Leppoistaja

Leppoistajan lokikirja

Ikuiset arkivapaat

Kirjoitan ensimmäisestä kuukaudestani työelämän ulkopuolella. Miten vapaakuukauteni vaikutti mieleen, kehoon, aikakäsitykseen ja lompakkoon. Oliko tämä sitä mitä halusin?

Kankea alku

Aloitin leppoistajan arkeni vähän lennosta ja ensimmäisiä tekstejäni lukiessani huomasin, että kirjoitan enemmän työuupumuksesta kuin downshiftaajan tai firettäjän riemullisesta irtautumisesta työarjesta.

Uusi elämänvaiheeni onkin alkanut toipumisella. En ihan aluksi pysynyt oikein syömään enkä nukkumaan, kumpaakin piti harjoitella. Kuukausi alkoi pahoinvoinnilla, jota vertasin aikanaan kokemiini syöpähoitoihin: ruokahalua oli yhtä paljon kuin sytostaattikuurien aikana. Kaikki hajut tuntuivat vastenmielisille, ruoista maistuivat pääasiassa hedelmät ja marjat. Syöpäkaveri ymmärsi, tarjosi jäätelöä.

Toinen melko voimakas fyysinen oire olivat rytmihäiriöt, jotka haastoivat liikunnan harrastamisen. Kaiken fyysisen kanssa piti olla hyvin harkitseva. Eli suuri vapaus ei todellakaan alkanut mitenkään mahtavasti, vaan hiljakseen, työstressistä toipumalla.

Unta ei aluksi ollut aamuyöisin juurikaan, mutta kun aloin nukkua, tuntui unta riittävän loputtomiin: ensin kellon ympäri, ryyditettynä muhevilla päiväunilla. Tuntuu, että sekä kroppa ja pää kaipasivat unta, jota oli nukkumatta pitkältä ajalta. Kun ruokahalu palasi ja rytmihäiriöt väistyvät, alkoivat migreenit. Keho ilmensi kaiken, joka mieltä oli painanut.

Väsymyksestä kestää toipua

Keho kulkee fyysisten oireiden kautta tietään levollisempaan elämään. Nuo oireet on vain otettava vastaan, uskon niiden väistyvän aikanaan. Ajattelin ottavani itsestäni jonkin kivan ”nautin nyt elämästäni täällä luonnossa”- kuvan tätä postausta varten. Viimeistään omia kuvia katsellessa totuus paljastuu: olen vieläkin väsynyt, hymy ei yllä silmiin. Kasvoissa on samaa voipuneisuutta kuin syöpähoitojen aikaan. Naamasta siis näkee, että kroppa on vielä paljoa vailla. Mutta suunta on hyvä.

Kuukauteeni on mahtunut muutama herätyskelloaamu: jokin virallinen asia tai tapaaminen on pakottanut huolehtimaan itsensä asiointikuntoon heti virka-ajan aluksi. Olen näistä herätyksistä kauhuissani: tuntuu, etten millään jaksaisi nousta enkä varsinkaan saada itseäni liikkeelle.

En löydä itsestäni ripeysmoodia millään. Se on joko kadonnut kokonaan tai rikki. En tiedä.

Ilmaisia ja halpoja nautintoja

Tee sitä, mistä tykkäät eniten. Se on neuvo, jonka varassa aloitin ekan kuukauteni irti työelämästä. Älä pakota tai velvoita itseäsi mihinkään, ohjeistin itseäni. Tuon ohjeen noudattaminen tuntuu elämän antamalta lellittelyltä. Hämmästelen elämän buffetpöydän ääressä: tarjolla on pelkästään erilaisia herkkuja. Elämä ilman pinnistelyä tai velvollisuuksia tuntuu epätodelliselta.

Ekan vapaakuukauteni aikana vietin viikon pihatöissä vanhempieni luona. Nuo työt palvelevat sekä fyysistä ja henkistä hyvinvointia: työn jälki näkyy heti. Syyskuun kuulas aurinko on täydellinen seuralainen. Voisinkin aivan hyvin ryhtyä puolilaiskaksi puutarhuriksi: touhuilisin vanhan tilan töissä omaan tahtiin ja vain auringonpaisteessa. Sateiset ja koleammat päivät voisin makoilla, kirjoittaa ja neuloa.

