Mitä tunteita ja ajatuksia vilistää mielessä ja rinnassa, kun palaa takaisin oltuaan puoli vuotta poissa kotoa? Miltä oma koti, arki ja ympäristö vaikuttavat, olenko minä enää se, joka täältä lähti? Kirjoitus sisältää ihmettelyä ja noloja tunnustuksia.

Omaa elämäänsä on terveellistä tutkailla hetken hieman ulkopuolisena. Se onnistuu siinä hetkessä, kun fyysisesti on jo palannut kotiin mutta mielessä on vielä tilapäiselämän rutiinit, tavat ja uudetkin tottumukset. Haluanko solahtaa kokonaan osaksi vanhoja rutiineja vai meneekö jotain uusiksi?

Onpa täällä pimeää

Ihan rehellisesti tuo otsikon toteamus oli ensimmäinen ajatukseni, kun auton nokka alkoi pitkän ajopäivän jälkeen lähestyä kotikontuja. Olimme ajaneet 900km etelään ja huhti-toukokuun vaihteessa pohjoinen on jo tunnin verran edellä päivän kummassakin päässä: täällä etelässä pimeä tulee illalla reilusti aiemmin ja päivä valkenee reilusti myöhemmin kuin Lapissa.

Minua oltiin ennen Lappiin lähtöä varoiteltu talvikauden pimeydestä, mutta ensimmäinen tämän reissun ikävä yllätys liittyen valon määrään tulikin vasta kotiin palatessa. Myöhäisten iltojen kirkkaus ja varhaisten aamujen valo jäikin yllättäen pohjoiseen.

En olisi koskaan arvannut, että huhtikuun lopun Pirkanmaa tuntuisi valon suhteen synkältä, mutta kyllä se niin vaan ihan aluksi oli, pakko myöntää. Valon määrän reilu väheneminen tuntui jollain lailla raskaalta. Sitä korvasi linnunlaulun moninkertainen määrä verrattuna pohjoiseen.

Turhaa tavaraa

Lappiin lähtöä valmistellessani löysin artikkelin henkilöstä, joka oli Lapista kausitöistä palattuaan havahtunut oman kotinsa tavaramäärän paljouteen ja ryhtynyt karsimaan tavaramääräänsä oikein tosissaan.

Kotiin palattuani huomaan tismalleen saman. En oikein osaa sanoa mitä tavaroitani ehdin Lapissa ollessa kaivata. Tai no, ikävöin kolmea asiaa: sähköhammasharjaa, leivänpaahdinta ja tiskikonetta. Niistä kaksi sain etelästä lainaan mieheni lomareissun tuliaisina, ja hän myös toimi auliisti tiskikoneena vierailujensa ajan. Odotin silti paluuta takaisin kaiken oman äärelle.

Mutta kun tuon kaiken oman äärellä on, huomaa, että kylläpä tätä tavaraa on aivan järjettömästi. Silmä tottuu. Kun on elänyt puoli vuotta hyvin askeettisessa ympäristössä vähällä tavaralla, tuntuu oma koti ja kesämökki pursuilevan liitoksistaan, vaikka jokainen meillä käynyt tietää, että tavaramäärämme on hyvin niukka.

En vielä osaa sanoa mikä on viisasta: pitääkö tähän tunteeseen nyt tarttua ja karsia tavaraa vielä kun hieman ulkopuolisena ehkä paremmin hahmottaa, mistä voisi luopua? Vai pitkääkö antaa tunteiden rauhoittua ja uskoa, että nyt tekisi vain hätiköityjä päätöksiä? En tiedä. Ainakaan vielä en ole suursiivoukseen ryhtynyt, kunhan silmittelen ihmeissäni. Se lienee ainakin selvää, että mitään en tänä vuonna osta. En niin mitään.

Ihan pihalla

”Kuule, sun paikkasi on tuolla.” Puolisoni ohjaa minut lempeästi istumaan pöydän toiselle puolelle. Olen istunut mökkikeittiössämme syömään puolisoni valmistamaa aamupalaa. Ei oma paikkani nyt mikään lapsuuden ajan perintö sentään ole, mutta olen istunut samalla tuolilla samalla paikalla viimeiset 7 vuotta. Ja palatessani istuudun väärälle paikalle.

