Tällä viikolla menen verikokeisiin. Laboratoriokäynti on merkkipaalu matkalla, josta haluan tänään kirjoittaa. Tuo matka kirkastuu yksittäisiin hetkiin: mielikuviin, joissa aika pysähtyy ja tapahtuu jotain, josta jää peruuttamaton muistijälki.

Vaikka haluan edelleen kirjoittaa oman talouden hallinnasta ja erityisesti maltillisen vaurastumisen mahdollisuuksista jokanaisen elämässä, nyt on pakko ottaa välipala ja kirjoittaa toisenlainen juttu. Tällä viikolla rahalla ei ole mitään väliä.

Tuohdun väitteistä, että raha toisi onnea tai mielenrauhaa. No ei tuo. Tai tuo se, jos moni asia on jo valmiiksi hyvin. Jos ajattelee rahan tuovan mielenrauhaa, ei mielestäni ole ollut ihan oikeiden vaikeuksien äärellä. Silloin raha tai vauraus ei auta.

En kirjoita leveilläkseni tai retostellakseni. Kirjoitan kertoakseni, millaista elämä voi vuoden verran olla.

Muistan, kun vatsavaivojen syy selvisi

Muistan meidät itkemässä makkarin sängyllä. Minä sikiöasennossa, mies kuorena ympärillä. Kummallakin niin paljon tunteita, että piti itkeä ääneen. Pelkoa ja epätietoisuutta. Ei vielä tietoa muusta, vain yksi asia oli selvä: minulla on syöpä. Se oli ainut sana, jonka tulevaisuudestani siinä vaiheessa tiesin. Itku tuli parkuna palleasta: niin paljon pelotti.

Toinen tunne oli suru: meiltä viedään yhteiset vuodet, elämän kylläiset ja levolliset ajat, jotka olisimme halunneet jakaa yhdessä. Lasten täyttämien vuosien jälkeen olisimme saaneet olla ihan vaan kahdestaan.

Muistan pysähtymisen

Muistan ihmisjoukon, joka eteni sairaalan käytävällä. Joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä, sattumalta samassa tahdissa hetken aikaa. Muistan itseni tuon joukon hännillä. Muistan, kuinka oli pakko pysähtyä ja etsiä tuoli käytävän varrelta: minä jään nyt tähän. Nuo muut jatkavat kulkuaan, minä en pysy mukana. Minun on pakko istua alas, en jaksa edetä enää. Minun elämäni pysähtyy nyt.

Muistan sopeutumisen

Muistan, kuinka käsittämättömän vastemielisestä ja pelottavastakin asiasta tulee ihan tavallista arkea. Kuinka ei enää pelota, ei ällötä eikä kummastuta. Kuinka tottuneesti sitä tutkailee paksusuoltaan, johon on tehty reikä, joka on ommeltu kauniisti kiinni vatsan ihoon. Näin näppärästi ne asiat, jotka eivät alempaa enää mahdu kulkemaan, tupsahtavat omia aikojaan vatsanahkaan kiinni teipattuun pussukkaan.

Muistan, kuinka kuitenkin nolotti. Sulkijalihakset ovat ihmisessä vain yhdessä paikassa. Ja kun niitä ei ole, ihminen on aika pidäkkeetön. Ihan joka seurassa, ihan joka tilanteessa. Ääni on suolesta aina sama, vaikka se pääseekin ilmoille vähän eri kohdasta.

Oli kaksi vaihtoehtoa. Joko en poistu kotoani minnekään tai tyydyn siihen, että saatan päästää ulos suolikaasuja erittäin äänekkäällä pörinällä ihan missä vaan ihan milloin vaan. Valitsin jälkimmäisen. Koska häpeään kuolemisen voi välttää harjoittelulla, eristäytyneisyys taas tappaa varmasti.

Muistan sädehoidon

Muistan pissahädän. Se pelotti eniten: ajatus, että kohta on pakko käydä vessassa. Säteet polttavat ihon matkallaan kohti kasvainta. Paskamaisin, vai pitäisikö sanoa kusisin paikka saada palovamma on se kohta kehosta, josta pitää säännöllisesti valutella ulos vähän hapokasta nestettä. Muistan itkun ja hengenvedot vessan lattialla. Muistan odotuksen: vielä ei pysty nousemaan ylös, kipu on liian kova. Muistan konttaamisen sängylle sikiöasentoon. Muistan hengitysharjoitukset: kohta helpottaa.

Muistan Arttu Wiskarin sädehoitohuoneen radiosta. Muistan valittaneeni hoitajille: jos ei syöpä minua tapa, niin tämä musiikki sen kyllä tekee. Muistan seuraavan päivän hoitajat, jotka ensi töikseen vakuuttivat, ettei Arttu ole tänään kaiuttimissa. Muistan ihmetelleeni, mistä he eiliset valitukseni tietävät. Kertoivat hoitajien kahvihuoneessa nauretun, että potilas valittaa kuolevansa Suomi-iskelmään.

