Olen viime kuukausina tehnyt isoja elämänmuutoksia. Miten ne vaikuttavat parisuhteeseen? Pohdin sekä nykytilannettamme että asiaa vähän yleisemmällä tasolla. Paljonko meillä on parisuhteessa lupa ja mahdollisuus muuttua?

Mistä on kyse?

Olemme olleet puolisoni kanssa yhdessä yli 20 vuotta. Liitossamme on toki ollut ylä- ja alamäkiä, mutta erityisesti sen viimeinen kolmannes on ollut hyvin onnellista aikaa. Olen mielestäni saanut elämän lottoarvonnassa päävoiton: suvaitsevaisen, huomaavaisen ja sitoutuneen puolison. Yhden hyvän elämän peruspilareista, jos minulta kysytään.

Sitten päätän keikuttaa tuota pilaria. Keski-ikäinen, tavallinen maanantaista perjantaihin töissä ja viikonloput mökillä -arkemme jää taakse. Päätän irtisanoutua vakityöstä muuttaa puoleksi vuodeksi 900 kilometrin päähän soluasuntoon. Lisäksi päässäni pyörivät kaikki mahdolliset tulevat reissut, enkä jatkossa aio tienata kuin 20-30% edellisen elämäni tuloista.

Mitä tapahtuu parisuhteelle, kun toinen haluaa tehdä elämässään perustavanlaatuisia muutoksia? Mistä kaikesta on alttarilla sovittu ja kuinka pitkälle saamme olettaa, että tiedämme mihin sitouduimme?

Olemme puolisoni kanssa kummatkin saaneet vastailla parisuhdettamme koskeviin kysymyksiin viime aikoina sen verran usein, että päätin kirjoittaa asiasta oman postauksen.

Tämän postauksen kuvat kertovat toisesta rakkaudestani: kivistä. Tai sitten vaan yleisellä tasolla tykkään harmaista, vakaista ja vankkumattomista möykyistä. Mieheni pohtii usein, missä kohti hän mahtaa rakkausjärjestyksessäni olla: ennen vai jälkeen muiden lohkareiden?

Kyllä, yhdessä ollaan

Ei, emme ole eronneet. Kyllä, olemme edelleen naimisissa. Kyllä, meillä menee edelleen oikein hyvin. Puolisoni on saanut vastata lukuisiin huolestuneisiin tiedusteluihin parisuhteemme tilasta. Kun hän on kertonut vaimon muuttavan puoleksi vuodeksi Lappiin, on usean kuulijan pitänyt tarkistaa: oletteko te vielä yhdessä?

Mitä mies sanoo?

Sen sijaan kukaan ei ole kysynyt minulta, olemmeko eroamassa. Mutta myös minulle on vakiokysymys. Minä puolestani olen saanut todella monta kertaa vastata tiedusteluun: mitä puolisosi tästä kaikesta sanoo? ”Tällä kaikella” on viitattu sekä leppoistamissuunnitelmiini että lähtööni kausitöihin kauaksi kotoa.

En ole oikein tiennyt mitä vastaan ja erityisesti minulle on jäänyt tunne, että vastaan mitä hyvänsä, en pysty vakuuttamaan kuulijaa.

”Ei mitään”, on ollut yleisin vastaukseni. Ehkäpä kuuntelen kysymyksiä vähän sävyttynein korvin, mutta ”mitä miehesi sanoo” kuulostaa korvissani aika paljon kysymykseltä: hyväksyykö miehesi elämänmuutoksesi? Sitähän kelpo vaimo on aina vailla: miehensä hyväksyntää.

Kuinka paljon me saamme muuttua?

Saako toinen ilmoittaa, että haluaa muuttaa metsän keskelle? Mitä ihmettä kalliolaispariskunta silloin tekee? Saako toinen päättää, että luopuu tuloistaan ja elintasosta ja alkaa tehdä pelkkää hyväntekeväisyyttä? Saako ottaa naaman täyteen tatuointeja ja rastat? Saako aviomies kertoa, että haluaakin jatkossa olla vaimo?

Yksi suuri ja vaikea parisuhteita jakava kysymys on varmasti lapsilukuun tai ylipäätään perheellistymiseen liittyvät asiat.

Oman rajani olen kertonut miehelleni puolileikilläni, mutta silti todellisen tapahtuman jälkeen. Tapasimme eräässä tilaisuudessa kaksi kuusikymppiseltä vaikuttavaa naista, joista teimme tulkinnan että he ovat vanha aviopari. Vanha heteropari, josta mies on päättänyt jossain vaiheessa korjata sukupuolensa tai ainakin pukeutua itselleen mieluisemmalla tavalla, eli kesämekkoon.