”Sä olet nyt niinku lomalla,” äiti sanoo. ”Ei, en ole lomalla. Mä olen.”

Tuo olemiseen liittyvä oivallus onkin suurin ensimmäisen vapaakuukauteni oppi. Nyt ollaan. Ajasta on kadonnut paine: toive siitä, että työviikko menisi nopeasti ohi tai haikailu sen perään, ettei viikonloppu vielä päättyisi. Aika on rajatonta, eikä minulla ole kiirettä. Saan nypertää, viivytellä, tehdä tehottomasti ja hidastella. Ihmeellistä. Ja koska minulla ei ole kiire, ei ole näköjään ajallakaan. Se tuntuu kulkevan rauhallisesti ja kuukauteni on tuntunut positiivisella tavalla ihanan pitkältä.

Millaisia reaktioita olen saanut?

Ihan järkyttävä määrä keski-ikäisiä naisia haaveilee näköjään erilaisista karkaamisista ja irtiotoista. Saan osakseni huokailua ja haikailua. Jos kohtaamani reaktiot ovat vilpittömiä, ne kertovat surullisesta ilmiöstä: näinkö moni meistä haluaisi elämäänsä jotain aivan muuta sisältöä kuin sen arjen, jolla päivämme täyttyvät?

Vai onko sittenkin niin, että meillä jokaisella on pakosuunnitelmamme ja fantasiat jostain ihan toisenlaisesta arjesta. Kuuluvatko ne kaikkien ”normikeloihin” ilman varsinaisia aikomuksia niiden toteuttamiseen? En tiedä. Olen liian tosikko unelmoimaan. Jos unelmoin jostain, päätän joko härkäpäisesti toteuttaa unelmani tai haudata sen. Joko tai.

Olen noin vuoden verran kertonut erilaisissa pienemmän piirin keskusteluissa, että suunnitelmani on jättää normaali työarki. Noissa keskusteluissa olen kohdannut aika-ajoin varovaisuutta tai vieroksuntaa. Joko on kyselty, millä ihmeellä arkeni sitten täyttäisin, jos en ole töissä? Ja toisaalta on oltu huolissaan työarjen rakenteen katoamisen vaikutuksesta hyvinvointiin: ihminen tarvitsee rytmin ja struktuurin.

Ensimmäisen vapaakuukauden aikana kukaan ei ole neuvonut, että olisin tehnyt väärän valinnan. Uskoakseni jokainen hieman epätyypillisiä valintoja tekevä saa säännöllisen epäsäännöllisesti perustella valintojaan: sen vahvistaa varmasti jokainen vapaaehtoisesti lapseton, päihteettä elävä tai esimerkiksi firettäjän valinnoistaan julkisesti kertova. Jään odottamaan myös näitä keskusteluja.

Olen saanut opetella fillaroimaan uudelleen. Ajoasento muuttuu pystymmäksi, polkeminen verkkaisemmaksi. Tai muuttuu aina kun muistan.

Sairaan pitkät arkivapaat

Jos minun pitäisi määritellä ensimmäinen vapaakuukauteni jollain lailla, sanoisin että se on tuntunut ihanan pitkältä arkivapaalta. Jokainen hoitoalalla tai ylipäätään vuorotöissä ollut (nainen) tietää ja tuntee arkivapaiden merkityksen ja tunnelman: silloin hoidetaan rauhassa ja kiireettä kotitöitä samalla rentoillen, huolehditaan virasto- ja muut arkipäivien asiat, vietetään rauhassa aikaa itsekseen, harrastetaan liikuntaa ja tavataan toisia vapailijoita.