Minua nolottaa ja puolisoni ei tiedä kehtaako nauraa vai pitäisikö huolestua. Mitäköhän palasia minusta on matkan varrella pudonnut??

Katselen puolisoni aamiaisvalmisteluja ja hätkähdän. Hän ottaa ruoka-aineita astiakaapista. Mitä tämä nyt on: onko hän muuttanut keittiön järjestystä poissaollessani? Ai niin, meillä tehtiin mökin keittiöremontti puoli vuotta ennen lähtöäni. Muistin keittiökaappien vanhan järjestyksen, en itse, vuosi sitten laatimaani uutta säilytyssysteemiä.

Taas huvittaa, olinpa outo. ”Ainoa laatikko, jonka varmasti tiedän sisältävän ruokatarvikkeita, on tämä”, sanon ja vedän auki laatikon josta paljastuu huolellinen sorteeraus ruoanlaittovälineitä. Ai niin, itsehän minä nämäkin tänne laitoin.

Miten sakelin pihalla ihminen voi olla ja miksi?

Kaikki on hyvin

Henkisen kuormituksen oireet ovat minulle toki hyvin tuttuja. Kun olen sairastanut vakavasti tai ollut töistä erityisen kuormittunut, en millään jaksa tehdä yksinkertaisiakaan päätöksiä. Puolisoni tiesi, etten loman ensihetkillä jaksanut edes päättää mitä ravintolassa söisin. Hän teki tilauksen jo tottuneesti puolestani.

Kun olen kuormittunut, en jaksa enkä pysty selvittämään asioita: en pysty navigoimaan tai hoitamaan virastojuttuja. Lähimuisti katoaa, samoin valmius sietää negatiivisia tai epäystävällisiä ihmisiä.

Sairastamiselle ei voi mitään. Se vie mielestä niin paljon kapasiteettia, että kaistaa ei jää enää monellekaan muulle prosessille. Sillä tavalla mieli pitää myös itsestään huolta. Tuolloin tilanne on hyväksyttävä ja tukeuduttava ymmärtäväiseen lähipiiriin. Työstressin oireina ilmenevää kognitiivisten taitojen madaltumaa pitää hoitaa levolla ja rentoutumisella ja näin toimien asiat korjautuvat aikanaan.

Nyt en ole onneton, stressaantunut, enkä millään lailla kuormittunut. Mutta olen jollain hyvin merkillisellä tavalla aivan kujalla. Se ei tunnu pahalta tai pelottavalta. Mutta se tuntuu aivan saakelin oudolta enkä lainkaan käsitä mistä se johtuu.

Kauhtuneet vaatteet saavat lähteä

Avaan komeron ja katson ensimmäisiä silmiin osuvia vaatteita. Säästäväinen minäni on varjellut yli 20 vuoden takaa olevia, aivan ehjiä ja sinänsä käyttökelpoisia vaatteita. Puolen vuoden tauon jälkeen ensitapaamiseni garderoobini kanssa on kaksijakoinen: löydän sekä niin kulahtaneita vaatteita, etten halua niihin enää pukeutua ja löydän niin epämukavia vaatteita, etten enää ole se henkilö, joka haluaisi niitä käyttää.

Jos tavaran suhteen tilanne jääkin epäselväksi enkä tiedä milloin olisi hyvä hetki tarttua karsimiseen, vaatteiden osalta tilanne on selvä. Käyttökelvoton tavara lähtee roskiin ja alan valmistella kirpputoripöydän vuokrausta.

Toki löydän monta rakasta ja mieluistakin vaatekappaletta. Omimmat vaatteet ovat kuin kauan kaivattuja läheisiä: osa omaa minää ja tuttua arkea. Lupasin itselleni Lapista lähtiessäni, että pakkaan puolet vaatteistani pois itselleni varavaatekaupaksi, josta saan ottaa ”uusia vaatteita” käyttöön vanhojen kuluessa loppuun. Tästä pidän kiinni ja alan raivailla vaatepinoja pienemmiksi.