Ehkä olimme tulkinnassamme väärässä, mutta eihän tuo nyt mahdoton tarina ole, vaan totta monelle. Oli heidän tarinansa mikä hyvänsä, heräsin pohtimaan muutoksia, jotka olisivat minulle liian vaikeita omassa parisuhteessani.

Olen kertonut miehelleni, etten rakasta häntä niin paljon, että pysyisin rinnalla jos hän haluasi korjata sukupuolensa. Hän on toki asettanut minulle saman rajan. Vain hänellä on oikeus parranajoon. Kysymys siis kuuluu: paljonko saa muuttua, että voi olettaa sen olevan toisen mielestä vielä ok?

Jokaisella parilla on omat rajansa

Muuttumisen määrää tai suuntaa koskevaan kysymykseen on varmasti jokaisella parilla oma vastauksensa. Joskus muutos on itse päätetty, joskus muutos on seurausta kriisistä, vammasta tai sairaudesta. Ne ovat toki asia erikseen. Tuolloin ”muuttuja” ei testaa toisen rajoja, vaan sen tekee elämä ja kohtalo kummankin puolesta. Silloin testataan paitsi sopeutumisen halua ja rajoja, mutta myös sitoutumisen astetta.

Entä missä menevät meidän: minun ja mieheni parisuhteen rajat? Onko niitä muita kuin se, että vain minulla on oikeus mekkoihin ja miehelläni parransänkeen?

”Entä jos se ei odota sua?” Eräs ystäväni kysyi minulta kertoessani hänelle suunnitelmistani. Olin häkeltynyt ja vähän tuohtunutkin. Hän ei siis ihmetellyt työstä poisjääntini vaikutusta suhteeseemme, vaan sitä että olisin pitkään poissa kotoa.

En oikein tiennyt mitä vastata, kahdesta syystä. Ajatteliko ystäväni todella, että parinkymmenen yhteisen vuoden jälkeen liittomme ei kestäisi sitä että olen joitakin kuukausia poissa kotoa? Ja ajatteleeko hän ylipäätään parisuhteesta noin? Että toisen oikeus on asettaa toiselle rajoja, ilmoittaa, että jos lähdet, ei sinulla ole paikkaa johon palata?

Tilaakin pitää olla reilusti

Mutta kuten sanottua, asetanhan minäkin puolisolleni rajan. Edellytän, että hänen on pysyttävä miehenä. Eli jokainen meistä asettaa toiselle rajoja, ne vain ovat jokaisessa parisuhteessa eri kohdissa. Olin lennosta lähdössä tuomitsemaan ystävääni ajattelumallista, jollaisen huomaan omistavani myös itse.

Mikä tässä nyt sitten olisi oikein? Mitä toisesta saa parisuhteessa olettaa, mitkä ovat ne ääneen lausumattomat speksit, joilla elämää eletään eteenpäin? Vai onko ihan oikea aito rakkaus sitä, ettei toista rajoita yhtään, millään lailla?

Selvää lienee se, että parisuhde jossa on lupa ja tilaa muuttua, on kestävä parisuhde. Paljon kestävämpi kuin sellainen liitto, jossa toisen on pysyttävä toisen asettamissa tai yhdessäkin asetetuissa alkuasetuksissa. Vuosien ja vuosikymmenten aikana kasvetaan, koetaan ja sitä kautta muututaan.

Puolisoni on elämäni tärkein ihminen

Minun päivittäisen hyvinvointini ja hyvän arkeni tärkein henkilö on puolisoni. Meillä on hyvä liitto, toisiamme kunnioittava ja syvä rakkaus ja olen parisuhteessani äärimmäisen onnellinen. Rakkauden tärkeimmät elementit ovat mielestäni anteeksianto ja hyväksyntä: toinen ei ole täydellinen, kuten ei ole liittokaan, minusta puhumattakaan. Silti kumpikin tietää, että toinen yrittää parhaansa, rakastaa täydestä sydämestään ja haluaa toiselle hyvää. Se riittää.

Yhteisen elämämme paras ja mukavin asia on yhteinen vapaa-aika. Erakoidumme mökille, matkustamme tai käymme kulttuuririennoissa. Emme suinkaan vietä kaikkea vapaa-aikaamme yhdessä, vaan meillä on omat ystävämme ja erillisiä mielenkiinnon kohteita. Matkustamme välillä omissa seurueissamme ja vietämme viikonloppuja erillämme.