Arkivapaat ovat täysin eri asia kuin viikonloput tai vuosilomat. Kaksi jälkimmäistä ovat kuin varkain suunniteltua ja aikataulutettua vapaa-aikaa, johon liittyy paljon odotuksia ja velvoitteitakin. Arkivapaat ovat itselle annettua aikaa. Tuota aikaa ei käytetä vain itseen, vaan hoidetaan toki ihan yhteisiäkin asioita, mutta aika on silti omaa: siinä on tietty rauha ja mukava itsellisyys. Juuri sellainen kuukausi minulla on ollut. En ole sekuntiakaan miettinyt, että onpa tyhjää, tylsää tai merkityksetöntä.

Eniten pelkäsin pettymystä. Entä jos ajatukseni rauhallisesta elämästä olisikin vain pelkkä kupla: täynnä tyhjää?

Miten ensimmäinen vapauskuukauteni meni rahallisesti?

Vanhassa elämässäni sain kuukausipalkan aina kuun lopussa: palkka siis maksettiin jo tehdystä työstä ja seuraava kuukausi eletään edellisessä kuussa tienatulla palkalla. Ensimmäinen vapauskuukausi on siis mennyt eläessä ihan totutuilla tuloilla.

Moni firesuunnitelmista kirjoittava määrittelee tulevaisuutensa raha-asioita arvioiden, että rahan kulutus lisääntyy kun ei käy töissä. Itse ajattelen, että kun työ ei minua nyt velvoita, hakeudun ympäristöihin, joissa rahaa kuluu äärimmäisen vähän tai ei ollenkaan. Voihan tilanne toki muuttua, mutta nyt näyttää että kulutukseni olisi vähentymään päin.

Pysyin ekan vapaakuukauden budjetissa, jonka sitä varten kuukausi sitten hahmottelin, itse asiassa kulutin vähemmän kuin suunnittelin. Eka vapaakuukausi oli vielä vahvasti ylijäämäinen, kuten tulevat olemaan toivoakseni kaksi seuraavaakin. Koska tulorakenteeni tulee muuttumaan, minun pitäisi alkaa laskeskella tuloihin mukaan jo pääomatulotkin, mutta nyt etenen vielä tutulla laskelmalla, jossa lasken menojen suhdetta pelkästään palkkaan.

Syyskuun tulot ja menot:

nettopalkka3454,03€
Vastike + vesi387,80€
Ruoka (kaikki marketista haettu ja ravintolakäynnit)231,28€
Liikkuminen85€
Sähkö55€
Matkustaminen20€
Puhelin18,89€
Terveydenhuolto16,20€
Vaatteisiin13,00€
Sosiaalinen elämä12,60€
Arjen yllätykset12,45€
Compensate12,00€
kulutus yhteensä864,22€
vapausrahastoon1 200€
asuntolaina655€
metsälaina490,22€
osakkeisiin200€
rahastoihin40€
Käytetty (kulutus + lainojen korot ja palkkiot)1008,49€
säästetty2483,14€
säästö %71,89 %

Nettopalkkani on uskoakseni työhistoriani suurin. Se on koko vuodelta takautuvia korvauksia sisältävä, madalletulla ennakonpidätyksellä maksettu tili. Ennakonpidätykseen vaikuttaa suuri kotitalousvähennys, jonka lasketutin loppuvuoden verokorttiin kevään keittiöremontin asennuskuluista.

Joten mikäs tässä on leppoistellessa, suuren palkan turvin. Tilanne on ehkä vähän sama kuin henkilöllä, joka päättää heinäkuulla teltassa asumisen olevan hyvä vaihtoehto. Taloudellisesti haasteelliset tilanteet tulevat myöhemmin, vielä nyt tilanne on ruhtinaallinen.

Omavaraisteluun lisää särmää

Myönnetään. Nyt kun palkkatuloja ei tule kohta mistään, suhtaudun omavaraisteluun suuremmalla tarkkuudella kuin aiemmin. Työaikana se oli virkistystä tuova harrastus, nyt määrittelen omavaraistelun olevan yksi keino vähentää kuukausittaisia kulujani ja tätä kautta myös tarvittavan ansiotyön määrää.

