Kirjoitan kausityöjakson yhteenvedon ja laitan asiota muistiin luonnosta, ihmisistä, asumisesta ja murteesta. Kerron omat summailuni: näin minä tämän koin. Kirjoittaminen on tapani saada koko kokemukseni säilöön. Kirjoitan kauniista asioista, mutta myös vieraista ja ehkä vieroksuttavistakin ilmiöistä.
Kirjoitus sisältää mainoslinkin kirjasuositukseen. Tunnistat sen *-merkistä.
Kaamos ei ole kamalaa
Pimeys oli asia, josta minua varoiteltiin etukäteen eniten. Ja toisaalta myös vakuuteltiin, että varsinainen pimeä talvi on aivan jossain muualla kuin Lapissa. Sain siis etukäteen hyvin kahtiajakautunutta esitietoa siitä, millainen talvi minulla olisi edessä.
En kyseenalaista toisen kokemusta, jos kaamos on raskaalta tuntunut, voihan se niinkin olla. Minä en kuitenkaan kokenut asiaa niin. Päivien hämyinen valo ja taivaan uskomattoman kauniit värit ovat asia, joka tuo minut takaisin, ei pelota pois.
Jos joku olisi etukäteen koittanut vakuutella minua, että koko taivas voi olla vaaleanpunainen, olisin ajatellut kertojan lääkinneen itseään ehkä hieman liikaa. Taivaan väreistä on aivan turha yrittää kertoa ja niitä on mahdoton koittaa kuvata. Voin vain todeta, että kaamoksen värit olivat aivan mahtavat ja veivät sydämeni täysin.

En kokenut pimeää aikaa raskaana, vaikka aamuisin saikin lähteä fillaroimaan umpipimeässä ja töistä pääsi lähtemään vasta pimeän tultua. Niinhän se etelämmässäkin on. Myöskään vapaapäivät, jolloin valo vain kipaisi taivaan rannassa, eivät tuntuneet mitenkään ikäviltä.
Yksi tavoitteeni oli nähdä elämäni ekaa kertaa sellaiset ”oikeat”, postikorttimaiset loimuavat revontulet. Tuokin tavoite täyttyi ja olivathan ne vaikuttava ilmestys.
Pidän Lapin luonnosta yhä enemmän. Sain mässäillä täydellisillä postikorttimaisemilla ja ihailla värien, valon ja tunnelman vaihdoksia.
Ihmisiä on todella monen laisia
Jokaisella meillä saa olla omat ajatuksemme ja arvomme. Ei ole mitenkään hienoa viettää elämäänsä pelkästään samanhenkisten tai samantaustaisten ihmisten kanssa, vaan on virkistävää ja todella terveellistä nähdä ja kuulla, että maailma hahmotetaan monella eri tavalla. Tämä on se kaunis ja korrekti tapa sanoa asiat ja ihan tottahan tämä on. Ihan kokonaan.
Mutta on myös välillä tosi vaikea kohdata aivan vastakkaisella tavalla ajattelevia ihmisiä. Pääsin Lapinreissuni aikana osaksi keskusteluita, joissa hyvin nopeasti totesin, ettei minulla ole mitään muuta mahdollisuutta kuin vaieta. Kun keskustelu käsittelee värivammaisia henkilöitä tai koronaa suurena huijauksena, en voi sanoa mitään.
En pysty osallistumaan keskusteluun, jossa rokotteita pidetään kaiken kaikkiaan tarpeettomina. En halua osallistua keskusteluun, jonka teemana on käsitellä päättäjien ja vastuunkantajien kaikenkattavaa tyhmyyttä, epärehellisyyttä ja kelvottomuutta.
Minulle on aivan vierasta ajattelu, että äänestäminen on jollain lailla turhaa tai vähän hölmöäkin.
Erilaisissa tilanteissa totesin, etten voi sanoa mitään, en siis todellakaan mitään, sillä näkemyksemme keskustelukumppanin kanssa olivat niin kaukana toisistaan, ettei minkäänlaista pohdintaa eri näkökulmien perusteluista olisi saatu aikaiseksi.