Osittain erillisestä vapaa-ajasta huolimatta olemme tiivis pari ja olen varma, että puhumme toisistamme aina selänkin takana vain lämpimästi ja kunnioittavasti. Minusta ei saa osallistujaa ”voi noita miehiä” – keskusteluun.

Millaisia elämänmuutoksia on kohtuullista tehdä?

Ajattelen että mikä tahansa elämänmuutos pitää tehdä niin, ettei omilla elämänratkaisuilla keikuta toisen venettä:

Omista menoista pitää edelleen vastata. Pidän kummankin osapuolen taloudellista(kin) itsenäisyyttä ja riippumattomuutta hyvän liiton äärimmäisen tärkeänä elementtinä.

Toisen puolesta ei voi eikä saa valita: Toisen puolesta valitsemisen herkkävireisimmät päätökset liittyvät varmasti perheellistymiseen.

Sitä mikä on tärkeintä, pitää vaalia. Suhde ei pysy elossa itsekseen, on se kuinka vanha ja vakaa hyvänsä. Elämän prioriteettilista ei näy sanoissa, vaan teoissa ja ajankäytössä.

Raha-asiat ovat sittenkin sivuseikka

Miten yllä määrittelemäni ”säännöt” näkyvät omissa valinnoisstani?

Raha-asiat: Olen jo aiemmin esittänyt miehelleni taloudelliset laskelmat elämänmuutoksestani ja saanut häneltä hyväksynnän. Olen luvannut vastata omista menoistani eikä hän nähnyt tätä epärealistiseksi vaihtoehdoksi. En olisi edennyt ilman hänen myöntymistään.

Valinnat: En omine muutoksineni edellytä häneltä mitään. Puolisoni on ”tavallisen arjen” suurempi ystävä kuin minä ja hän jatkaa viihtymistä päivätyössään ja arjessaan ilman minuakin. Minulla ei ole aikomusta hätyyttää häntä pois mukavuusalueeltaan.

Ajankäyttö: Jos suunnittelet elämänmuutosta, joka vaikuttaa yhteiseen talouteen, juttele siitä. Näin ajattelin ensin. Sitten tajusin, että rahaa paljon olennaisempi vaikuttava tekijä on aika. Puolisolla pitää olla oikeus aikaasi. Myös siksi tulen Lapista kotiin kesäksi. Aion ”lomailla” toukokuusta elokuuhun pääosin tekemättä mitään. Tankkaan myös parisuhdetta: yhteisiä hetkiämme loma-aikaan.

Kesäkausi tarjoaisi reissuille halajavalle vaikka minkälaisia mahdollisuuksia erilaisiin määräaikaispesteihin. Ne eivät kuitenkaan ole mahdollisuutena minulle yhtä tärkeitä kuin yhteinen levollinen aika puolison kanssa. Siksi jaan elämäni jollain lailla puoliksi: yhteisestä elämästä nauttimiseen ja levottomuuden hoitamiseen.

Toista ei saa huolestuttaa

Kun olemme keskustelleet jatkosuunnitelmistani, löytyy rahan, valintojen ja ajankäytön lisäksi vielä neljäskin asia, josta mielestäni pitää huolehtia. Toista ei saa tahallaan huolestuttaa. Huolet ovat lähellä pelkoja, pelko on tunne ja tunne ei ole järkiperusteluin kumottavissa tai selätettävissä. Huolestumisen välttämistä ei siis mielestäni hoideta laittamalla faktoja pöytään.

Minulle olisi todella, todella vaikeaa hyväksyä, jos mieheni haluaisi lähteä vuorikiipeilemään jollain free style-tekniikalla Etelä-Amerikkaan. Hänellä puolestaan on varauksia tiettyjen maanosien ja kulttuurien turvallisuudesta ja erityisesti naisen asemasta noissa kohteissa.

Ymmärrän, että jako on hiuksen hieno: ei itseään saa tukahduttaa vain siksi, ettei toiselle tule paha mieli, ei tietenkään. Mutta toinen pitää silti huomioida. Tai siis toisen haluaa huomioida, sitähän rakkaus on. Omille ambitioille löytyy varmasti sellaisia toteutusvaihtoehtoja, ettei toinen menetä pysyvästi yöuniaan tai mielenrauhaansa. Ne löytyy, jos niin haluaa.

