Miltä tuntuu, kun kausityö päättyy? Koitan kirjoituksen verran saada tolkkua tunnesumaan. Kaikki on ihanaa ja kamalaa samaan aikaan.

Työvuorolista konkretisoi tilanteen

Nyt se on selvää. Onhan päivämäärä ollut tiedossa pitkin matkaa, se on kirjattuna työsopimukseeni. Kevät tekee tuloaan, kausityö Lapissa päättyy. Vaikka tieto on teoriassa ollut olemassa koko ajan, tänään julkaistu viimeinen työvuorolista jollain lailla konkretisoi yhden elämänvaiheen päätöksen. Viimeinen työvuoroni on kirjattu listaan ja tämä jakso elämästäni on ihan oikeasti lopussa.

Miltä nyt tuntuu?

Töiden päättyminen tuo tullessaan melkoisen, aika pakahduttavaltakin tuntuvan tunteiden kimpun. Aloitetaanpas listailu.

Huojennus

Olen fyysisesti väsynyt. Työviikot ovat välillä olleet 50-tuntisiakin enkä ole pitänyt pidempiä vapaita puoleen vuoteen. Työtahti on välillä ollut todella kova ja se kuluttaa. Läpi sään kuin sään tapahtuva työmatkapyöräily on ollut todella antoisaa, mutta on silti ollut myös päivittäinen voimainponnistus. Kaipaan lomaa ja lepoa.

Haikeus

Olen surullinen, että tämä loppuu nyt. Elämä on ollut rauhallista, ihanan pelkistettyä ja ärsykkeistä vapaata. Olen tehnyt töitä, nukkunut, syönyt, kirjoittanut, tuijotellut ikkunasta ulos ja kutonut. Minulla ei ole ollut kiire minnekään, elämä on ollut paineetonta, stressitöntä, ennustettavaa ja levollista. Olen saanut elää ihan järjettömän kauniissa ympäristössä. Jos uni ei ole tullut, olen saanut katsella tähtiä ja revontulia. Kaamoksen värit ovat olleet satumaisia.

Kiitollisuus

Hienot elämänkokemukset eivät ole itsestäänselvyys. Olen kiitollinen, että sain tutustua uusiin mielenkiintoisiin ihmisiin ja perehtyä ihan uuteen alaan: siirtyminen terveydenhuollosta matkailumaailmaan on ollut todella mielenkiintoinen loikka. Olen kiitollinen, että minut uskallettiin palkata. Kiitos ihmiset, työnantajani ja universum. Tuulettimeeni on osunut tähtipölyä roppakaupalla.

Onni

On aivan super, super ihanaa saada jatkaa arkea puolison kanssa. Kaipaan vanhoja yhteisiä rutiinejamme, joita pitkän liiton aikana on ehtinyt muodostua. Muistan parinkymmenen vuoden takaa elävästi saman tunteen, kun etäsuhteen jälkeen muutimme yhteen: onpa ihanaa, kun enää ei ole joka päivä ikävä. On ihan mahtavaa jatkaa elämää jälleen saman katon alla.

Ylpeys

Olen ylpeä siitä, että uskalsin lähteä. Ja olen ylpeä siitä, että mukauduin, totuin, sopeuduin ja suoriuduin. Aiemmassa tehtävässäni olin siivoustyötä tekevien henkilöiden esihenkilön esihenkilö. Siirtyminen mopin varteen, osaksi uutta työyhteisöä uudella paikkakunnalla ja ihan uudessa ympäristössä ei ole pikkujuttu. Hyvä mä.

Elinvoimaisuus

En tiedä onko se tunne, mutta tähän soppaan se kuuluu kuitenkin. Vaikka olen väsynyt, olen myös voimaantunut. Olen paremmassa fyysisessä kunnossa kuin vuosikausiin. Olen saanut monella tapaa voimia, energiaa, varmuutta ja vahvuutta. En ole ollut sairaslomalla päivääkään, eikä mistään särje, juili tai jumita.

Malttamattomuus

Haluan päästä tekemään kaikkea yhtä aikaa. Haluan kahviloihin, lounaalle, taidenäyttelyihin, konsertteihin, metsätöihin, toteuttamaan kaikki ompeluprojektini, kuopsuttamaan mökkipihaa ja raivaustöihin vanhempieni kesätiluksille. Haluan tavata ystäviäni ja viettää kiireetöntä aikaa perheen kanssa. Haluan pukeutua pitkästä aikaa tavoitteenani jokin muu kuin lämpimänä pysyminen. Haluan palavasti takaisin sivistyksen pariin.

Epävarmuus

Taas jännittää, kuten tänne Lappiin tullessakin. Entä jos elämä kotona ei tunnukaan kivalta? Entä jos kaupunki tuntuu kurjalta ympäristöltä, entä jos ilman työpaikkaa ja -yhteisöä olo onkin ulkopuolinen? Entä jos hälinä ja vilinä ei olekaan iloinen paluu omaan arkeen vaan ahdistava kokemus? En halua jäädä Lappiin, mutta entä jos en sopeudu takaisin kaupunkiinkaan?

Ihanaa ja kamalaa samaan aikaan

Juuri näin haluankin elää: haluan kokea erilaisia kausia ja ympäristöjä. Olen super onnellinen kaikesta mitä olen uskaltanut tehdä ja saanut kokea. Ja edessäpäin odottaa vain hyviä asioita. Mutta tämä tunteiden kirjo on merkillinen cocktail: se tuntuu ihanalta ja kamalalta samaan aikaan. Sitä kai täysi elämä on: sekametelisoppa erilaisia keskenään päällekkäisiä, yhtäaikaisia ja ristiriitaisiakin prosesseja.