Kaappiin jää vähemmän kuin sieltä lähtee. Lähteviä on kolmeen kuormaan: myytäväksi, roskiin ja jemmaan myöhempää käyttöä varten. Käytetty hyllytila puolittuu, selkeys ja niukkuus miellyttää silmää ja mieltä.

Jo riittää gourmet-sapuskat

Olin jo etukäteen ilmoittanut, että haluan ehdottomasti heti paluumatkalla hampurilaiselle. Ja minulle se paras hampurilainen on Whopper. Kaipaan myös Kotipizzan tuotteita ja haluan syömään tusinalaatuista kiinalaista ruokaa johonkin lounasbuffettiin, tunnen jo kuivahtaneiden kevätkääryleiden maun suussani.

Olen syönyt puoli vuotta itsetehtyä kotiruokaa ja käynyt säännöllisesti korkealaatuisissa, työnantajani ketjun ravintoloissa. Ikävöin roskaruokaa lähes itku silmässä kuin jenkkiläisten laihdutusohjelmien päähenkilöt.

Puolisoni on poissaoloni aikana metsästänyt pakastimen täyteen riistalihaa. Ja minä unelmoin jenkkiketjujen mössöpullasta. En ymmärrä mitä kaivattavaa roskaruoassa on, mutta haluan kaupunkiin päästyäni hemmotella itseäni ruoalla, joka oli mielestäni parasta viimeksi ehkä 35 vuotta sitten. Merkillistä.

Telkkari saa jäädä

En ole puoleen vuoteen katsonut televisiota. Tiedän, että nuorempi polvi ei sitä ole tehnyt enää vuosiin. Minä olen vielä ”puoliysin uutiset” – sukupolvea. Katson telkkaria paitsi tarkoituksella, mutta myös päämäärättömästi eri kanavilla seikkaillen. Tai siis olen katsonut.

Lapin asunnossa ei telkkaria ollut enkä myöskään ajautunut suoratoistojen maailmaan. Kuuntelin äänikirjoja ja podcasteja. Puolison vierailulla ollessa saatoimme katsoa Areenasta jonkin elokuvan yhessä. Omaan arkeen mikään ruudulta katseltu ei tarttunut, oli tärkeämpää olla hiljakseen ja jouten.

Kotiin palatessa television maailma tuntuu liian voimakkaalta. A-studiossa riidellään ja puhutaan päälle. Uutisissa sota tulee liikaa silmille. Reality aiheuttaa epämukavan voimakasta myötähäpeää. Kaikkea tulee ruudulta silmille jotenkin liikaa: asioita, ihmisiä, tunteita ja tapahtumia.

En mielestäni ole ollut mitenkään uutispimennossa. Luen Ylen sivuja, Kauppalehteä ja seuraan kansainvälistäkin mediaa. Kuuntelen erilaisia ajankohtais-Podcasteja meiltä ja maailmalta. En tarkoita, että olisin maailmanmenon suhteen työntämässä päätäni pensaaseen.

Mutta tämän haluan pitää: telkkari saa nyt jäädä. En elä enää elämää, jossa olisin niin väsynyt, etten jaksaisi tehdä muuta kuin seikkailla eri kanavilla. Enkä tässä hetkessä ole niin paksunahkainen, että haluaisin silmilleni kaiken, mitä ruudusta on tarjolla. Nyt on hyvä näin: en uskoakseni menetä elämästäni mitään kovin merkittävää.

Puoliso voi huokaista helpotuksesta

Murulaiseni kertoo hermoilleensa puolen vuoden poissaoloni aikana vain yhtä asiaa: kuinka hän saa pidettyä viherkasvini hengissä. Olin lohduttanut häntä etukäteen: kasvit saa tapettua erityisesti talvikautena helpommin kastelemalla kuin sillä, että unohtaa kastella, eli huonomuistisuus voi tässä asiassa olla se pelastava tekijä.