Heräsin itsekin huolestumaan

Vasta Lappiin lähdettyäni tajusin hieman huolestua. Hoksasin, että miehelläni saattaakin olla mukavaa ilman minua. Entä jos onkin mukavaa, kun vaatteet voi heitellä mihin sattuu, tiskipöytä saa olla missä kunnossa hyvänsä ja parranajon jälkiä ei tarvitse ihan heti lavuaarista pestä? Eikö olekin mukavaa hieman laskea siisteystasoa?

Ja eikö ole mukavaa, että kaveriporukan menot voi sopia lupia kyselemättä? Ja eikös ole erityisen mukavaa, ettei tarvitse kulkea vaimon avecina ties missä balettiesityksissä? Ja syödäkin saa rennommin, ei olla salaattia tunkemassa lautaselle joka lounaalla. Kaljalle ja makkaralle on jääkapissa paljon paremmin tilaa. Kukaan ei valita, kuinka pahalle maksamakkara haisee voileivällä.

Ja mikä vielä mukavampaa, telkkarista saa katsoa pelkästään asiallisia ohjelmia ilman, että joku on vinkumassa vieressä sitä, että leffa on liian pelottava. Nukkumaankin saa mennä silloin kun haluaa, eikä vaimo patistele turhan aikaisin maate.

Entä jos miehelläni ei olekaan minua ikävä?

Onnellinen pitää olla muttei liian onnellinen

Olen uskoakseni päässyt peloistani ja pystyn luottamaan taas siihen, että jos mieheni saa valita, hän haluaa mieluummin jatkaa arkea kanssani kaikkine kompromisseineen kuin nauttia poikamiehen päivistä.

Toisaalta olen onnellinen, että hän nauttii elämänsä tästäkin vaiheesta. Tämä onkin hassua kauhun tasapainoa. On kiva kuulla omalta murulaiseltaan, että hänellä on minua ikävä. Uskoakseni meistä jokainen haluaa olla kaivattu. Mutta olisi liitollemme kuolemaksi, jos hän jatkuvasti ruikuttaisi elämänsä kurjuutta, kun ole hänen arkeaan sulostuttamassa. Kaivata siis pitää, mutta kohtuudella vain. Muu olisi ahdistavaa.

Erilaiset vaiheet ovat hyvä asia

Tapaamme puolisoni kanssa puolen vuoden aikana kolmesti: lokakuisten hyvästien jälkeen kalenteriin merkittiin yhteinen joulun vietto ja maaliskuun alun hiihtolomaviikko. Tapaamme siis kahden kuukauden välein. Erityisesti jos olen ollut huolissani jostain tai alavireinen, olen kaivannut puolisoani. Olen kaivannut lohtua, kainaloa, huolenpitoa, rauhallista optimismia tai tyhmiä vitsejä.

Se, että toista on välillä perusteellisesti ikävä, on myös aivan erityisen hyvä lisä parisuhteeseen. Kaikenlaiset paastot tekevät hyvää ja ihan varmasti meistä kumpikin arvostaa toisen seuraa ja liittoamme vielä enemmän tämän puolivuotiskauden jälkeen. Vaikka minulla on polttava halu erilaisiin seikkailuihin, haluan kuitenkin aina välillä kotiin. Ja koti on siellä, missä on yhteinen arki puolison kanssa.

Ja olisihan se toinenkin vaihtoehto lopulta hyväkin asia: herääminen siihen, että kalja ja makkara jääkaapissa ja ilta poikien kanssa on paljon mukavampaa kuin rinkulan kanniskelu vasemmassa nimettömässä. Myös tuo havainto olisi ollut kausityöreissuni tarpeellinen lopputulos. Silloin olisi ollut jo korkea aika tehdä ratkaisuja ja alkaa nauttia elämästä uudella tavalla.

Aivan tasa-arvoisia me emme puolisoni kanssa tässä seikkailu-asiassa(kaan) ole. Mikäli hän päättäisi johonkin päin irrottautua, olisin reppu selässä eteisessä odottamassa, että milloin lähdetään. Ehkäpä hän juuri siksi rohkaisee minua lähtemään. Hän ei estele reissujani vaan toivottaa hyvää matkaa. Ja alkaa sitten miettiä, mitä puolen vuoden aikana ehtisi rauhassa tehdä. 😊

Rakkautta päivääsi.

***********

Olen 48-vuotias äärimmäisen hyvän miehen vaimo. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.