Kohtasin Suomen, joka on täydellisesti oman sosiaalisen kuplani ulkopuolella. En olisi suostunut uskomaan, että se on kaikilta osin olemassa niin vahvana ja aitona kuin sen tällä reissulla koin.
Suhde kielitaitoon hämmentää
Omassa sosiaalisessa kuplassani ei ole ketään, joka ei puhuisi ainakin auttavaa englantia. Vaikka taitotaso ei päätä huimaisi, halu kommunikoida ja yleinen ajatus huomaavaisuudesta saa yrittämään.
Minut on kasvatettu siihen, että kielitaito on merkittävä sivistyksen mittari. Olen itse vieraiden kielten suhteen utelias ja yritteliäs. Minulle on vierasta ajattelu, että ympäristössäni tai arjessani puhutut kielet eivät herättäisi mielenkiintoani ja aktivoisi yrityksiäni niiden hallintaan.
En ole koskaan aiemmin tavannut täysin kielitaidottomia kantasuomalaisia. Hämmentävintä tämä oli siksi, että se tapahtui ympäristössä, joka oli varmasti koko aikuisen historiani monikielisin ja -kulttuurisin.
Lappi vetää puoleensa mielenkiintoisia tyyppejä
Sain reissullani tutustua henkilöihin, joiden ajattelu ja maailmankuva ovat kauempana omastani, kuin missään muualla tapaamieni ihmisten. Kulttuurishokki lienee kiteytetty määritelmä joka sopii kokemukseeni hyvin. Se ei kuitenkaan ole koko totuus, ei suinkaan.
Kohtasin myös aivan mahtavia, inspiroivia, rohkeita, maailmaa nähneitä ja erittäin mielenkiintoisia persoonia, joilta sain oppia paljon. Olen noista kohtaamisista ikuisesti kiitollinen.
Kun lähtee yksinään paikkakunnalle, josta ei tunne ketään ja työyhteisöön jossa kaikki ovat vieraita, on jännittävää alkaa muodostaa uusia sosiaalisia suhteita. Ihmiskokeena suosittelen sitä ihan kaikille.
Murre tarttui väkisin
Ei, en puhu H:n päälle, kuten paikallinen puhetapa määritellään. ”Suomeksi sanottuna” en siis lisäile H-kirjainta omien, hyvin tarkasti määriteltyjen sääntöjen mukaan keskelle sanoja. En edes yritä moista puhetapaa ja tämän kokemuksen jälkeen en ehkä pidä myöskään siitä, että joku sitä pelleillen yrittää.
En halua ryhtyä miksikään kulttuurisen omimisen poliisiksi, mutta toisen murre tai tapa puhua ei ole vitsi, joka minua naurattaa.
Sen sijaan persoonapronominit mie ja sie tarttuivat minuun heti. Aloin myös käyttämään kaksoiskonsonantteja, eli olen vappaalla, menen sissään ja käytän rahhaa. Välillä murteen tarttuminen nolottaa: ajattelen jonkun luulevan, että pyrin väkisin sulautumaan joukkoon tai miellyttämään. Mutta en voi asialle mitään: alan aina aika nopeasti puhua tavalla, jolla ympärilläni puhutaan. No can do.
Murre tarttuu, mutta sanat ovat silti olleet monesti aivan vieraita. Oma sanavarastoni ei ole laajentunut, eli nuo uudet sanat olen oppinut ymmärtämään, mutta niitä en itse käytä. Kerta toisensa jälkeen sain kahvihuoneessa kysyä: anteeksi, voitko toistaa, mitä tarkoitat? Alla joitakin minulle aiemmin vieraita sanoja, joita olen täällä arjessani kuullut säännöllisesti.
- kuojoa
- laita lukien
- leippoa
- häätyy
- etteenkäsin
- toisin käsin
- eeskahtaalle
- alju
- tikkuri
- kenkätä
- lisku
- juovata
Montako tunnistit? Oikeat vastaukset ovat tekstin lopussa.
Lapissa puhutellaan ihmisiä usein. Eli siis keskustellaan heidän kanssaan, tai voisikohan sanan kääntää jututtamiseksi. Minä en välittäisi tulla puhutelluksi kovin usein, tuon sanan merkitys on itselleni sangen negatiivinen. Jos jokin asia on villi, se on erikoinen ja merkillepantava. Jos on kiire, asiat tehdään hopusti. Suuttuneena taas ollaan vihassa.