Syyskuun aikana kertyi talvivarastoihin

  • karviaisia 4 litraa
  • puolukoita 25 litraa
  • lehtikaalia 6 annospussia
  • omenahilloa 20 litraa
  • minttuteet koko talveksi
  • ryöpättyjä sieniä 4 annospussia

Palkkatyöstä ei voi jäädä pois jos kasvattaa parvekkeella lehtikaalia ja tykkää sienestää, ei suinkaan. Mutta koska tuo harrastus vaikuttaa talouteeni ja on yksi mielipuuhistani, olkoon omavaraisteluni saldo osa syyskuun katsaustani.

Hykertelen googletellessani eri tuotteiden hintoja. Lehtikaalin kilohinta on tuurilla kympin, mutta pyörii näköjään luokassa 20 €/kg. Laskeskelen, että omavaraisteluni on tässä kuussa tuottanut talvivarastoja reilun sadan euron edestä. Not bad.

Talvivarastoja suurempi merkitys on arjen ruokakuluilla. Ruokalaskuamme keventää olennaisesti se, että viikonlopun ruoat haetaan joko järveltä tai metsästä. Vielä lautaselle löytyi myös omat tomaatit ja salaatitkin. Ahvenfileet ovat maailman parasta ruokaa, toisena tulevat kanttarellit. Ja tokihan niiden makua lisää se, että tarkistan kaupassa hinnan: kummatkin maksavat lähes 40 €/kg. Kalliiksi havaittu ilmainen ruokamme on hetkessä vielä herkullisempaa.

Istutin keväällä meille lomavieraiden mukana kulkeutuneen ruokakaupan mintturuukun. Se päätyi kasvamaan tolkuttomasti ja yksi syyskuun iloja on ollut uusi iltarutiini: kupillinen minttuteetä.

Flash Back ja takaisku

Olin jo mielestäni hyvässä vaiheessa voimien palautumista, kun työelämän jälkimaininkeja seilaa osaksi arkeani. Unet menevät uudelleen sekaisin ja näkemäni painajainen kuvaa uskoakseni tunnelmiani hyvin. Vatsassani on pitkä leikkausarpi: sitä kautta minusta on poistettu aikanaan erinäisiä syövän sotkemia palasia sisuskaluistani. Jostain kumman syystä syöpä tai sairastaminen ei ole koskaan, siis todellakaan kertaakaan tullut uniini. Unissani olen sairauden pahimmissakin vaiheissa ollut aina terve.

Nyt leikkaushaavani tekee unidebyytin: unessani se aukesi itsestään ja koitin hätääntyneenä pitää itseäni kasassa. En lähde sen enempää tulkitsemaan, mutta joka tapauksessa tuo uni ilmestyi katseltavaksi sellaisen päivän päätteeksi, kun jouduin taas hoitamaan hieman työasioita.

Kirjoitin jokunen viikko sitten somesiivouksestani: hain mielenrauhaa luopumalla Facebookin käytöstä. Huomasin, että projektini oli kesken: olin jättänyt LinkedIn- tilini koskematta. Painajaisesta herättyäni päätös on selvä. Avaan Linkkaritilini, vedän henkeä ja painan ”poista”- nappulaa.

Pyyhin LinkedIn-tilin poistamalla pois koko ammatillisen historiani: cv:n, työpaikat, tutkinnot ja osaajaprofiilini. Tunnen hetkellistä epäröintiä, mutta päätös on selvä ja ratkaisuna huojentava. Vanha saa mennä.

Pientä psyykkausta: työkalenterin sijaan muistettavat asiat ovat nyt tässä vihossa.

Ei vieläkään tarpeeksi

Olen ensimmäisen kuukauden aikana saanut harjoitella pysähtymistä. Vastoinkäymisistä huolimatta olo on kiusallisen onnellinen: olen oman elämäni lottovoittaja, niin mukavaa tämä on. Ymmärrän, että missä tahansa elämässä on erilaisia kausia ja alavireisyyksiä. Nyt on kuitenkin meneillään erityisen sykähdyttävä jakso.

Olen saanut viettää aikaa metsäisessä pesässä järvelle tuijotellen ja syksyn kauneudesta nauttien. Kirjoitin aiemmin, että tavoitteeni on kyllästyä mökillä olemiseen. Halusin korjaavan kokemuksen siihen, että työarjessa mökiltä on joutunut lähtemään aina haikein mielin.