Muistan huojennuksen

Muistan varovasti kokeilleeni vatsaani heräämössä. Mitä putkia ja pusseja täällä on? Puoli vuotta sen jälkeen kun kasvain oli löytynyt sisältäni, olin vihdoin päässyt siitä eroon. Mitä muuta oli viety samalla? Etukäteisiä lupauksia oli tehty vähän. Piti avata ja katsoa.

Tiesin, että jos avanne on vanhassa paikassa, pääsen siitä vielä eroon. Jos poistumistie olisi vatsalla vaihtanut paikkaa, se tarkoittaisi pysyvää ratkaisua. Olipa helpottavaa: vanhat tutut viritykset vatsallani kertoivat, että järjestely olisi tilapäinen: kunhan toipuisin vähän lisää, palautettaisiin putkitus vanhoihin uomiinsa. Olipa helpottavaa, merkittävä onnistuminen.

Kaikki ei kuitenkaan onnistunut.

Muistan vanhempieni tyrmistyneet ilmeet sairaalavuoteeni vierellä. Muistan oman tuohtumukseni: menkää pois. Teidän kasvonne kertovat, miltä näytän. Te ette pysty sitä peittämään, minä en pysty sitä katsomaan.

Sitä en muista, että puoliso luuli jättäneensä minulle hyvästit sairaalasta lähtiessään. Vasta myöhemmin hän raaski kertoa, että oli miettinyt mahdanko pärjätä seuraavaan aamuun. Minä en ollut siinä kunnossa, että olisin pystynyt sitä asiaa miettimään. Mietin elämäni järkyttävimpiä kipuja.

Muistan, kun anelin yöhoitajaa: ole kiltti, auta minua jollain tavalla. En pystynyt puhumaan lauseilla, ulisin ja itkin. Muistan heti aamusta potilashuoneeseen takin helmat heiluen pyyhältäneen lääkärin: sinut pitää leikata saman tien uudestaan.

Muistan toisen heräämisen

Muistan häilymisen tajunnan rajamailla. Muistan ajatuksen, etten millään jaksaisi hengittää. En millään. Kuinka mukavaa ja huojentavaa olisi vain lopettaa ponnistelu ja sulkea silmät. Ja muistan, miten päätin keskittyä. Lepään nyt sekuntin tai kaksi, sen jälkeen keskityn jaksamaan seuraavan hengenvedon. ”Koita jaksaa. Ajattele yksi hengitys kerrallaan, pidemmälle ei tarvitse. Yksi kerrallaan, vielä seuraava.”

Muistan kahdeksan minuun kiinnitettyä viritystä: Nenämahaletku, happiviikset, tippa kummassakin kädessä, imuletku haavasta, paksusuoliavanne, pissakatetri ja epiduraalipumppu selkäytimessä.  Minuun tuupattiin happea, ravinnetta, kipulääkettä ja nestettä. Pois imettiin mahan sisältöä, kudosnesteitä ja muita eritteitä. Itse en selviytynyt oikein mistään: en hengittämisestäkään.

Muistan vimmaisen voimien keräämisen

Muistan parkkipaikan ylämäen. Muistan muutaman asteen kallistuksen ja autorivistön, jonka ohitse kävely tuntui vuorikiipeilyyn verrattavalta ponnistukselta. Muistan epäröinnin: en mitenkään, mitenkään jaksaisi kävellä ovelle asti.

Muistan itkien tehdyt kävelylenkit. Mieli oli täynnä suuttumusta ja tahtoa: on hapetuttava, liikuttava, kerättävä voimia ja jaksettava: koska ihan pian taas sukelletaan ja haluan olla parhaassa mahdollisessa kunnossa. Itkien sängyn pohjalla en toivu. En tiedä toivunko muutenkaan, mutta pärjään ainakin pidempään, jos koitan olla kunnossa.

Muistan suonensisäiset sytostaatit

Muistan syöpälääkärin määritelmän: korkean riskin uusija. Se minä olen. Lisämyrkyt varmistaisivat, ettei minussa alkaisi uudelleen kasvaa mitään ylimääräistä.

Muistan joulun patjalla vanhempieni olohuoneen lattialla. Muistan metallin maun suussa, muistan väkisin outoon asentoon vääntyvän suun ja sormet. Vain leffoissa lähtee aina tukka. Oikeassa elämässä tapahtuu paljon elokuvia ihmeellisempiä asioita. Ovenkahvat tuntuvat jäisiltä, pullonkorkkeihin on näköjään upotettu lasinsiruja: niin paljon niiden vääntäminen sattuu.

Muistan tyttären jouluksi antaman kahvimukin. Muistan itkun: jos pääsen töihin ja saan tämän työmukiksi, en koskaan enää valita töissä mistään. Niin ihanaa olisi vaan mennä aamulla töihin. Kelaa nyt, töihin! Pystyä muina naisina nousemaan, pukemaan vaatteet ja lähtemään ulos. Noin vain, ihan itsekseen, ilman että kukaan taluttaa. Uskomatonta.