Kahteen tai useampaan naisoletettuun viitataan useimmin sanalla tyttäret, ovat he sitten kuinka kypsässä iässä hyvänsä. Yksittäin nuori nainen on tyär. Me- pronominin loppuun laitetaan jostain käsittämättömästä syystä T-kirjain. Eli met tulemme, teemme tai syömme. Oudoimmalta tuo extra T-kirjain kuulostaa teini-ikäisen suusta kuultuna.
Jos kysyn työkaverilta ehtiikö hän tekemään jonkin tietyn asian tänään, hänen toteamuksensa ”met saatamme tehdä” on minusta superärsyttävä. Siis teettekö vai ettekö? Saattaa – apuverbi on minulle konditionaali. (= engl. might do.) Pohjoisessa se on lupaus: selvä, me hoidamme sen. (=engl. will do.) Mutta siis hoidatteko vai ettekö? ”Saatamme hoitaa.”

Aivot narikkaan mutta ei kokonaan
Nautin hotellisiivouksesta työnä kahdesta syystä aivan erityisesti: sain pysyä koko ajan liikkeessä ja juuri se tuntui tässä kohtaa elämääni sopivan minulle erityisen hyvin. On ihan mahtavaa tehdä työpäivä, jonka aikana ei istu kuin tauoilla: koko muu aika laitetaan tossua toisen eteen.
Toiseksi pidin työstä siksi, että sen aikana sai joko uppoutua ihan kokonaan omiin ajatuksiin tai jutustella ihan kaikesta maan ja taivaan väliltä työkaverin kanssa. Kumpikin vaihtoehto vuorotellen tuntui tarpeelliselta ja mukavalta.
Vaikka itseään toistava, aika monotoninen työ tuntui nyt itselle tosi hyvältä vaihtoehdolta, en väitä ettenkö tarvitsisi purtavaa myös pääkopalle. Jokaviikkoinen blogiteksti ei synny aivan hujauksessa. Kirjoittaminen ei ole voimainponnistus, vaan erityisen mukava harrastus, mutta se vaatii keskittymään, luomaan loogisia ajatuskulkuja ja hahmottamaan kokonaisuuksia.
Aivojumppa-osaston kaksi muuta komponenttia ovat talven aikana olleet metsäopintojen yleissivistävät opinnot ja sijoitusharrastus. Vanha musiikkilukiolainen ei ole opiskellut kemiaa tai fysiikkaa sitten yli 30 vuotta sitten käydyn yläasteen. Toisen asteen fyssa ja kemma vaativat aika tavalla googlettelua, kilauttelua kavereille ja perslihaksia.
Sijoittaminen on siitä(kin) antoisa harrastus, että siihen voi panostaa loputtoman määrän aikaa, tai sen voi kuitata yhdellä automatisoidulla tilisiirrolla kuukausittain. Minun tapani on jossain keskivaiheilla.
Toivon voivani jatkossakin tienata pääosin tekemällä yksinkertaisia hommia. Ajattelun säästän vapaa-ajalle, omiin projekteihin.

Soluasuminen on huippua!
Puolivuotisen työjaksoni aikana minulla oli kolme eri asuintoveria. Kaksi heistä oli ulkomaalaisia, yksi oli suomalainen. Pisimpään asuin M:n kanssa: hän on ikäiseni nainen Etelä-Amerikasta. Häneen tutustuminen oli yksi tämän puolen vuoden aivan mahtavia etuoikeuksia. Meidän kummankin suunnitelmissa on palata takaisin ja sovimme jo, että asumme jatkossa aina Muoniossa yhdessä.
Totesimme kummatkin uskoakseni vilpittömästi, että oli mukavampaa asua yhdessä kuin olisi ollut asua yksinään. Asuinkumppani toi apua, tukea, seuraa, uusia näkökulmia ja välillä turvaakin. Ja tietenkin oli hauska jakaa saman työyhteisön eri puolilta kantautuvat juorut ja huhupuheet.
