Tämä kirjoitus on pelkkää hihkumista. Yritän hilata itseni takaisin maan pinnalle leijuvasta olostani ja kirjoittaa siitä, miten siistiä on uskaltaa, vaikka pelottaa tai jännittää. Kirjoitus on tuokiokuva kevättalvesta, siksi kuvissa näkyy umpiluminen maisema. Halusin haudutella tekstiäni jokusen viikon ennen julkaisunapin painamista, koska tämäkin pelotti: julkaiseminen. Ajattelenko vielä samalla tavalla, kun pöly on laskeutunut? Kyllä. Pöly on laskeutunut, minä en.

Pyrkimykseni ei ole kehua itseäni. Kirjoitan yllyttääkseni uskaltamaan ja kokeilemaan. Se on yksi blogini tarkoitus: yllyttäminen. Supervoimani on, että uskallan yrittää, vaikka pelottaa ihan sikana ja kehtaan kokeilla, vaikka epäonnistuminen voi olla näkyvää ja kiusallista. Avaukseni voivat aiheuttaa kaksi asiaa: onnistumisen tai hyvät naurut. Ei mitään sen vaarallisempaa.

Epätodennäköisiä aluevaltauksia

Olen 47-vuotias mukavuudenhaluinen kotihiiri. En mikään eräjormatar tai punttisalin tähti. Olen urheilun ja liikkumisen suhteen laiskuri ja kroonistunut vilukissa. Pidättäydyn mielelläni perinteisissä naisten töissä, kun murulaiseni tekee puut, lumityöt ja muut voimaa ja teknistä osaamista vaativat hommat. Ja sitten koitan vielä keplotella itseni ulos ruoanlaitosta ja siivouksestakin. Koska haluaisin vain neuloa, käydä kuorossa ja istuttaa jotain.

Muiden harrastusteni ohella kirjoitan verkkoon nuukailustani ja sijoitusharrastuksestani. En tee analyysejä, koska en osaa. Minulla ei ole mitenkään erityistä talousosaamista. Olen jokanaistason sukanvarsisijoittaja.

Näillä spekseillä hihkun kahdesta onnistumisestani, jotka sattuivat saman päivän aikana. Uskalsin sahata moottorisahalla ja blogini sai ensimmäisen yhteistyötarjouksen. Kelaa nyt: moottorisahaava talousbloggaaja. How cool is that?

Ensimmäinen oikea koulupäivä

Olen monen mutkan kautta päätynyt opiskelemaan metsäalaa. Hankkeeni alkoi uudenvuodenhaaveesta omistaa metsää ja luisui yllättävän pian metsäkauppoihin ja opintoihin, joissa hankkisin tarvittavaa osaamista palstaani hoitaakseni. Olen orientoivien infoiltojen, varustehankintojen ja lukuisten teams-luentojen jälkeen edennyt ensimmäiseen varsinaiseen lähiopetusjaksoon.

Meitä on koolla pienryhmällinen osallistujia tilassa, joka muistuttaa minusta peruskoulun veistoluokkaa: jokaisella oma työtaso ja edessä likaistakin likaisempi moottorisaha. Päivän tavoitteena on puhdistaa ja huoltaa se ja samalla tutustua sahan tekniikan saloihin.

Olin antanut itselleni etukäteen säännöt: kuuntele tarkasti, kysy aina jos et tiedä, ota yksi asia kerrallaan, etene maltilla. Aloitan päivän hiljakseen ja hakeudun takariviin. Olen ryhmän ainoa nainen. Miesoletetut käsittelevät sahaa rutiinilla, osalla on omakin saha mukana. Kerrankin en hölöttele. Nyt ei ole varaa vitsailuun, on kuunneltava joka ikinen sana ja seurattava mahdollisimman tarkasti.

Opetustahti on rauhallinen. Koen pysyväni mukana, vaikka olenkin hitain ja kömpelöin. Se ei haittaa. Mitään pahaa ei näytä tapahtuvan. Laippa, jaahas. Ketju, jaa, tällä tavalla se irtoaa. Etenemme osa osalta. Saamme aina jotain uutta irti sahasta, kuulemme mistä osasta on kyse: tutkailemme osan kuntoa, putsaamme sekä öljyämme.

Ilmansuodatin, kytkin, jousi, käynnistysnaru. Jaahas. Purua, öljyä, putsausta, kiillotusta, teroitusta ja huoltoa. Notta tämmönen peli. Lounastauolla uskallan jo kertoa: selviydyn omasta mielestäni hyvin henkilöksi, joka ei ollut ennen tämän aamun oppitunteja koskaan elämässään koskenut moottorisahaan. Ekan päivän jälkeen lähden kotiin vaatteet öljyssä ja purussa, mutta tyytyväisenä. Pärjäsin.

Varsinaisen sahan varteen

Lähiopetusjakson toisena päivänä alkavat varsinaiset tositoimet. Painelemme metsään täysissä suojavarusteissa: metsurin saappaat, viiltosuojahousut, hanskat ja huomiokamppeet. Kypäräkin on päässä. Kynnyskysymyksekseni muodostuu sahan käynnistäminen. Se ei tunnu minulta onnistuvan millään.

