vaikka siis ensihetkistä lähtien on selvää, mistä puhelussa on kyse, työnantaja ei voi sanoa että pliis, lopetetaan tää heti tähän.
Työnantaja kertoo kohteliaasti, mutta mahdollisimman lyhytsanaisesti työstä sen mitä kysytään. Puhelu on eeppistä ajan tuhlausta ja molemmin puolinen teennäinen näytelmä. Sote-esihenkilöillä ei varsinaisesti ole kalenterissa kauheasti aikaikkunoita tällaisen viranomaisen antaman kontaktoivelvoitteen täyttämistä varten.
2. Kirjoitetaan hakemus
”Haen organisaatiossanne avoinna olevaa tehtävää työvoimahallinnon ohjeen mukaan”. Juupa juu, huokaa rekrytoija ja ottaa eteen seuraavan hakemuksen. Turhia hakemuksia lähettämällä ei onneksi hukata samalla tapaa työnantajan aikaa kuin puheluissa. Yleensä tuhlataan vain paperia tulostimessa.
Työkkärileppoistajan hakemus on kirjoitettu taitavasti: se alkaa juuri sillä avainlauseella, joka varmistaa, että hakemus ei missään nimessä tule huomioiduksi. Huh. Leppoistaja saa jatkaa rauhassa omia hommiaan kotona.
Jos en olisi rekrytoijana piitannut työnantajamaineestamme hakijoiden piirissä, olisin todella halunnut lähettää työkkärileppoistajien hakemuksia tiedoksi työkkäriin.
Eivätkö työvoimaviranomaiset todella tiedä, millaisia lavastettuja hakemuksia lähetetään työnantajien luettavaksi vain siksi että saadaan hakijavelvollisuudet hoidettua? Tai kyllä viranomaiset varmasti tietävät, mutta eivät ne poliitikot, jotka hakuvelvoitteita säätävät.
3. Saadaan kutsu työhaastatteluun
Joskus leppoistaja ei ole hoksannut laatia riittävän selkeää hakemusta. Jos näin on, asiaintila selviää rekrytoijalle vasta puhelussa.
Kun ihmiselle soittaa asianaan kutsua hänet työhaastatteluun, on yleensä vastassa iloinen ja touhukas henkilö. Juttua riittää jo puhelimessa: hakijalla on jo paljon kysyttävää ja keskustelussa taustoittuu myös usein jo tie työnhakijaksi: millainen polku on johtanut juuri tätä tehtävää hakemaan. Puhelimitse annettu työhaastattelukutsu on vähän sama, kuin soittaisi arpajaisvoitosta: ihmiset ovat iloisia ja innostuneita.
Leppoistajalle uuden työnantajan puhelu on harmillinen yllätys. Hän on totinen, vähäsanainen ja puhelu päättyy hyvin lyhyeen ja kireässä sävyssä. Tämän jälkeen vaihtoehtoja on kaksi:
Haastatteluun kutsuttu henkilö peruu työhaastattelun aivan viime hetkellä tekstiviestitse tai sähköpostilla. Tai sitten henkilö ei vaan koskaan saavu työhaastatteluun.
Esihenkilö tukijoukkoineen pyörii ala-aulassa ja kahvit on keitetty neukkariin. Ketään ei kuulu ja puhelimeen ei vastata. Ei vastata haastatteluajan alkaessa eikä enää sen jälkeen myöhemminkään: hakija katoaa kuin savuna ilmaan. Aikaa on taas kulutettu työnantajan kalenterista aivan turhaan.
4. Saavutaan työhaastatteluun
Ehkäpä työkkärileppoistaja on vielä hieman kokematon, tai sitten hän on jo ehtynyt saada sapiskaa puolihuolimattomasta käytöksestä työn haussa. Joskus hän päättää varmistaa hakutehtävistä suoriutumisen sillä, että tulee kuin tuleekin paikalle työhaastatteluun.
Hakemus on ollut kohtalainen, käytös puhelimessakin miellyttävää, mutta haastattelun alussa leppoistaja paljastaa kortit.
Leppoistaja retkahtaa haastateltavalle varattuun tuoliin ja huokaisee ensi töikseen, ettei oikeasti halua tätä paikkaa, voiko jo lähteä?