Vuorokausirytmimme oli täysin päinvastainen. Hän koitiutui työvuoroistaan vain paria tuntia ennen kuin minun piti herätä ehtiäkseni omaani. Tuo ei kuitenkaan haitannut, sillä kumpikin huolehdimme parhaamme mukaan siitä, että toinen sai nukkua rauhassa.

M:n jäähyväisviesti jätettynä keittiön pöydälle. Olimme jo hyvästelleet, minä lähdin reissuun M:n jäädessä kokoilemaan tavaroitaan.
M on meille Tampereelle aina tervetullut pidemmäksi tai lyhyemmäksi aikaa, ehtihän hän tavata ja tutustua myös puolisooni. ”Of course, I am practicly family”, hän kuittasi, kun sanoin, että hän on varmasti myös mieheni puolesta tervetullut kotiimme. Näin sanoen hän oli tismalleen oikeassa.
Oma soluasumisen heikoin hetkeni liittyy alla olevaan turhautuneena väsäämääni heippa-lappuun. Eräs asuintoverimme onnistui meille muille hyvin hämmästyttävällä pokerilla välttämään kaikki yhteiset sopimukset siivousvuoroista ja toisia huomioivista muista käytännöistä.

Tämän lapun jälkeen me muut onnistuimme tiskaamaan vain omat astiamme ilman, että hänen lautasensa tulivat kuin ihmeen kaupalla myös puhtaiksi tai että niitä sai siirrellä pois ennen omaa tiskausprojektia.
Yhteisasuminen on yksi hyvä tapa avartaa omaa maailmankuvaa ja harjoitella omia mukautumistaitoja. Suosittelen sitä lämpimästi, vaikka kaikki ei aina sujuvasti menekään. Yhteinen arki antaa silti enemmän kuin ottaa.
Muutuinko minä?
Muuttiko tämä puolivuotinen minua jotenkin? Entä mikä olisi se yksittäinen erityinen juttu, jonka tästä kokemuksesta vien mukanani? En tiedä. En usko muuttuneeni, mutta tiedän, että ruokahalu kasvaa syödessä. Sain uskallusta ja toki myös tietoa ja osaamista. Haluan palata jo ensi talvena.
Miksi haluan takaisin? Rauhan, kaamoksen, luonnon ja askeettisuuden vuoksi. Minusta ei tule lappilaista, mutta haluan lisäannoksia sitä, mitä tänä talvena sain. Haluan uppoutua täällä olemiseen paremmin ja perusteellisemmin kuin mikään loma tai muu lyhyempi ajanjakso mahdollistaisi.
Haluaisin olla ensi kaudella Lapissa lyhyemmän ajan, mutta haluan vielä pohjoisemmaksi ja syvemmälle erämaahan. Eli puoleksi vuodeksi en enää tulisi, mutta useaksi kuukaudeksi joka tapauksessa.
Talvikauden paikat tulevat jakoon vasta ensi syksynä. Kävin juttelemassa työmahdollisuuksista jo ensi talvea ajatellen, mutta mitään ei luvata tässä vaiheessa kuin aivan erityisille avainhenkilöille, jollainen en itse siis todellakaan ole. Jään tulevaisuuteni suhteen odottavalle kannalle.

Tämän kuvan otin ensimmäisenä työaamunani viime lokakuussa. Epäselvyydestään huolimatta se kertoo kirkkaasti, miksi haluan takaisin.
Omalla kuuntelulistallani on nyt toimittaja Inari Fernandezin kirja *Käppyrämännyn juurella – Kuinka Lappi muutti minut. Tällä hetkellä se on kuunneltavissa vain Storytelin kautta. Ajattelen, että kirja on minun mahdollisuuteni jakaa kokemukseni. Käy kuuntelemassa, mitä ajatuksia se sinussa herättää.
Sanakokeen oikeat vastaukset
Aika moni näistä sanoista löytyy myös meänkielen sanakirjasta. Joten en nyt tarkemmin ajatellen uskalla sanoa, onko kyse murteesta vaiko ihan kokonaan toisesta kielestä. Kysymys on ilmeisen poliittinen ja ulkopuoliselle vaikea. Vieraita sanoja minulle joka tapauksessa.