Kasvini voivat talven jälkeen aivan hyvin, joten puolisoni voi huokaista helpotuksesta: hengissäpitotehtävä on suoritettu.

Ihanaa olla kotona

Kummallisista mieliteoista, kadonneesta lähimuistista ja osin oudoksuttavasta vaatevarastosta huolimatta on ihanaa olla kotona. Erityisen ihanaa on palata yhteiseen arkeen puolison kanssa ja hän saikin olla vahtimassa toilailujani aluksi ihan kokopäiväisesti. Osoittautui erinomaiseksi ratkaisuksi ottaa hänen viimeinen kevään lomaviikkonsa kohtaan, jossa vaimo on ekaa kertaa puoleen vuoteen kotona.

Onneksi siis vieraalta tuntuu vain vaatevarasto ja hukassa on vain paikka keittiön pöydän äärellä. Voisihan olla niinkin, että tauko yhteisessä elämässä veisi erilleen tai toisi oivalluksen: tämän liiton puolikkaaksi en haluakaan palata. Niin ei ole käynyt, päinvastoin. Arvostamme yhteistä aikaa entistä enemmän.

Aina vaan pihalla

Tuntuu, että toistan kirjoitus kirjoituksen perään itseäni. Ensin kirjoitin tunteista, joita herää kun hoksaa, että kausityö ihan oikeasti loppuu. Määrittelin olevani pakahtunut. Sitten kirjoitin päivästä, jolloin kausityö ihan oikeasti oli loppunut ja oli aika valmistautua palaamaan kotiin. Määrittelin olevani hiprakassa. Nyt olen palannut kotiin ja olen ihan, ihan pihalla. Se on snadisti pelottavaa, todella hämmentävää ja vähän huvittavaakin.

Mistä tämä johtuu? Ehkä olen sukeltanut johonkin niin kokonaisvaltaisesti, että matkan varrella on tipahtanut asioita pois kyydistä, niin kai se on. Kirjoitan tämän hölmistyneen olotilani muistiin paitsi humoristisena pläjäyksenä, mutta myös toiveikkaana: jospa seuraavilta reissuilta osaisin palata kotiin hieman koostuneempana. Vai ainako sitä palaa näin oudoissa tunnelmissa? Se jää nähtäväksi.

Helmat heiluen kaupungille

Tein ehkä tämän vuoden parhaan sijoituksen hankkiessani museokortin. Pääsen siis hellimään itseäni erilaisilla kulttuurinautinnoilla ja olenkin laatinut to-do-listan Tampereen taidetarjonnasta.

Puolen vuoden erakoitumisen jälkeen huomaan palaavani kotiin turhamaisempana kuin täältä lähdin. Tai ehkä turhamainen on ikävä sana. Mutta ripsiväri, korvakorut, kynsilakka ja liehuvat helmat tuntuvat nyt tärkeämmiltä asioilta kuin lähtiessä. Kun on puoli vuotta taistellut pakkasta vastaan ja pukeutunut siivoajan univormuun on ihanaa kiinnittää eri tavalla huomiota omaan ulkonäköön.

Odotan palavasti, että saan uuden tukan ja kulmakarvat. Hampurilaisten jälkeen tärkein asia sivistyksen parissa onkin kampaajalla käynti. Virastoasioitakin olisi hoidettavana, mutta first things first, luonnollisesti. Taide-elämykset ja näyttelytiloissa viipyily sopii nyt hyvin omaan mielenmaisemaan. Ja sitten mäkkärin kautta kotiin.

En vielä malta päästää irti. Kunhan pää on hieman selvinnyt, palaan summailemaan Lapinreissun loppusanat ja viimeisen palkanmaksupäivän jälkeen odottaa laskeskelematta vielä tilinpäätös. Nyt ulos kuuntelemaan kevätpäivän linnunlaulukonserttia. Aamulla rannassa loikki näätä. Luonto ankkuroi hetkeen, kun sitä eniten tarvitaan.

***************

Olen 48-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.