Herrasmiehet ympärilläni auttavat. Nätisti ja loppupäivästä jo pyytämättä he tulevat kiskaisemaan sahani käyntiin. Se tehdään ilman pienintäkään silmien pyörittelyä, josta olen heille todella kiitollinen. Mutta nolottaahan se, pakko myöntää. Näinkö heikko olen?

Aloitan sahaamalla kiekkoja irti jo kaadetusta puusta. Opettaja selittää nätisti, että saha sahaa itsekseen, että siinä on moottori. Sitä ei siis tarvitse liikuttaa edestakaisin. Kiitän neuvosta. Vasenkätisenä veivailen käsiäni vuorotellen kahvalta toiselle: miten tätä pidetään luontevasti kädessä? Leikinkö oikeakätistä vai sahaanko kädet solmussa vasuriotteella?

Kiekot tuntuvat onnistuvan ja ope ohjaa puiden kaatoon. Siis ihan vaan sanoo, että selvä, nyt kaadetaan puu. Jaahas. Ei kai siinä mitään. Ja niin vaan onnistuu näköjään sekin. Uskallan sanoa pärjääväni omassa sarjassani riittävän hyvin: en ole nuorten miesten tasolla voimassa, uskalluksessa enkä tekniikassa, mutta ei minun tarvitsekaan.

Bonusylläri odotti kotona

Ajelen tohkeissani kotiin ja selitän innoissani päivästäni minua huvittuneena kuuntelevalle miehelleni. Kuvailen mitä osasin ja mitä uskalsin. Kerron mihin piti pyytää apua, miten minua autettiin ja kiittelen ryhmän kannustavaa ilmapiiriä. Olen voimieni tunnossa: en olisi ikinä uskonut, että uskallan, jaksan, pystyn ja rohkenen.

Intoiluni katkeaa, kun samaan aikaan availen kännykkää kurkatakseni blogisivuni sähköpostilaatikon. Mykistyn hetkeksi ja sen jälkeen jatkan hihkumista kaksin verroin. Blogini sähköpostilaatikossa on ehdotus kaupallisesta yhteistyöstä. Siis mun nuukailublogiin, jossa soudan ja huopaan milloin minkäkin asian kanssa. Olisiko minun sivuni muka uskottava alusta jollekin toimijalle? Ei-voi-olla-totta. Mutta on se.

Tämän täytyy olla joku piilokamerajuttu. Onkohan tässä käynnissä joku mun oma versio Truman Showsta? Tuossa elokuvassa Jim Carrey esittää henkilöä, joka luulee vain muina miehinä elävänsä omaa elämäänsä, mutta onkin tietämättään tv-sarjan päähenkilö, jonka koko elämä on jo valmiiksi käsikirjoitettu ja itse asiassa vain muiden viihdettä. Onko mulle ihan oikeasti annettu tällainen käsikirjoitus?

Verkkoon uskaltautuminen pelotti

Mietin todella pitkään, uskallanko koskaan kirjoittaa mitään verkkoon. Pelotti monta asiaa: se, että kirjoittaisin niin tyhmiä asioita, että paljastuisin itsekin tyhmäksi. Se, etten alkuinnostuksen jälkeen enää keksisi edes niitä tyhmiäkään asioita lisää, ja paljastuisin paitsi tyhmäksi, myös ideaköyhäksi kirjoittajaksi. Ja kolmanneksi pelotti luonnollisesti se, ettei kukaan kävisi blogiani lukemassa ja että sekin jotenkin paljastuisi.

Näistä uhka- ja vaaratekijöistä huolimatta uskalsin aloittaa, enkä uskoakseni ole ainakaan vielä paljastunut.  Ja nyt joku firmasta x ottaa yhteyttä: ”olemme löytäneet blogisi…” Uskoakseni löytö ei ole aiheuttanut kahvin purskahtelua ruudulle, koska sisältöni on vaikuttanut niin huvittavalta. Tai eihän sitä tiedä. Joka tapauksessa kirjoittamisen aloittaminen oli yksi iso viime vuoden uskallus ja tänään, samana päivänä kun jo pullistelen ylpeydestä sahausosaamisellani, saan lisäväreitä lyhyen sähköpostin muodossa.

Melkein samat säännöt pätevät verkkokirjoittamiseen kuin moottorisahaamiseen: keskity yhteen asiaan kerrallaan, pidättäydy asioissa, jotka ovat sinulle tuttuja, ole aito ja kehtaa sanoa, jos et tiedä. Googlettelen ja tutkin. Ei vaikuta mitenkään hähmäiseltä. Lähetän kiitosviestin minua lähestyneelle yrityksen edustajalle ja pyydän lisätietoja. Ja ei, kyse ei ollut kasinosta, pikavippifirmasta eikä mistään aikuisviihteeseen liittyvästä. 😊

Olen verkkokirjoittamisesta edelleen ylpeä. En siksi, että kirjoittaisin jotain erityisen hienoa. Olen ylpeä siitä, että uskalsin aloittaa jotain, joka pelotti ja ujostutti. Se se hieno juttu on: oman asenteen ja tunteen yli meneminen. Tuo tunne on vielä viikoittain pinnalla. Tänään uskallus-osastolla on ruuhkaa, sillä moottorisahaus vie onnistumisen tunteena hetkeksi voiton bloggaamisesta.