- kuojoa = kakoa
- laitalukien = numerojärjestyksessä
- leippoa = laskostaa
- häätyy = täytyä tehdä jtkn
- etteenkäsin = eteenpäin
- toisin käsin = eri päin
- eeskahtaalle = edestakaisin
- alju = siipeilijä
- tikkuri = villapaita
- kenkätä = antaa ilmaiseksi pois jotain arvokasta
- lisku = hiirenloukku
- juovata = seurata, varjostaa
Tämä luku elämästä on nyt eletty, analysoitu ja muistiin kirjattu. Haluan vielä tehdä taloudelliset laskelmat: paljonko tienasin talven aikana yhteensä? Paljonko rahaa kului ja mihin? Jäikö mitään säästöön? Lopputili on vielä maksamatta, mutta kunhan se saadaan mukaan, pääsen tekemään tilinpäätöksen.
***************
Olen 48-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.
Olipas hauska lukea tekstisi paikallisen lappilaisen silmin – arvostan aina ulkopuolisen näkemystä ja janoan kuulla niistä.
Valitettavasti tunnistan
alkutekstin ilmiöt olemassa oleviksi – täällä ollaan tietyllä tavalla ikäänkuin ”jäljessä” muusta maailmasta monen asian suhteen. Kannustan silti avaamaan suun ja juttelemaan asioista, ehkä jopa vähän haastamaan. Niin mie teen,koska ajattelen,että muuten asiat ei muutu täälläkään. Vaikka onhan se helpommin sanottu kuin tehty ja paikalliselta se otetaan ehkä paremmin vastaan.
Murresanoista: itse käytän sanaa alju kaverista,varsinkin eläinkaverista. Eli lemmikki voi olla alju. Onhan se toki siipeilijäkin samalla 😁
Kiitos palautteesta. Ehkä oma suun kiinnipitäminen oli laiskuutta tai turhaa varovaisuutta: en halunnut haastaa. Ehkä olisin ollut reippaampi, jos olisin esimerkiksi suunnitellut pysyvää muuttoa tai sellaisen jo tehnyt. Nyt lähinnä tutkailin nk. pysyvästi ulkopuolisena minulle uutta kulttuuria ja ympäristöä, johon toki haluan palata jatkossakin. Toisaalta ”jäljessä oleminen” voi olla jotain erittäin positiivistakin, kaikella on puolensa.
Olipa mukava löytää blogisi, koska minulla on samanlainen elämäntilanne eli toive leppoistaa elämää ja yhtenä ideana on juurikin tuon tyyppinen työnteko Lapissa. Eli sain kirjoituksistasi paljon tietoja ja ajateltavaa.
Nyt vaan odottelen että ensi talven työpaikat on haettavana ja kokeilen onneani. Minulle sopisi 4 kk:n työ ja olikin mielenkiintoista että totesit 6 kk:n olevan turhankin pitkä pätkä. Eli toivon, että 4 kk riittää. Toinen tärkeä asia oli toive omasta huoneesta, siitä en kyllä haluaisi joustaa..Oman kuplan ulkopuolelle joutuminen oli kyllä kiinnostavaa, se tulee kyllä haastamaan, mutta siihen olen valmis😊.
Eli kiitos kun laitoit suunnitteluprosessini liikkeelle!
Hei ja kiitos palautteesta. Yksi kirjoittamiseni tavoite on yllyttää, joten hyvä jos olen siinä onnistunut 🙂 4kk on varmasti riittävä jakso lähteä kausityöhön, meillä oli muutama tyyppi vain kuukaudenkin. Minä hain syksyn paikkaa elokuussa ja aloitin lokakuussa, eli 2kk aiemmin oli haku. Yhden hengen majoitusta on syrjäisemmissä paikoissa, mutta ei suosituissa suuremmissa lomakohteissa, kuten Levi tai Ylläs. Onnea ja rohkeutta matkaan ja mukavaa suunnittelua!
Juu yllyttäminen onnistui😊. Ja kiitos tuosta hakuaikataulun täsmentämisestä. Tuo majoitusasia pitää vielä miettiä, kun minulle olisi parasta olla paikassa mistä pääsisi silloin tällöin vapaapäivinä laskettelemaan. No katsotaan nyt sitten selvittelyjen jälkeen löytyykö näistä mulle sopiva kompromissi.