Muistan yllättävän takaiskun

Muistan puolison itkemässä vuoteen vieressä. Hän oli ajanut omalla autollaan ambulanssin perässä eikä tiennyt, mitä olisi vastassa kuin sairaalaan ehditään. Että olisiko hiljaisten hyvästien paikka. Ei ollut, selvisin hilkulla medihelistä kyytiin laskeutuneen lääkärin ja reippaiden ensihoitajien tuella. Paita jo leikattiin elvyttämistä varten auki.

Mitä nyt tehdään? Kysyi ensihoitaja lääkäriltä, kun kaikki ambulanssissa mukana olleet punasolut oli tiputettu. ”Vedetään kirkkailla ja ajetaan täysiä”, sanoi lääkäri.

Muistan, kuinka vannotin ensihoitajaa: sano lapsille että rakastan heitä ja miehelle, ettei minua pelottanut yhtään. Muista sanoa, ettei pelottanut. Se olisi tärkeintä. Ettei toiselle jäisi huoli siitä, että lähdin pahoilla mielin. Halusin huolehtia huolehtijasta ja vielä viimeiseksi vakuuttaa, ettei jäänyt mitään huolehdittavaa: kaikki oli lopussa hyvin.  

Muistan ensiavun pahoittelevan sairaanhoitajan: voit hakea sairaalalta korvausta, kun nämä sinun vaatteet on nyt hajalla. Koko ylävartaloa peittävä vaatetus oli ambulanssissa leikattu valmiiksi auki mahdollista elvyttämistä varten. Muistan hymähtäneeni. Korvauksia en muista hakeneeni.

Muistan, miten voimat loppuivat

Muistan sen varmuuden, jolla kerroin minulle soittavalle syöpälääkärille, että lopetan hoidot. Kuudesta myrkkykierroksesta kestin vajaat neljä. Muistan kertoneeni, että olen henkisesti ja fyysisesti lopussa. Että meinasin jo kuolla ja selviämiseni on jonkin sortin ihme.

Muistan vakuuttaneeni, että otan tyynesti vastaan kaiken sen, joka minua (ehkä ratkaisuni vuoksi) tulevaisuudessa odottaa, mutta nyt en kestä enempää. Muistan, miten kirkas rauha mielessäni päätöksestä vallitsi.

Labrapäivänä muistaa kaiken

Kolmen päivän päästä kävelen verikokeille ja kaikki nämä muistot palaavat jälleen mieleen. Huimaa vähän, heikottaa. Kädet hikoavat, suussa maistuu sama metalli kuin sytojen aikaan. Itkettää. Sen jo tiedän, että verikokeille kävely on pikakelaus tunteita, makuja, fyysisiä tuntemuksia ja muistoja.

Sen jo tiedän, että odotusaulassa katselen ympärilleni. Kaikki ovat täällä samalla asialla. Laboratoriokokeet ovat jokaiselle portti johonkin: joko löytyy uusi sairaus tai seuraava diagnoosi.

Tai sitten löytyy riittävästi terveyttä, jotta lääkäri uskaltaa määrätä seuraavat sytostaatit. Liian sairas ei niitä kestä: tarkoitus on tappaa syöpää, ei potilasta ja raja ainakin minun kohdallani oli vähän häilyvä. Tai sitten saa labrakokeissa tulokseksi puoli vuotta terveyttä. Jotain kivitalon kokoista joka tapauksessa.

Aulassa istuu hiljaisia ihmisiä ajatuksineen. Muistan, kuinka labran täti kiitteli: missään ei ole niin ystävällisiä asiakkaita kuin syöpätautien poliklinikan laboratoriossa. Pienet mieliharmit loistavat täällä poissaolollaan. Niinpä.

Muistaminen ei saa unohtua

Koska muistan kaikki nämä hetket, olen elämässä ahne: haluan kokeilla, harjoitella, epäonnistua, uskaltaa ja nauttia. Siksi, että muistan, olen allergisoitunut negatiivisuudelle ja pessimismille. Ne ovat syöpää ja sytostaatteja kuolettavampia asioita. Ne tappavat ihan varmasti.

Ainutkertaista, kaunista ja merkityksellistä maanantaita Sinulle. Mahtuupa viikkoosi sitten mitä hyvänsä: se on aikaa, joka sinulle on annettu. Eikö olekin hienoa!

********************

Olen 47v hoitoalan sekatyöläinen. Kirjoitan matkastani irti työelämästä säästäväisen elämäntyylin ja sijoitusharrastuksen avulla. Kirjoitan täsmentyvistä suunnitelmistani, vaikeilen, viisastelen ja omavaraistelen. Pohdin työelämää ja opettelen ottamaan rennosti.