Haastattelija puraisee vähän poskilihojaan ja kysyy tarkentavan kysymyksen. Hakija selittää, ettei hän oikeasti halua työtä, mutta koska pitää tulla haastatteluun, niin hän tuli. Kyllä, näinkin ihan oikeasti tapahtuu.
Esihenkilö ei tiedä itkeäkö vai nauraa, sillä aikaa on kulunut hukkaan jokaisella askelella: hakemusten käsittelyssä, kontaktoinnissa ja haastattelujen kalenteroinnissa. On palattava hakemuspinon ääreen tekijää etsimään. Pahimmassa tapauksessa se meille sopivin tekijä on jo ehtinyt ottaa omasta mielestään ei-niin-hyvän tehtävän muualta ja aika- ja resurssihukka jatkaa kasvamistaan.
5. Vielä yksi kortti on käyttämättä
Joskus tilanne eskaloituu. Työkkärileppoistaja on hakenut työtä, käynyt haastattelussa ja tullut valituksi. Tilanne alkaa leppoistamisnäkökulmasta olla kriittinen. Mitä nyt tehdään?
Vastaus on: ei mitään. Ensimmäisenä työpäivänä ei vain tulla töihin. Ei vastata puhelimeen, se on ehkä suljettu. Ei vastata sähköpostiin, eikä tekstareihin. Esimies on varannut kalenteristaan aikaa perehdytykselle, työssä odottaa uusi nimineula, avainnippu ja uuden työntekijän perehdytyslomake. Ainoa asia joka jää puuttumaan, on se työntekijä.
Kyllä, näinkin ihan oikeasti tapahtuu. Aiheutunut ajan ja vaivan hukka on eeppinen. Esihenkilö pohtii, mitä nyt pitäisi tehdä. Maako on tämän henkilön nielaissut, ettei vain olisi sattunut mitään? Työnantajan velvoite tai tahtotila ei kuitenkaan ole leppoistajaa haeskella, tekemättömät työt ja edelleen täyttämätön positio painavat päälle ja on pakko siirtyä sadatellen eteenpäin. Tai oikeastaan aloittaa kaikki jälleen alusta.
Toisten ihmisten asioista ei saa huudella minne tahansa. Eikä kukaan työnantaja halua mainetta, että toimii yksittäisen, organisaation ulkopuolelle jäävän henkilön näkökulmasta ikävästi, vaikka ehkä yhteiskunnallisesti vastuullisesti. Työkkäriin ei siis lähde mitään tietoa tästä ghoustauksesta.
Esihenkilö menee harmissaan kahvihuoneeseen ja kertoo, ettei uutta työkaveria nyt sitten kai tulekaan. Ja koko homma alkaa jälleen alusta.
Myös työelämästä karataan työttömäksi
Sosiaali- ja terveysala on täynnä erilaisia määräaikaisia työtehtäviä. Esimerkiksi erilaisia perhevapaita on koko ajan täytettäväksi sijaistyövoimalla. Jokaiselle määräaikaisuudelle on peruste ja määräaikaisuuksista ponnistetaan kohti vakituisempia tehtäviä.
Paitsi että kaikki eivät ponnista. Osa ponnistelee töissä juuri niin monta kuukautta putkeen, että uusi ansiosidonnainen jakso pääsee alkamaan. Vaikka työnantajalla olisi tarjota kuinka pitkä pätkä töitä: ei mitään silppua tai nollatuntisopimusta, vaan vaikka kahden vuoden hoitovapaan sijaisuus.
Työntekijän määräaikainen työsuhde katkeaa sopivasti ja hän pääsee singahtamaan ansiosidonnaiselle. Työnantajan tekisi mieli soittaa jonnekin, että tämä tyyppi ei jää työttömäksi vaan kieltäytyy työstä, mutta sitä ei saa kertoa minnekään.
Lähtiessään tämä sapattivapaansa aloittava leppoistaja voi ilmoittaa, että on käytettävissä jälleen kun liiton rahat loppuvat. Mutta vain siten, että töitä on 19,5 tuntia viikossa vähintään. Sillä eihän työssä käynti kannata ilman, että työssäoloehto täyttyy siinä sivussa.