No, vieläkään en saanut tarpeeksi. Syyskuun jälkeen mökkielämä jää taakse. Työt eivät minua täältä rauhastani velvoita lähtemään: lähden koska haluan, mutta en siltikään haluaisi. Tässä on toinen leppoistajakuukauden oppi: ihminen haikailee aina jonnekin.

Työelämästä poisjäänti ei poista haikailua. Se on ihmisen perusominaisuus ja toisaalta myös käsitteellisen ajattelun perusta. Hahmotamme erilaisia vaihtoehtoisia ympäristöjä ja todellisuuksia. Elämää silmät auki katselevalla on aina useita mielenkiinnon kohteita ja monta samaan aikaan mieluista paikkaa tai ajanvietettä.

Jään miettimään määritelmiä. Virallisesti olen työelämän ulkopuolella. Minkä sisäpuolella minä nyt olen?

Mitä seuraavaksi?

Lokakuussa hellin itseäni ystäviä tapaamalla ja kulttuuririennoilla. Aion muun muassa syyslomailla pääkaupungissa: haluan viipyillä taidenäyttelyissä ja nauttia Musiikkitalon tunnelmasta. Mieheni tosin muistuttaa, että jos ei ole työssä, ei ole lomaakaan. Olkoon sitten niin. Reissufiilis on joka tapauksessa kutkuttava, vaikka matka ei vie kauas. Onnibussin 4,90€ maksanut bussilippu Stadiin tuo saman tunteen kuin lentoliput aikanaan. Tärkeintä on irtautuminen.

Levollisena ja uteliaana eteenpäin.

*******************

Olen 47-vuotias vapaa harhailija. Olen luopunut vakituisesta ansiotyöstä säästäväisen elämäntavan ja sijoitusharrastuksen turvin. Kirjoitan harjoituksistani elää levollisemmin, vaikeilen ja viisastelen. Kerron sentin tarkasti omat raha-asiani ja lavertelen kaikesta muusta, mitä matkallani opin.

2 kommenttia artikkeliin ”Ikuiset arkivapaat”

  1. Olen myös aina ihmetellyt tuota väitettä, että kulutus kasvaisi vapaalle jäädessä. Töissä ollessa työmatkat vie leijonan osan, puhumattakaan siitä että auton täytyy kokoajan olla kunnossa, kun ei voi vaan jäädä kotiin jos se ei lähdekään aamulla käyntiin. Ruokaan menee enemmän rahaa kun ei ole aikaa eikä jaksamista käyttää illan vapaatunteja huomisen päivän lounaan tekemiseen. Hierojalla pitää käydä 2x useammin, kun joudut istumaan kaikki päivät. Itsekään en kosmetiikkaa käytä mutta kampaamoon menee varmaan triplasti sen mitä vapaalla. Työvaatteita täytyy ostella, mitkä vieläpä ovat usein sellaisia mitä ei voi hyödyntää missään muualla, kun niitä ei halua sotkea. Remonttia ei ehdi tekemään itse. Puhumattakaan ihan uudesta kulutuskategoriasta nimeltä lohdutusostokset; on ollut niin kurja viikko että pakko saada jotain pientä kivaa, jotta tässä tuntuisi olevan edes jotain järkeä.
    (Toivottavasti itse pääsisin hyppäämään työelämästä 31.12.2023, tällä hetkellä olotila on lähinnä toivoton.)

    Vastaa
    • Hei, olen kaikesta kirjoittamastasi samaa mieltä. Erityisesti tuo lohtu-asia on totta. Ja jos ei lohtua, niin virkistystä haetaan raskaan työn päälle tavoilla, jotka vievät rahaa. Uskoisin että spekulointi suuremmasta kulutuksesta on juuri sitä: spekulointia. Täältä arjesta ja käytännön kokemuksesta huomaa, että kun ei käy töissä, kuluttaa vähemmän rahaa.

      Vastaa

Jätä kommentti