Rehellisyyden nimissä: kuukausi kuukauden jälkeen blogini luetuimpia juttuja on kirjoitukseni karstamyllystä. Joten sijoitusvinkkeihin tai moottorisahan huolto-ohjeisiin ei minun vielä kannata panostaa. Mutta uroteko kai sekin on: samaan blogiin ympätty raakavilla, osakesijoittaminen ja moottorisahajutskat. Näin hyvin osaan keskittyä.

Lisää pontevuustekoja

Rohkeuden puuskassani otan blogini kanssa uuden askelen: lähestyn itse erästä toimijaa: kehun heidän työtään ja omia kokemuksiani heidän palveluistaan ja esitän yhteistyötä. Linkitän blogini viestiini ja kerron lukijatilastoistani. Luen viestin etukäteen miehelleni: uskaltaako tällaista lähettää? Ihan kamalan noloa.

Mies patistelee painamaan lähetä-nappia. ”Pahimmillaan se tuhahtaa ja nauraa sulle vähän, että onpahan sitä kaikenlaisia ehdottelijoita ja sitten se vastaa sulle lyhyen kohteliaan kiitos ei -viestin.” Niin kai. Mä en varmaankaan mene rikki siitä, jos joku jossain päin digimaailmaa nauraa minulle. Suoristan selän ja painan enteriä. Sinne lähti.

Salanössön tunnustukset

Saan aika-ajoin kuulla olevani rohkea. Ei, sitä en todellakaan ole ja se on täysin väärä tulkinta minusta. Pelkään järkyttävää määrää asioita: hiiriä, käärmeitä, matoja, sammakoita, mikrofooneja, yksin oman stemman laulamista, nukkumista rivitaloasunnossa maan tasalla, harkitsematta sanottuja jälkeenpäin hävettäviä sammakoita, liukkaalla autoilua ja lehmiä. Ja hevosia totta kai. Pelkään kaikkia elokuvia, jossa ollaan suljetuissa tiloissa: avaruudessa, laivassa tai sukellusveneessä. Pelkään, että vessapaperi loppuu.

Lähtökohtaisesti olen aina jostain asiasta vähän paniikissa. En siis to-del-la-kaan ole mitenkään rohkea. Mutta uskallan paljon. Eli vaikka jokin asia pelottaa, haluan kokeilla. Ehkä jokin asia on jopa houkutteleva vain siksi, että se vähän pelottaa. Tai paljon. Houkutus muodostuu uskaltamisen jälkeisestä tunteesta: siitä, että on uskaltanut ylittää jonkin itselleen asettamansa rajan: siitä tulee voittajafiilis. Vaikka siis olisi tehnyt jotain toiselle täysin arkipäiväistä. Kyse on omista, omassa mielessä olevista rajoista, joiden yli on ihanaa kiivetä.

Epäonnistuminen on harvoin vaarallista

Olen luvannut itselleni, etten blogissa neuvo, mutta nyt mun on pakko näissä uskaltamishuuruissani vähän yllyttää. Voi miten harmillista onkaan, jos mietit, että joudut jättämään jonkin asian tekemättä, koska sinulla ei ole siihen tarvittavaa rohkeutta. Ehkä olet vieläpä kateellinen jollekin toiselle, jolla määrittelet rohkeutta olevan.

Eihän se rohkea tyyppi tee mitään erityistä. Rohkea ei joudu uskaltamaan, sillä rohkeaa ei pelota. Juttu on uskaltaa, vaikka pelottaa. Siellä ne kovat muikkelit on: uskaltajissa.

Uskaltamista seuraa onnistuminen tai epäonnistuminen. Toinen on sikasiistiä, eikä toinenkaan usein ole vaarallista. Se voi olla vähän noloa, muttei sekään maailmanloppu ole. Epäonnistumisille voi yleensä nauraa ja silloin muut nauraa mukana. Parhaat vitsit kerron ehdottomasti itsestäni: sekalaisista yrityksistäni ja erehdyksistäni. Ja niitähän riittää.

Uskaliasta viikkoa!

Jälkikirjoitus: kieltäydyin lopulta ekasta ja aika pian seuranneesta tokastakin kaupallisen yhteistyön tarjouksesta. Ja myös minulle sanottiin ei. Tuo kaikki on ihan fine. Tyssit eivät himmennä tuon talvipäivän fiilistä, joka sykähdyttää vieläkin.

*******************

Olen 47v hoitoalan esimies ja tuore metsäalan opiskelija. Kirjoitan matkastani irti työelämästä säästäväisen elämäntyylin ja sijoitusharrastuksen avulla. Kirjoitan täsmentyvistä suunnitelmistani, vaikeilen, viisastelen ja omavaraistelen. Pohdin työelämää ja yritän opetella ottamaan rennosti.