Kolikon toinen puoli
Kyllä, työ voi ihan millä tahansa alalla olla niin raskasta, että siihen uupuu. Joko omat vahvuudet tai työnantajan etiikka voi olla niin hataralla pohjalla, ettei työllistymisestä tule mitään. En kiistä sote-alan kuluttavuutta ja kaikkia sen muita haasteita, en todellakaan. Olenhan itsekin päätökseni tehnyt: en koskaan enää halua vakituisiin töihin.
Se kuitenkin on aivan selvää, että sosiaali- ja terveysalan esihenkilöillä(kin) on työtä aivan liikaa. Näennäinen ja monivaiheinen työnhakunäytelmä, joka sitoo jo valmiiksi kuormittuneen organisaation resursseja aivan turhaan, on hallinnollinen farssi, joka voitaisiin kitkeä pois.
Sinulle, aktivointimallien kehittäjä
Keksimäsi malli, jolla ajattelet patistavasi työttömiä töihin, osataan sekunnissa kiertää. Kukaan ei työllisty yhtään enemmän tai paremmin, jos pakotat ihmiset hakemaan töitä. Jos ei halua töihin, niin ei halua. Laatimasi näppärät velvoitteet aiheuttavat vain turhaa tyhjäkäyntiä työmailla, joilla on jo muutenkin aivan liikaa töitä.
Et auta työttömiä työllistymään, toivoisin että uskaltaisit myöntää sen. Kiillotat vain omaa kilpeäsi täyttäessäsi äänestäjiesi toiveajattelua siitä, että ”nyt saadaan ne lorvijat ja lökäpöksyt sieltä meidän varoilla elelemästä tienaamaan”.
Maailman tappiin tulee olemaan ihmisiä jotka eivät halua töihin ja sinä et virkamiehenä tai poliitikkona voi tuolle ilmiölle mitään. Keinosi yrittää hallita asiaa eivät vie ihmisiä töihin vaan kuormittavat jo töissä olevia.
Eli miten aktiivimalli toimii? No aivan todella, todella huonosti.
Sinulle, työkkärileppoistaja
En tiedä mitä haluan sinulle sanoa. Ehkä sen, että jos et halua työtä, niin sano siitä heti suoraan, äläkä hukkaa toisten aikaa. Erilaisten elämänohjeiden antaminen on aika uskaliasta peliä, mutta rehellisyys ja suoruus ovat hyvin harvoin elämässä väärin, toivon että sinäkin voisit prosesseissasi sellainen olla. Ja pidä se, minkä lupaat. Niin uskoakseni toivot muidenkin ympärilläsi tekevän, eikö niin?
**************
Olen 48-vuotias työnvieroksuja. Toimin sote-alan esihenkilötehtävissä yli 10 vuotta. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.
Samaa mieltä, kaikki eivät koskaan tule haluamaan työllistymistä. Töitä ei ole pakko tehdä taikka hakea, mutta jos leppoistamisesta haluaa nostaa korvausta yhteiskunnan varoista, ei mielestäni ole kohtuutonta edellyttää jonkinlaisia toimenpiteitä. Se toki onkin sitten toinen asia, pitäisikö aktivointimalli korvata ja millä. Pitäisikö työttömyysetuuksia nostavia työhaluttomia velvoittaa vaikkapa yhteiskuntaa hyödyttäviin talkoo- tai vapaaehtoistöihin?
Ajattelen, että talkoo- tai vapaaehtoistyö olisi ongelman siirtoa. Eli talkootyövelvoite aloittaisi valtaisan lääkärintodistusrumban, joka työllistäisi kuormittunutta järjestelmää entisestään ja tarkoittaisi ohjaajien tms. palkkaamista nk. talkootöitä valvomaan ja organisoimaan. Lääkärintodistuksia siis haettaisiin, jotta varmistettaisiin, ettei ole jostain tietystä syystä kyvykäs tarjottuihin velvoitteisiin. Työhaluttomuus on mielestäni hyvä esimerkki Saara Särmän käsitteestä elämän normihävikki. Eli työvoimasta valuu ulos joukko työhaluttomia, sille ei tempuista huolimatta voi mitään.