Monta elämää yhdessä elämässä

Sisältövaroitus: jos yhtään haikailet vapaamman elämän perään, älä missään nimessä katso Yle Areenasta Aino Huilajan ja hänen miehensä dokkarisarjaa Van life – elämäni roadtrip. Vapaudenkaipuiselle sarja on todella kuumottavaa katseltavaa, vaikka päähenkilöt eivät todellakaan kaunistele elämäänsä, päinvastoin. Jokaisessa jaksossa korostetaan, että vapaan elämän todellisuus on aivan muuta kuin kauniit somekuvat aamukahveista erilaisissa upeissa maisemissa.

Sarjan viimeisessä jaksossa Aino pohtii siirtymistä pois kaavamaisesta elämästä, jollaiseksi hän vanhan työarkensa määrittelee. Hän summaa, että yhdessä elämässä voi olla monta elämää ja niinhän se on. Niin se on meillä kaikilla, vaikka ei pakettiautoon muuttaisikaan. On opiskeluvuosia, ehkä lapsiperheen arkea, sinkkuaikoja, joskus sairautta ja surunkin täyttämiä jaksoja. Ei kenenkään elämä ole samaa huttua kehdosta hautaan.

Mutta silti voisi ajatella, että joidenkin toisten elämä on hieman vaiherikkaampaa kuin toisten. Ja nyt totean konkreettisesti, että olen uuden vaiheen kynnyksellä: katson taaksepäin ja eteenpäin vuorotellen ja tunnen montaa tunnetta samaan aikaan.

Juuri näin halusin ja haluan elää. Mutta juuri nyt tunnekuorma tuntuu suurelta. Enkä tiedä haluaisinko pysäyttää ajan juuri tänne hankien keskelle vaiko hypätä heti kohti kesää.

Rahahuolet eivät paina

Etsimällä etsin itsestäni huolestuneisuutta. Palkkatyöni on päätöksessä ilman, että minulla on mitään käsitystä siitä, milloin ja minne työllistyn seuraavaksi. Taloudellinen tilanteeni tuntuu kuitenkin vakaalta ja hyvin suunnitellulta. Jään rauhallisin mielin viettämään kesälomaa osinkotulojeni turvin ja minulla on kattava vararahasto. Tiedän pärjääväni hyvin.

Vaikka siis vaikeilen monen eri tunteen ristiaallokossa, raha-asiat eivät minua sureta tai vaivaa lainkaan. Miksi? Olen tehnyt riittävän hyvät esityöt, eli laskenut vuosibudjettini sekä tulojen, että menojen osalta etukäteen. Viimeistään nyt tuo alkuvuoden numerojumppa nousee arvoonsa ja päätänkin tässä vaiheessa tehdä vuosibudjetoinnista uuden rutiinin, niin paljon mielenrauhaa se tuo mukanaan.

Kirjoitin saman ajatuksen monta kertaa ja poistin sen melkein yhtä monesti. Haluan omaa vapauttani ja valintojani käsitellessäni (ehkä vähän tätimäisesti) korostaa, että työttömyyskorvauksen varassa eläminen ei missään nimessä ole, ei edes ansiosidonnaisena liiton kautta saatuna etuutena minkäänlainen työloma tai urabreikki. Pidän tosi kyseenalaisena, että tällaisia ratkaisuja somessa tai blogimaailmassa mitenkään nostetaan esiin tai mainostetaan.

Työttömyyskorvaus on yhteisistä varoista maksettua apua niille, jotka eivät millään ilveellä saa työtä. Se on tarpeellinen ja hyvä korvaus yhteiskunnassa, jossa kaikista pidetään huolta. Mutta jos ei ihan aikuisten oikeasti ole työtön työnhakija, on etuuksien nostaminen vapaamatkustelua muiden kustannuksella, joka ei ole eettisesti tai moraalisesti ok.

Jään siis viettämään pitkää kesää ihan omien säästöjeni ja sijoitusteni varassa. En halua töihin, joten en ole virallisesti työtön. Toki tätäkin valintaani on kritisoitu eettisesti kyseenalaiseksi.

Olen verovaroilla hankitun, korkean koulutuksen omaava terveydenhuollon kokenut ammattilainen. Minun pitäisi olla rivissä tekemässä osuuteni. Siihen vain en enää pysty enkä halua. Olen uskoakseni suorittanut oman osani: neljännesvuosisata oli minulle riittävän pitkä palvelusjakso. Nyt on toisen elämän vuoro.

Mitä nyt kuuluu tehdä?

Miten tässä nyt kuuluisi olla, keskellä kaikkia näitä keskenään ristiriitaisia ja sekalaisia tunteita? Oma neuvoni itselleni on, että elä päivä ja hetki kerrallaan. Pysähdy siihen, mitä on juuri nyt. Ota asiat rauhallisesti, älä kiirehdi. Sanoita tunteita, puhu tai kirjoita. Salli itsellesi hämmennys.

Palaan vielä kirjoittamaan useammankin tekstin kausityökokemuksistani. Jollain lailla ajattelen, että kirjoittaminen on varmistus sille, ettei mikään valu läpi sormien: haluan kaiken talteen.

Kunhan lopputiliin päästään, pääsen tekemään kauden tilinpäätöksen. Ja raha-asioiden lisäksi pitää vielä koota vähän perusteellisemmin, mitä kausityö minulle kokemuksena opetti. Mutta nyt olen hetken verran vain pakahtunut.

Kylläpä olen saanut mielenkiintoisen elämän.

***************

Olen 48-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.